H.V. Morton tuli vastaani jossain listassa In Search of England-matkakirjallaan. Muistin, että minulla on hyllyssä samanniminen Michael Woodin teos - hän viittaakin Mortoniin ja nostaa esiin kirjan alusta kuvauksen Lontoon ja maaseudun rajalla eläneestä perinteisten puisten ruokailulautasten tekijästä, jota ei motivoi raha, vaan ikimuistoisen käsityöperinteen jatkamisen ilo. Puusta elävässä, mutta moderniin takertuvassa Suomessa en muista äkkiseltään syöneeni koskaan mitään puulautaselta. Olen siis kirjaa avaamatta jo siirtynyt menneisyyden portista kauas teollisen vallankumouksen ja sen mahdollistamien halpojen keramiikka-astioiden tuolle puolelle.
Morton tuli tunnetuksi sanomalehtimiehenä, erityisesti Tutankhamonin haudan avaamisen raportoinnista. Kun kolumninsa keräsivät runsaasti lukijoita, julkaisi hän pian kirjoja Lontoosta ja vuonna 1927 klassisen matkakirjansa Englannin etsimisestä, jossa suunnattiin härkäpäisellä Morrisilla myös syvälle maaseudulle. Morton etsi aitoa Englantia siis uudella välineellä: autoilun voittokulku oli vielä varhaisessa vaiheessaan. Pioneerin innolla hän kartoitti mennyttä maailmaa ympäri saarta, nopeatempoisesti matkaten ja alati valmiina siirtämään vaikutelmansa kiinnostuneiden lukijoiden tietoisuuteen paperilehden välityksellä.
Vaikka matkakirjoilla on taipumus hapantua nopeasti, Michael Woodin Morton-suositus tepsi minuun: laitoin kirjan tilaukseen. Kokonaistaloudellisesti oli edullista tilata kirja Folio Societyn laitoksena - kuvitettu loistopainos kustansi vain noin 10 euroa postikuluineen. En muista, että kirjastossani olisi sarjaa aiemmin. Foliopainokset ovat nostalgisia, ne eivät ole tarkoitettukaan kovaan lukemiseen, vaan jonkinlaisiksi arvomerkeiksi, kultivoituneen ja konservatiivisen maun osoitukseksi. Sarja on koostettu oikeastaan vain kerman kermasta, koetelluista laatuteoksista: periaatteessa tällaista lähestymistapaa voi arvostaa, mutta luulen, että tiukasti valikoituvien, edustavien teosten sarjan idea ei oikein enää saa entisiin aikoihin vertautuvaa vastakaikua lyhytjänteisessä nykyhetkessämme, joka vielä mielellään haastaa menneisyyden raskaasti arvottuneita kaanoneita.
Jään odottamaan Mortonin lähes satavuotiaan kirjan putoamista postiluukustani: seuraavassa päivityksessä käyn herraan ja hänen Englanti-aikamatkansa arviointiin tarkemmin käsiksi. Ajatus voi nyt siirtyä torstain, 4.7.2024 parlamenttivaaleihin. En enää muista, minkä ongelman Englannissa konservatiivit aikoivat hoitaa, kun heidän pitkä valtakautensa alkoi. Cameron loi kansanäänestyksellään kosolti uusia ongelmia, joista kansa saa nyt syyttää itseään. Suuressa nostalgisessa kertomuksessa valta saatiin takaisin, kun kehityksen kello käännettiin taaksepäin. Realiteetit eivät kuitenkaan ole olleet helppoja, valtaan kuuluva oma päätöksenteko on osoittautunut vaikeaksi, muiden säätämät asiat pitää huomioida, eikä omista virheistään voi enää kätevästi syyllistää muita maita.
Harva silti Englannissa tuntee nostalgiaa itse EU-jäsenyyteen, vaan paremmin siihen aikaan, kun Britannia oli kokoaan suurempi, yhtenäisempi, vauraampi ja toimivampi, kun ilmassa oli kuningashuoneen ohjenuoran tavoin vähemmän selittelyjä ja valitusta. Vastakkainasettelut tapahtuivat ennen niin kätevästi maan rajojen ulkopuolella. Paradoksaalisesti sota-aika on ihannoitua, sankarillista englantilaisten hyveiden, rauhallisuuden ja niukkuuden kestämisen aikaa, reilu peli vallitsi kaikkialla, maltti säilytettiin, teetä ja olutta nautittiin kohtuudella, jääräpäiset ihmiset ja vihreä, ihastuttava luonto kukoistivat, tekniikassakin pärjättiin kohtuullisen hyvin. Kaikki tietenkin oli huomattavan takapajuista nykypäivään verrattuna, mutta ihannoinnin sydämellä on syynsä, joita järki ei tunne.
Mitä nostalgia oikeastaan on? Sana on kreikkalaisperäinen, alkuosa tarkoittaa kotiinpaluuta ja jälkiosa tuskaa. Kaunistelevasti voi puhua koti-ikävästä. Merkitystä myös syventää, jos paluu ei enää olekaan mahdollinen, vaan jää pelkäksi haavekuvaksi, eikä epämiellyttäville tunteille ole tulossa helpotusta. Englantilaiset ovat onnekseen tai epäonnekseen olleet viime vuosikymmeninä taitavia kompensoimaan näitä vaikeita tunteita: he ovat yhä suoranaisen fantasian tai vähättelyn (understatement) suurvalta. Paratiisi on kenties kadotettu lopullisesti ja kollektiivisesti, mutta meille ovat jääneet onnen sirpaleet, joilla voimme yhä tuottaa itsellemme salaista iloa tai vahinkoa syvän yksityisesti.
Kuvituskuvani on Leyburnista, jossa retkivarusteineni päädyin yllättäen keskelle 1930-ja 1940-lukujen maailmaa, jonkinlaisessa laajemmin sosiaalisesti hyväksytyssä yhteisessä larppaustapahtumassa. Isä ja poika kulkevat keskellä suurta menneisyyden esiinmanaamistapahtumaa, itsekään oikein tarkasti tietämättä, missä he ovat mukana ja miksi. Mutta Englanti epäilemättä on läsnä, järkähtämättä. Tuleeko tyytyväinen, isänsä kanssa todellista laatuaikaa viettävä pikkupoika aikanaan järjestämään vuorostaan vastaavanlaista tapahtumaa epämääräisellä tavalla hyvien muistojen vuoksi? Onko hänen isänsä ehkä pukeutunut oman isänsä sotilaspukuun, kenties ymmärtääkseen tätä paremmin jonkinlaisen omituisen roolileikin avulla, jossa on taas vaakalaudalla koko Englannin kohtalo mannermaata vastaan? Kansakunnan hienoin, taakse jäänyt hetki halutaan elää uudelleen, edes kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin.
***
This is 2 part series of H.V. Morton - his In Search of England - the famous 1927 travel book is so far unread by me, but I will get it and report the impressions back to you. Particularly, I am interested to define its relation to nostalgia - a work combined of Greek words of return to home and agony. In some way, the coming Parliamentry elections are also bound with the same words.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti