Personal Puzzles

1970-luvulla meillä oli suuri palapeli, jossa oli näkymä englantilaisen kaupungin keskustasta. Kuvassa oli muistini mukaan kirkkaanvihreää ruohoa, keltatiilisiä rakennuksia ja joitakin huurussa olevia ikkunoita. Mielestäni kuvassa oli jokin oppilaitos, kenties yliopiston College. Mielikuva on kesäisestä, aurinkoisesta päivästä, kuten lapsuuteen liittyvissä kuvissa usein on. Vaikutelmani on epämääräinen, toisen palapelin, jossa oli vietnamilaisia kukkuloita, riisipeltoja ja peltotyöläisiä olkihatuissaan, muistin paremmin.

Kysyin siskoltani muistaako hän kyseistä peliä. Hän muisti sen ja täydensi, että nurmikolla oli keltaisia kukkia. Niin olikin, buttercups tai jotain, joiden sävyt hiemat vaihtelivat reunapalojen välillä. Mieleen palautui sekin, että liitin kuvan myöhemmin Viisikon seikkailuihin ja kuvittelin joitakin kohtauksia tuohon maisemaan. Palapeli on sittemmin hävinnyt kuin Proustin Madeleine-leivoskin, mutta se on tärkeä, koska se on katoamisestaan huolimatta säilyttänyt varhaisia mielikuvia Englannista, ennen varsinaista käyntiäni siellä.

Nuo huuruiset ikkunat olen löytänyt vierasmajojen ja hotellien kylpyhuoneista reissuillani, tuuletus ei toimi tai ei ole tehokas tai sitten yksinkertaiset ikkunat kondensoivat enemmän... myös keltatiiliä olen löytänyt ja minulla on niihin joku salainen fiksaatio. Cambridgessä otin kuvia aivan tavallisista rakennuksista, jotka olivat keltatiilisiä.

1970-luku on mennyt iäksi, ja hyvä niin. Palapelissäni nurmella varmasti istui moppitukkaisia nuoria liiveissään ja leveälahkeisissa housuissaan. He olivat ehkä kuunnelleet Pink Floydin The Dark Side of the Moonin ja olivat siitä vielä typertyneitä. Kuvassa kuitenkin on tärkeää hiljaisuus ja että se jollain määrittelemättömällä tavalla on määritellyt omaa Englantisuhdettani. Tuo kuva on unohtunut ja unohtumaton, Zahir ja Aleph borgesilaisessa katsannossa.

Kuvaa en löydä, mutta tämä kappale Peter Mitchellin tallentamaa Leedsiä on hieno ja siinä on menneen ja peruuttamattomasti hävinneen salaperäisyys hienosti ikuistettuna.
http://www.dailymail.co.uk/news/article-2365732/Lorry-driver-captures-decline-factories-shops-1970s-Leeds-Motorway-City.html
Ja toiseksi viimeisessä kuvassa siellä loistaa keltaisia kukkia vihreällä nurmella.

***

In 1970s, in my home we had a jigsaw puzzle with a picture of some English town, perhaps university Campus, with light green lawns, yellow buttercups there, some steamy windows and buildings with yellow brick. Some youngsters lay lazy on greens, possible confused and dazed after having listened Pink Floyd's The Dark Side of the Moon, in beautiful summer day. The picture has been my Madeleine cake, anticipating my later relation with England, I animated my reading of the early Enid Blyton stories with it, and later found the steam in many English bathrooms, yellow brick acting my Aleph or Zahir in Borgesian sense. Like my secret and now vanished puzzle, 1970s are over and lost for ever and yet they still are here, in one way or another.

Prince of Wales vs urbanism in Birmingham

"I'm not against development, but I must confess I felt terribly demoralised when I went there to see the plans. Choosing my words to be as inoffensive as possible, I said I thought it was an unmitigated disaster. The development turns its back on Birmingham's Victorian past - it succeeds in making the buildings round the marvellous and under-appreciated canal seem like pathetic refugees. Birmingham's great public buildings look snubbed - double snubbed, because the city was wrecked once before in the 1950s and 60s. Because of such lack of vision, Birmingham's city centre became a monstrous concrete maze where only cars felt at home. People were bound to feel lost. Cars were placed above people and people were placed one above another on concrete shelves."

HRH The Prince of Wales,
A Vision of Britain, a personal view of architecture
Guild publishing, 1989.
Quote from page 33.

"En vastusta kehitystä, mutta minun on tunnustettava, että lannistuin hirveästi, kun menin sinne katsomaan suunnitelmia. Valitsin sanani niin, että ne olisivat mahdollisimman vähän loukkaavia ja silti sanoin, että pidin sitä täydellisenä katastrofina. Kehitys kääntää selkänsä Birminghamin viktoriaaniselle menneisyydelle - se saa rakennukset upean ja aliarvostetun kanavan ympärillä näyttämään surkeilta pakolaisilta. Birminghamin suuret julkiset rakennukset näyttävät nolatuilta - toistamiseen, koska kaupunki oli hävitetty jo 1950- ja 60-luvuilla. Näkemyksen puutteen vuoksi Birminghamin kaupungin keskustasta tuli hirviömäinen betonilabyrintti, jossa vain autot tuntuivat olevan kotonaan. Ihmiset joutuivat tuntemaan itsensä eksyneiksi. Autot asetettiin ihmisten yläpuolelle ja ihmiset asetettiin toistensa päälle betonihyllyille. "

***

Huomiota herättävää Charlesin valituksessa on, ettei vaihtoehtoa esitetä - sellainen olisi kiintoisa. Oma kokemukseni Birminghamista on kapeahko. Lähinnä muistan hirviömäisen, nukkavierun jättiläisrautatieaseman 1990-luvun alusta ja spagettimoottoritieliittymät. Kaupunki ei houkutellut pysähtymään. Suurihan se on, eikä kovin ihmisystävällinen. Sodanjälkeisessä politiikassa suurten kaupunkien kasvua pyrittiin tietoisesti suitsimaan.
https://www.economist.com/blogs/blighty/2013/05/birmingham
The Economist kuvaa kehitystä, lopussa on hauska linkki Lontoon kaavoitushistorian synkempiin hetkiin. Päivän kuvassa kuuluisa Birminghamin Bull Ring.

I did not particularly enjoy my short visits to Birmingham either. The railway station was big and unpleasant, I share HRH view of city build for cars. The interesting link above is to the development of Birmingham after war - the economy boosted too much for politicians. In the end of article there is a humorous link to some planning disasters in London.

Dickens, paluu

Kun venäläinen klassinen kirjallisuus tuli Gogolin Päällystakin alta, niin itse sain innostuksen englantilaiseen kirjallisuuteen Charles Dickensin Oliver Twistin puurokattilan ääressä. Luin Dickensiä paljon ja varsinkin David Copperfieldistä pidin kovasti. Tunteellisuus, jännittävät juonet, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, hyvät ja huonot tyypit ja humoristisuus jäivät mieleen. Oli syntynyt mielessäni uusi standardi miten pitäisi kirjoittaa.

Sen jälkeen on tietysti tullut luettua kaikenlaista säädyllistä ja säädytöntä ja maku on ns. kehittynyt. Divarissa äkkäsin Kolea talo-tiiliskiviromaanin ja kotona huomasin ilokseni, että se löytyy myös omasta hyllystäni. Lievä pettymys oli, että Kersti Juvan suomennoksen oma laitokseni oli kuvittamaton. Cruikshankin kuvitus tuntuu kuuluvan elimellisesti juuri Dickensin teoksiin. Bleak Housen kuvittaja on kuitenkin Phiz eli H.K. Browne. Omaa laitostani mainostetaan suunnilleen otsakkeella "Elokuvasta tuttu" ja on erikoista, että Tammi päätti poistaa kuvituksen kolmannesta painoksesta. 

Mutta hienoa, että teos on saatu suomeksi. Osa Dickensin teoksista on yllättävän myöhäisiä käännöksiä - 1838 ilmestynyt Oliver Twist saatiin käännettyä vasta 1954. Suomentajat urakoivat Dickensin parissa pääosin 1920- ja 1930-luvulla Kariston mainioon pikkukirjasarjaan.

Paluu Dickensiin on kasvattava. Kolea talo tuntuu sekahedelmäkeittomaiselta ryöpsähdykseltä, osa menee minne kuuluukin ja maistuu makealta, hedelmäiseltä ja mausteiselta. Osa menee rinnuksille ja hihansuihin tahraten. Dickens tuntuu barokkikirjailijalta, kaikkea on valtavasti: yksityiskohtia, henkilöitä ja tapahtumia. Koko ajan ollaan liikkeessä ja keskustelussa, kieli on karkeaa kuin South Parkissa. Lähiluku on vaikeaa, teksti tulee niin iholle, että siihen on pakko ottaa silmäilyetäisyys. Hyvän ja pahan välillä on selkeä juopa kuin Jokereiden ja Hifkin ottelussa. Sanottavaa kieltämättä on, eikä sitä turhaan tiivistetä: juristien ja laitosten toiminta syynätään läpi väärinkäytöksiä myöten. Aikalaiskuva rakentuu tekstiä lukiessa ihan huomaamatta yksityiskohdista: ainakin huoneiden pimeys, nokisuus ja rasvaisuus jää eloisana mieleen. Teos on arkeologiaa, josta erottuaan lukija räpyttelee silmiään luonnollisessa päivänvalossa pitkään.

Huonoimmillaan teksti on yksityiskohtia vyöryttävää paasausta sormi pystyssä lukijaa manipuloiden. Parhaimmillaan Dickensin inhimillisyys pysäyttää lukijan miettimään omaa tilaansa. Saarnamiehen vikaa kirjailijassa on. Verrokkina Pentti Haanpään tuotanto on selvästi suppeampi - tyyppien ja sosiaalisten teemojen esittely on napakampaa ja osuu varmemmin maaliinsa. Dickensin tunnevyörytyksistä ei Haanpäällä ole enää mitään jäljellä. Mutta  kummankin kirjailijan teosten ääressä viihtyy, klassikkoja ovat.

***

Dickens revisited. Farewell my youth, I so loved Charles Dickens and his novels. Now I started reading Bleak House - it is a Baroque style pudding, made of everything, with endless character and detail lists. At its worst, it is a mess and a sermon, at its best, it entertains and works like a good sermon - to make one think of his own life and his/her "goodness". In Finland we are so lucky to have Pentti Haanpää - his social themes are very much the same, without sentimentality. Both classic authors have some wit in their repertoire.