Laulu muuttaa maailmaa

Tarkkaavainen lukija on huomannut, että blogissani on kätketty asialista kritisoida viihdemusiikkia ja sen merkitystä. Siinä on sellainen savotta, että välillä on kuitenkin tunnustusta annettava. Haluan kertoa tarinan laulusta. Laulun laulaja oli englantilainen Vera Lynn ja vuosi oli 1941. Englanti oli hätää kärsimässä yksin Saksaa vastaan sodassa. Kun katsoo you tubesta kommentteja laulusta, huomaa että monet vanhan polven ihmiset kertovat, että juuri tuo laulu piti toivoa yllä ja sen kuuleminen tuo vieläkin kyyneleet vanhojen sotureiden silmänurkkiin.

Laulu kertoo sinisistä linnuista Doverin valkeiden kallioiden yllä. Se kertoo, että taivas voi olla myrskyinen, mutta maailmasta tulee vapaa. Paimen tulee kaitsemaan laumaansa, laakso kukoistaa ja Jimmy-poika voi mennä rauhassa nukkumaan omassa pienessä huoneessaan. Tämä tulee tapahtumaan jo huomenna.

Laulu ei lupaa paljon, mutta se luo toivoa pienillä asioilla. Ne eivät tunnu mahdottomilta, vaan itsestäänselviltä. Laulussa ei ole mitään tyhjää hehkutusta ja uhoa: se ei tarvitse monimutkaisia perusteita moraaliselle ehdottomuudelleen. Siniset linnut ovat tietysti lentäjiä Spitfire-koneissaan noiden ikonisten kalkkikallioiden yllä, taivaan sinessä, meren mainingit alla. Vera Lynn esitti laulun lukemattomia kertoja. Valitsemassani esityksessä kannattaa keskittyminen kohdistaa laulajan ääneen. Hän laulaa hitaasti ja hän muovaa äänellään kuvaa korkeuksista kallioiden yllä, miten kone liukuu ilman avaruudessa jyrkänteet alapuolellaan. Kun laulajan äänen sävyihin ja "over" ja "Dover" sanojen ääntämyksen liukuun keskittyy, tuntee itsekin korkeuksien huimauksen ja toivon kohinan korvissaan.

Laulu on erittäin pelkistetty, se keskittyy vain olennaiseen ja valaa toivon pienillä asioilla, eleettömästi. On vaikea kuvitella kappaletta, jossa englantilainen järkähtämättömyys olisi hienommin ja koruttomammalla understatementilla ilmaistu. Tässähän se on.

***

Vera Lynn teki muitakin lauluja, mutta ne eivät Doverin kallioiden tavoin vältä hehkutusta. Hienoja ne ovat, vaikkapa There will always be an England, joka on vähän renkutus ja Kubrickinkin käyttämä We'll meet again, jossa Veran tumma ääni soi komeasti. Pitkän uran tehnyt laulajatar on 101-vuotiaana edelleen todistamassa Englannin hienoimmista hetkistä ja päättäväisyydestä.

***

Klassinen musiikki kärsii tässä tappionsa, mutta ei Stanfordin Blue Bird ole huono kuorokappale. Se kertoo saman tarinan vähemmillä tunteilla, abstraktimmin: sopraanosoolo nousee omiin korkeuksiinsa kuin lintu, kuin hienostunut ja sulava lentokone, kohti huomista. Suomalaisen Lumen Valo-kuoron esitystä ei tarvitse kärsiä eikä hävetä.

***

This text is about the Vera Lynn song the White Cliffs of Dover. It is an English gem of a song: since 1941 it has been filling hearts with hope, with its simple and effective word-painting, the lilting words of Vera, illuminating the heights over those iconic cliffs and freedom. The last link is to the Finnish vocal group Lumen Valo (literally light of snow) and their interpretation of Stanford's quiet masterpiece, The Blue Bird.

The White Cliffs of Dover

Vera Lynn

There'll be bluebirds over
The white cliffs of Dover
Tomorrow
Just you wait and see

(I'll never forget the people I met
Braving those angry skies
I remember well as the shadows fell
The light of hope in their eyes

And though I'm far away
I still can hear them say
Thumbs up...
But when the dawn comes up

there'll be bluebirds over
The white cliffs of Dover
Tomorrow
Just you wait and see)

there'll be love and laughter
And peace ever after
Tomorrow
When the world is free

The shepherd will tend his sheep. 
The valley will bloom again
And Jimmy will go to sleep
In his own little room again

there'll be bluebirds over
The white cliffs of Dover
Tomorrow
Just you wait and see

there'll be bluebirds over
The white cliffs of Dover
Tomorrow
Just you wait and see...

Lauluntekijät: Johnny Mercer

Kappaleen The White Cliffs of Dover sanoitukset © Shapiro Bernstein & Co. Inc.

The Blue Bird

Charles Villiers Stanford

The lake lay Blue, below the hill.
As I looked, there flew across the water
cold and still, a bird,
Whose wings were palest blue.

The sky above was blue at last.
The sky beneath me blue in blue;
A moment, ere the bird had passed.
The lake lay blue below the hill.