Yliopiston Studia Generalia-sarjasta jäi mieleen kaksi luentoa: Max Jakobsonin ja Erkki Toivasen. Jakobsonin hämähäkkimäinen syvä tietämys asioista vakuutti. Toivasen, pitkäaikaisen Englannin ja Ranskan ulkomaantoimittajan, kevyttä puhetta oli mukava kuunnella: ”…Eurooppa on siitä oiva esimerkki.”
Puhe oli pianistin taitoa fraseerata, korostaa ja lumota. Vuosia myöhemmin hankin hänen ”Iltakävelyllä” teoksensa - radio- ja tv-esiintymisistä valikoidut koosteet. Kuulen vielä tutun charmöörin äänen, mutta kirjallisessa muodossa jonkinlainen pettymys hiipi takaraivooni.
Maasta raportoiminen on taitolaji. Myös Pentti Saarikoski tunnisti asian. ”Minä rakastan sinua/niinkuin vierasta maata”. Intohimon kohteesta tietää paljon, jopa liikaa ja kokonaisuuden kannalta tärkeät asiat saattavat jäädä trivian varjoon. Ulkomaantoimittajan työ ja väheksyttyjen matkakirjojen teko ovat lopulta lähellä toisiaan. Ne eivät voi rakentua pelkille tosiasioille, vaan myös epämääräistä vaikutelmaa tarvitaan - vaistoa.
Suomen eristynyt asema on helpottunut sankaritoimittajien kautta: vaikkapa Elsa Enäjärvi-Haavio, Olavi Paavolainen, Eeva Lennon, Erkki Toivanen, Helena Petäjistö, Leif Salmén ovat kertoneet meille, mitä maailmalla eli Euroopassa tapahtuu. Nyt tilanne on sikäli muuttunut, että olemme käyneet paikalla usein itse ja voimme jopa itsekin kontaktoida tai ainakin seurata suuruuksia, tehdä heidän liikkeistään omia johtopäätöksiämme. Toivanen tarinoi meille tunteellisella äänellään Dianan kohtalontiestä ja toisessa yhteydessä hän totesi hahmon kuitenkin jotensakin kiusalliseksi historian kokonaisuudessa. Kumpikin näkökulma on sekä väärä että oikea, ja meillä jokaisella on oma mielikuvamme asioista, eikä totuutta tiedä edes valkoisen Fiat Unon kuljettaja.
Toivasen juttuihin on valikoitunut teksti Brick Lanesta - Lontoon muutoksesta kansojen sulatusuunina. Yhden pitkän ja vanhan kadun nostaminen tarkasteluun on terävä veto - mutta on kulunut 10 vuotta Toivasen kuolemasta ja näkökulmamme Brick Laneen on nyt toinen - post-Brexit kokemuksen kautta suodattunut. Toinen valikoitu juttu on the Ridgewaysta - Englannin vanhimmasta yhtenäisenä säilyneestä tiestä. Nosto on taas hieno, valikoituja nippelitietoja pudotellaan lukijalle, siinä määrin, että se alkaa nopeasti ärsyttää - sekä niitä, jotka haluaisivat tietää enemmän, sekä niitä, jotka jo ovat Ridgeway-faneja. Liian helposti näemme, että Erkki-setä on vaivautunut ”kumpujen yöhön” hieman sivuun mukavuusalueeltaan.
Tunnistan Toivasen jutussa oman sisäisen vaatimuksen selvittää ja valistaa lukijaa jonkin asian merkityksestä minulle. Tämmöinen on lähtökohtaisesti tuhoontuomittua, varsinkin jos epämääräisyys verhotaan objektiivisuuden kaapuun. Lukija saa palapelin, josta ei oikeastaan ole mahdollista koota postikorttia kummallisempaa kokonaisuutta.
Ridgeway kulkee tuolla jossain, Erkki Toivasta ei enää ole ja se kulkee minunkin jälkeeni. Se kulkee siellä Boris Johnsonin politiikasta, Thatcherista huolimatta, niin kauan kuin meren aallot eivät huuhdo sen yli ja Albion kestää. Siinä sen viehätys. Me voimme Englannin reissullamme kulkea sitä väylää osittain tai kokonaan, tiedostavina tai sattumalta sinne joutuneena. Voimme palata tuohon kokemukseen - voimakkaaseen tai laimeaan - myöhemmin ja sattuman oikuista tai systemaattisesti kasata itsellemme tietoa paikan hengestä.
Keskeistä on ehkä sittenkin kiinnostus, mielenkiinto, rakkaus, ei miten tai missä muodossa ja miten höystettynä sen tarjoilemme. Sitä kautta välittyy myös hapuilevanakin jotain paikan hengen selittämättömyydestä, vaikka merkitys olisi pitkälle vajonnut varjojen valtakuntaan, epäpoliittiseen ja epäyhteiskunnalliseen. Unohdus ja muistaminen ovat loppujen lopuksi suurimpia vallankäytön muotoja.
***
The times have changed: formerly many star-reporters told to remote Finns what happened in Europe, peppered with their political analysis and juicy details. Now we are all part of that - we have visited so many places and can meet the leaders - at least in Twitter, almost online. Everybody has his/her/? own opinion on the scheme of things - and many other canditates than just Margaret Thatcher which to blame. However, a cultured Finn Erkki Toivanen spoiled us with his warm voice, telling tales of Brick Lane and the Ridgeway. They are great subjects and we are invited to tell our own story of these places of changing and constancy.
