David Hockney oli tietysti tuttu. Ensimmäisen kerran häneen törmäsin John Hedgecoen Suuren valokuvauskirjan sivuilla: kuvassa oli enoni piirteitä. Nyt kaivoin kuvan esiin, Mooren ja Hepworthin kuvaaja luonnehti Hockneytä epäsovinnaiseksi ja ilmeikkääksi. Muistoartikkeleita silmäillessä tulee mielikuva, ettei taiteilija sittenkään kovin epäsovinnainen ollut. Hän oli samanikäinen isäni kanssa ja leimallisesti 1960-1970-lukujen ihmisiä. Töiden kuvat ovat kulkeutuneet modernin maalaustaiteen yleisesityksiin: yleensä siellä on kuva uima-altaasta tai joku ryhmämuotokuva. Niiden sommittelu- ja värimaailma on tuttua, sellaista saattoi löytää maakunnallisesta taidenäyttelystä.
Henkilön epäsovinnaisuudesta huolimatta Hockneyn taide näyttäytyy mielestäni kirkkaana, myönteisenä, asetelmissa voi olla jännitteitä, mutta värit hehkuvat vapaina. Aiheet ovat lopulta aika sovinnaisia, hän näyttää loppukaudella tehneen ihan perusmaisemaa. Katselen kuvia ja olen samaa mieltä hänen kanssaan, ettei valokuva tavoita kaikkea. Hänen puunsa ja kasvinsa ovat yksilöitä, oikuttelijoitakin, mutta niistä välittyy luonnon elinvoima enemmän kuin monen muun töistä. Yorkshiren poika on kohdannut luontonäkymänsä läheltä maan pintaa: töistä tuntee melkein mullan ja vihreyden tuoksun. Allaskuvista tulee helteisen päivän kuumuus läpi ja niissä on myös loraus kloorinhajua mukana: häntä olisi varmasti naurattanut Trumpin hallinnon toilailut altaiden maalauksen kanssa. Hän tunsi hyvin toisenlaista Amerikkaa, monesta paikasta. Yhdessä haastattelussa Hockney sanoi olevansa ahne, muttei rahalle. Hän sai elää pitkän elämän. Värikkäissä, mutta perienglantilaisissa puvuissa poseeranneelle taiteilijalle on helppo antaa tuollainen ahneus anteeksi.
Vaan oliko hän sittenkin vähän irti nykyajasta - hiukan liian mieheltään?
Tuottelias taiteilija rinnastettiin Picassoon, jonka loppu-uraa hän seurasi jo itse nousevana taiteilijana. Tekniikkaa hän hyödynsi Picassomaisella vauhdilla ja tehokkuudella, mutta oli ehkä lopulta Pabloa menestyneempi: laajentuvilla taidemarkkinoilla hän toimi vuosikymmeniä pidempään. Työt levisivät laajalle ja hyvään hintaan, litografioinakin. Teokset olivat myös helpommin sulavia, iloisempia, yleispätevämpiä, moderniin sisustukseen istuvampia. Mielestäni Picasso-rinnastus on väärä, Hockey oli Bradfordin Matisse ja tarjosi meille oman taiteensa nojatuolia: harmoniaa, iloa, omia periaatteita ja huvittunutta asennetta, jossa kuitenkin on se taiteen pakollinen häivähdys ikuisuutta lateksipinnalla.
Hedgecoen Hockney-muotokuva päätyi National Portrait Galleryyn mustavalkoisena. En ymmärrä ratkaisua, alkuperäinen värillisenä tuntuu paremmalta ja sopii taiteilijan omakuvien sarjaan elävämmin. Vai halusiko hän itse nähdä itsensä klassikkona?
Ehkä taiteilijan mentyä pois keskeltämme, akryylin alta puskee aiempaa enemmän melankolia, varhaisempien kausien etsintä vahvemmin pintaan, loppuvuosien saturaation ja taidemarkkinoiden dominanssin jälkeen. Lepää rauhassa, David Hockney, työsi elävät.
***
David Hockney is dead and it is time to take few moments before his art, his lightness, his colours, his legacy. I like to see him more as Matisse for our time rather than Bradford-version of Picasso. His pools are more durable than the bigger one in Washington, but we must now face more melancholy sitting before his sunny acrylic canvases. Luckily John Hedgecoe caught well his funny face for us.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti