Kaikki sulautuu yhteen -
hyvä pahaan, jalomielisyys
oikeudenmukaisuuteen,
uskonto politiikkaan…
Thomas Hardy (Mottoteksti Graham Greenen Kunniakonsulin alkulehdellä)
Kaunokirjallisuuden tyypillinen kritiikki on, ettei sillä ole juurikaan kosketuspintaa todellisuuteen. Usein sanoja on henkilö, joka väittää lukevansa vain ns. tietokirjallisuutta. Voi kuitenkin kysyä, mitä tuo todellisuus on ja onko se lopulta kovin irti romaanin todellisuudesta. Kun itse vakavasti kiinnostuin kirjallisuudesta, ajattelin - James Joycen ja Thomas Mannin johdattamana - että kirjallisuuden tulee sisällyttää itseensä kaikki, että se jollakin tavalla umpioi ja säilöö kokonaisuuteensa rakenteellisesti koko sekavan maailmamme tarjoten sille kestävän jäsennyksen. Näin varmasti onkin - uskollisimmat Joycen ja Tolkienin lukijat jaksavat loputtomiin ihastella luodun kirjallisen maailman kaleidoskooppimaista rikkautta. He antavat kirjailijan vietellä itsensä kerta toisensa jälkeen, eivätkä huomaa, ettei huoneita ole viime vuosina juuri tuuletettu: kellarimainen homeen haju pistää terävänä heti satunnaisen kriittisen lukijan nenään.
Jossain vaiheessa tajusin, että romaanin todellisuus on itse sanoissa: kirjoitetuissa ja luetuissa. Kirjailija, joka on ehkä eniten vaikuttanut käsitykseeni kirjoittamisesta on ollut Graham Greene. Hän nousi aamulla ylös sängystään, kirjoitti määräosansa sanoja aamupäivänä, lähti lounaalle ja eli loppupäivän (usein huonoa) elämää, palatakseen taas seuraavana aamuna enemmän tai vähemmän kunnossa kirjoituskoneen ääreen, ilman mitään kirjailijan lukkoja ja tyhjän paperin kammoa. Kun Greene kävi lyhyen matkan Meksikossa, rajatusta aineistosta hän synnytti äärimmäisen tehokkaasti koettua hyödyntävän romaanin Voima ja kunnia, joka kertoo pakenemisesta. Todellisuudessa esiintyy pakenemista eri muodoissa. Se on ihan riittävä romaanin teemaksi. Hiljainen amerikkalainen ammentaa rakenteeseensa kolmiodraaman, on kaksi miestä ja yksi nainen. Lähes sama asetelma, vain Vietnamin poliittisesta tilanteesta Argentiinaan siirrettynä, on käytössä romaanissa Kunniakonsuli.
Greenen tekstin todellisuuden topografia vaikuttaa helposti yksinkertaiselta, kuin väljästi rakennetulta pienehköltä kaupungilta. Kirjailija luo kuitenkin paikallisuuden vaikutelman varmakätisesti valikoiduilla yksityiskohdilla sommitellen: maut, hajut, lämpötila, paikalliset toimintojen ja menettelyjen rytmit, sanomalehtien uutisten kommentoinnit, paikallisten kirjailijoiden mieltymykset - Borgesin kiinnittyminen Coynan Doyleen, Stevensoniin ja Chestertoniin. Illuusion uskottavuuden viimeistelee henkilögalleria, niukka, mutta todelliselta vaikuttava, mielipiteineen, asenteineen ja asemineen, keskinäisine jännitteineen.
Kirjailija itse vie luomaltaan todellisuuspohjaa mainitsemalla heti kirjan alussa, ettei henkilöille ole vastineita elävässä elämässä ja että tapahtumapaikat on jätetty tarkoituksella epämääräiseksi. Sellaista ei oikeastaan tarvita: Greenen teksti on ilman niitäkin todellisuuden tunnun kyllästämä - kuten hänen aloitusnovellinsa (Puutarhan alla, suom) kokoelmasta Nollapiste (A Sense of Reality). Siitä olen kirjoittanut aiemmin täällä https://paxengland.blogspot.com/2021/08/puutarhan-alla-under-garden.html.
Kunniakonsuli julkaistiin vuonna 1973. Seuraavan vuosikymmenen alkupuolella Greene julkaisi teoksen J’Accuse - The Dark Side of Nice. Kirja suomennettiin 1983 nimellä Nizzan pimeä puoli, komea Zolan pamflettiin todellisesta Dreyfus-juttuun viittaava Syytän-alkuosa oli jätetty pois. Teos sai hieman sekavan vastaanoton. Luin silloin paljon Greeneä ja mustamaalaukselta tuntuva kirja ei houkutellut minua, vaikka samalla tavalla yhteiskunnan epäkohtia käsitellyt Ahneiden pidot olikin miellyttänyt minua kovasti. Greene todellakin syytti Nizzan pormestaria korruptiosta ja rikollisten suojelusta omien havaintojensa pohjalta. Greene otti oman arvovaltansa peliin ja toi asioille näkyvyyttä, riskinä oli saada katkeran vanhan ukon leima. Kirja poiki kunnianloukkaussyytöksen pormestarilta. Greene hävisi jutun ja kirja kiellettiin Ranskassa. Muutaman vuoden päästä, vähän ennen Greenen kuolemaa, kyseinen pormestari kuitenkin tuomittiin oikeudessa juuri samoista asioista ja lähti maanpakoon. Prosessi oli tietenkin ollut Greenelle raskas. Hän muisteli kirjoittaneensa nuorena sonetin rauhallisesta vanhuudesta. Hän joutui toteamaan, että sonetti oli fiktiota.
Kunniakonsulin todellisuus alkaa rakentua kirjoituksesta välittömästi. Katsomme päähenkilön kanssa jokea, värejä ja savua sen yllä. Annamme hänen vaeltaa lapsuuteen, pian ihmettelemme, miten joku voi ajatella Lontoon edelleen olevan samanlainen kuin Oliver Twistin päivinä, vain kokemuksia vailla oleva voi niin olettaa lukemansa kirjan perusteella. Äiti- ja isäsuhde löytyvät nopeasti, lukija tajuaa viittaukset niukistakin kuvauksista: päähenkilö alkaa vaikuttaa hyvin tutulta. Greenen todellisuus on rakennettu pienistä havainnoista, jotka tuntuvat uskottavilta. Yöllinen soittaja ärisee, koska pelkää. Päähenkilön kohtaama yksinkertainen nainen, jolle hissit ovat uusi ja pelottava asia, alkaa kiehtoa syntymämerkkinsä kautta; naisesta tulee pakkomielle. Naisen mies kaapataan, häntä pidetään merkkihenkilönä, vaikka hän on pelkkä kunniakonsuli. Päähenkilö joutuu neuvotteluihin kaappareiden kanssa. Greene kuvaa rikollisen toiminnan sattumanvaraisuutta ja tilanteiden sekavuutta osuvasti. Pidin esimerkiksi päähenkilön tavasta pyrkiä olemaan rauhallinen ja sitten äkisti raivostua: se on jotenkin elävää elämää, todellista. Yksi kaappareista on pettynyt pappi. Keskustelut kulkevat uskonnon todellisuuskäsitykseen pelastuksesta messun kaavoihin, polittiseen todellisuuteen, yksilöiden draamaan, jossa keskiössä on naisen raskaus ja kysymys lapsen isästä, loppujen lopuksi halusta elää.
”Sinä olet mustasukkainen, koska hän rakastaa.”
Kirjallinen todellisuus voi olla häiritsevää ja jättää pysyvän muistijäljen. Todellisessa elämässä kokemamme ei useinkaan esiinny näin paljaana, tiivistettynä ja kiteytettynä. Greene itse piti Kunniakonsulista kirjana. Päähenkilöönsä hän lienee ottanut piirteitä varsin läheltä, sisältään. Vaikka teos liikkuu olemassaolomme peruskysymyksissä, sitä ei silti ole pidetty erityisen katolisena kirjana. Ehkä kirjassa on liikaa epäilyä ja todellisuutta. Yksi kaappareista paljastaa politiikan katkaisseen hänen runoilijauransa ja johtaneen lopulta rikoksen poluille. Runouden olemuksesta hänellä on selvä käsitys - aiheita on lopulta vain kaksi: rakkaus ja kuolema. Kaappari ei varmasti ollut kummoinen kirjailijana, mutta niin vain lukija joutuu omassa todellisuudessaan pohtimaan noita kahta aihetta lopetettuaan lukemisen.
***
Aloitin sarjani Sartren sitaatista ja hänen vaatimuksestaan epäkohtien hakemiseen ja toimimiseen. Kirjallinen todellisuus lienee kuitenkin Sartren näkemyksiä monimutkaisempaa, ja ainakin Greenen tapauksessa myös selkeämpää. Greeneläinen lukija ärtyy Sartren teorian päsmäröivästä otteesta kuviteltuun todellisuuteen. Ristiriitoja voi tiedostaa, niiden kanssa on vain elettävä omassa todellisuudessaan, oli sitten apuna kauno- tai tietokirjallisuuden tarjoama näkemys realiteettien universaalista luonteesta.
***
My last dimension to literature is reality. Graham Greene with his A Sense of Reality, love triangle in The Quiet American and pursuit theme of The Power and the Glory combines those in his masterly written The Honorary Consul. A lot of tangible and convincing details, life-size characters and a torrent of events wrapping it all up - into two themes, essential for a bad poet as well as to life in general - love and death.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti