Herefordin katedraalissa on omituinen ikkuna, joka on omistettu Thomas Trahernelle. Uskonnollisen, mystisen, yksilöllisen, 1674 kuolleen ajattelijan tekstit tulivat sattuman oikusta päivänvaloon ja ne julkaistiin 1900-luvun alkupuolella. Vaikka Finzi mainitaan agnostikoksi, hän innostui lapsen viattomuutta, maailman ihmeellisyyttä ja luontoyhteyttä käsittelevistä metafyysisistä kirjoituksista niin paljon, että puki ne laulusarjaksi Dies Natalis. Teos piti kantaesittää toisen maailmansodan kynnyksellä, mutta se siirtyi seuraavaan vuoteen. Ensimmäinen levytys valmistui 1947, sekin vähän onnettomissa merkeissä: säveltäjä ei ollut tyytyväinen laulajaan, eikä kapellimestariin. Veikkaan, että hän johti itse viimeisen osan Salutation, joka soi yleensä esityksissä komeasti.
Kuten Juha Seppälän tuoreessa romaanissa, Dies Natalis-sarjassa on äänessä lapsi, joka ihmettelee mistä hän on saanut alkunsa. Yhtä ihmeteltävää on Finzin ylevä sävelkieli: se välttää aiheen uskonnollista tunteellisuutta, mutta lähestyy syntymää kuitenkin lähes luonnontieteellisenä ihmeenä ja suunnitelmana. Säveltäjistä Parry oli Finzin edeltäjiä ja hänen musiikissaan, kuten Elgarilla, tunne on vahvasti päällimmäisenä läsnä. Finzi etääntyy, välttää helppoja ratkaisuja ja painaa tunteen syvemmälle. Hän lähtee sanoista ja löytää merkityksiä niiden takaa: kuten Pascal, hän etsii perimmäisiä asioita ja antaa musiikillaan niille ilmaisua. Elämän ihmeen tarkasteluun tämä strategia sopii täydellisesti: musiikissa on äärettömyyksien huimausta.
Finzin kohtalo oli jäädä sodan jälkeen toisen pasifistin, Benjamin Brittenin varjoon: kiharapäässä oli enemmän yleisöön vetoavaa nuoren miehen kikkailua. Finzille näkemys rauhan merkityksestä oli syvällisempi: se heijastuu myös Farewell to Arms teoksen nimeen saakka. Kuoleman ja menetyksen tunnot liikkuvat koko tuotannon liepeillä ja luovat usein viileyttä, etäisyyttä, pelottavaakin avaruudellisuutta.
Let Us Garlands Bring-sarja on tehty Shakespearen teksteihin. Se osuu ilmaisun keveydessäänkin varsin syviin tuntoihin. Finzi on säveltäjänä oman tiensä kulkija. Hänellä on visio, miten hän halusi maailmansa kuvata, ei romanttisen rönsyilevästi, eikä modernistisesti uhoten, vaan omalla tekstilähtöisellä, hiljaisella tavallaan, usein hämmästyttävän tunnistettavasti. Finzin musiikissa on jokin vaikeasti määritettävä piirre, idiomi, joka tekee siitä nimenomaan Finziä. Hän pyrkii ilmaisemaan jotain omaperäistä, osittain onnistuen ja osittain ei - eli hän on tiukasti englantilaisessa perinteessä, kuten säveltäjän muistolle tehty lasikaiverrus, puu juurineen ja oksineen, osuvasti kertoo. https://finzifriends.org.uk/the-finzi-window/
Runouden ja musiikin kokeminen ovat henkilökohtaisia, syviä asioita, joiden merkityksen jakaminen ei ole helppoa. Oma suhteeni Finziin on kasvanut pikkuhiljaa, tunnistin aluksi tiettyjä melodisia piirteitä ja aikaa myöten kiinnostuin tästä mietiskelijästä ja kiinnyin häneen. Teosten parhaat esittäjät ymmärtävät säveltäjän sisäistyneen luonteen. Taas kerran Janet Baker tekee hienoa työtä Shakespeare-sarjassa. Alkulaulun tunnelma on hieno ja säestyksissä on laulajaa täydentävä oma ajatuksensa. Dies Natalis on astetta merkillisempi teos, eikä kovin helppo lähestyttävä. Sen viimeinen osa on minusta hienoin, hiljaisenhurmioitunut olemassaolon tutkistelu, jossa melodiat kaartuvat hyvin leimallisella tavalla. Finzi-sarja on hyvä lopettaa Lo, the Full Final Sacrifice teoksen lyhyeen ja intensiiviseen, hiljaiseen Amen-osaan. Sävelten vaiettua on hyvä jatkaa tutkimusmatkaa säveltäjän muiden teosten parissa.
Janet Baker: Let Us Garlands Bring https://youtu.be/vafgOwyUeZE
Dies Natalis: Part V (Finale) Salutation https://youtu.be/HvMTUfXuxGo
Lo the Full Final Sacrifice: Amen (the last movement) https://youtu.be/nm1rDZSijV8
***
Finzi’s relation to his texts was at the same time mystical and practical. He digested them very much in his own way and we can share his love to them through his quiet and eloquent music. He could give extra life and meaning as well to the little-known Traherne text or to the familiar poem by Shakespeare. And always there is something calm and analytical, the essential element of Finzi, added there. Where does this music go? After its final Amen, this quiet agnostic still causes something growing in ones mind. He was a sort of Pascal of the English countryside.
