”Kuka päättää, ketkä saa onnistua?”
-Mira ja Paula
Emme tule yleensä ajatelleeksi, että unohdamme asioita koko ajan. Borges on tuotannossaan käsitellyt kaiken muistamisen kirousta. Unohdamme päivän lehdet nopeasti, eilen käsittelimme ihailemamme Tolstoin Sota ja rauha-teoksen viimeistä osaa, josta mielikuvamme ovat hatarat. Tarvitaanko sitä osaa? Oliko siinä oikeasti niin, että ranskalaisjoukot olisivat hyökänneet Venäjälle myös ilman Napoleonia? Voimme tarkastaa asian ja palata suosikkiteoksemme pariin. Samassa keskustelussa ystäväni totesi, että venäläisistä runoilijaklassikoista on hankala keskustella, kun kukaan ei tunne heitä. He ovat unohtuneet, ehkäpä ilman omaa syytään.
Myös Percy Bysshe Shelley on pitkälti unohtunut. Jos luemme hänen elämästään ja teoksistaan edes wikipediasta, kauhistumme laiminlyöntiämme. Olemme käyttäneet aikaamme joutavaan, lukeneet viihderomaaneja, jotka unohdamme samantien, emmekä ole pysähtyneet romantiikan suuren pojan tuotantoon ja kokemaan sitä järkytystä, mitä aikalaiset muutamassa harvassa rivissä sanoja kokivat. Emme rehellisesti sanottuna tiedä paljon ensimmäisestä todellisesta julkisuuden henkilöstä Lordi Byronista, emmekä nuorena nukkuneesta Keatsista, jonka runokokoelma löytyi hukkuneen Shelleyn taskusta. Olemme tulleet tietämään Shelleyn rouva Shelleyn - Maryn - Frankensteinin hirviön luojan - kautta. Tuo kirjallinen piiri oli niin omituinen, että on kummallista, että viihdeteollisuus ei ole laajemmin huomioinut sitä tuotteistamisessa herrojen osalta: dramatiikkaa uhkuva epähistoriallinen kuvituskuvani - Fournier’n maalaus Shelleyn hautajaisista - kertoo tuosta potentiaalista, mutta kovin kauhukirjallisuuden keinoin. Byron, toistaiseksi elossa, on nostanut dandyn-katseensa kohti synkkiä taivaita. Näemme eleen, mutta emme hänen mietteitään.
https://en.wikipedia.org/wiki/Percy_Bysshe_Shelley
Tässä blogissa on ansiokkaasti kieltäydytty viettämästä Shelleyn hautajaisia: on osoitettu, miten hänen kirjoittamansa elää - ja vieläpä monipuolisesti, yllättävissä yhteyksissä.
https://perttueemeli.blogspot.com/2021/09/percy-bysshe-shelley-1792-1822-runoja.html
Englantilainen vanha runous on käännöksinä Suomessakin olemassa, mutta löytyy vaivalloisesti. Aale Tynnin kokoelmassa Tuhat laulujen vuotta on pelastettu kaksi Shelleyn runoa - Oodi länsituulelle ja Ozymandias. Jälkimmäinen runo jo sinänsä käsittelee unohdusta ja mahtavimpien sortumista. Sen eleginen sävy soi lavennettuna Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisessä. Se taas vuorostaan käsittelee unohduksiin jäänyttä jaksoa muinaisen Egyptin historiassa.
On normaali ilmiö, että kirjallisuutta tulee ja menee. Kirjapalkintojen saajat saavat lyhyessä ajassa valtavasti kiinnostusta, mutta hiljaisuus tulee myös nopeasti. Myydyt teokset päätyvät pian makulatuuriin, kun ne eivät kelpaakaan enää kenellekään (paitsi minulle, joka tartun kirjoihin hirvittävän hitaasti). Myös klassikot painuvat unohduksiin - kaupallisista syistä, tai aivan muista syistä. Harva lukee vaikka Fieldingin Tom Jonesia, vaikka se on myös viihdyttävä teos. Kaikki tuntuvat tietävän Shakespearen Hamletin, mutta onko niin, että näytelmän nauttima suuri arvostus onkin Coleridgen keksimää, hän nosti kirjoituksillaan sen nerokkuuden esiin ja viktoriaanit huolehtivat lopusta. Emme pääse Hamletista enää irti. Voimme silti väistää sen ja toistella loputtomiin muutamaa kuuluisinta riviä, kyllästymiseen saakka. Hankalampaa on sanoa, mistä siinä on pohjimmillaan kyse.
Emme saa kirjallisuudelta lopullisia vastauksia. Näemme Richard III:n hirviönä, koska Shakespeare katsoi parhaaksi tehdä hänestä hirviön. Se myi paremmin kuin hyveellisenä esitetty Richard. Kirjailija sysäsi tuon puolen sivuun, ja me unohdamme sen mieluusti. Prinssit ovat hävinneet, kirjallisuus muistuttaa heistä, mutta heidän unohtunut paikkansa ei silti löydy.
On olennainen piirre katsoa, mitä kirjailija näyttää meille, se antaa myös vihjeen, mitä hän jättää kertomatta. Ratkaisussa on ilmavuutta. Sinfonisteista Mahler ja kirjailijoista Joyce usein tukahduttaa vastaanottajansa materiaalin paljoudella, tuntuu, ettei mitään ole jätetty pois. Kyse on pitkälti siitä, luottaako tekijä kokijaan, lukijaan, kuulijaan - viime kädessä myös omaan materiaaliinsa. Lukijani, tartu siis tilaisuuteen ja lue unohdusta käsittelevä Shelleyn, tuon radikaalin, lyhyt, ilmava, mutta kauhistuttava runo.
***
This text is about forgetting in literature. We can forget Shelley, the last part of Tolstoy’s great work, we can let writers suffocate us with their material or they can hide something from our eyes. We can forget daily papers, whole novels, even authors. But we still have few lines of Ozymandias - and we can see by their brilliance how we can forget everything.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti