Valtakunnan omenat

Source: National Fruit Collection, Boosey & Hawkes

Brexit-kantani on selvä: olen hämmentynyt ja seuraan tilannetta kiinnostuneena. Argumentointi asioiden ottamisesta omiin käsiin on mielenkiintoinen ja tuo mieleeni omenat, nuo myyttiset hedelmät. Englannissa, kuten Suomessakin, suositaan marketeissa liikennevalo-tyyppistä luokittelua. Vihreät granny smithit saattavat olla Australiasta, punaiset red delicious omenat Ranskasta ja keltaiset golden delicious omenat Italiasta. Puolalaisia omenoita on markkinoilla runsaasti, eivätkä ne ole hassumpia.

Englanti on viime vuosikymmeninä hitaasti nostanut mainettaan kulinaristisena maana. Se häviää monessa suhteessa Ranskalle elintarvikkeidensa markkinoinnissa. Tulen varmasti palaamaan tähän aihepiiriin, mutta suoraan sanottuna, englantilaiset omenat ovat erittäin hyviä, jos niitä sattuu marketeista löytämään. Esimerkiksi Cox Orange Pippin lajike on rapsakka, maukas ja tuoksuva. Coxia saattaa Suomessa löytää pullotetussa muodossa - siiderinä. Englantiin saavuttuani riennän aina ostamaan lähikaupasta paikallisia juustoja ja paikallisia omenia. Suomessa syön omenoita jotenkin vastentahtoisesti.

Ylpeys alkuperäislajikkeista, maatiaisversioista on ollut kasvamaan päin, ei ehkä suurissa massoissa vaan tehotuotannon harvalukuisissa vastustajissa. Englannin elintarvikepuolen vähittäiskauppaketjut ovat Euroopan tehokkaimpien joukossa, joten haasteita riittää. Niiden valikoima kuitenkin ilahduttaa suomalaiselle liikennevaloajattelulle altistunutta silmää. Kun kasvaa omenalajikefriikiksi, mikään ei ole koskaan tarpeeksi. Suuri väestö- ja kysyntäpohja on periaatteessa kuluttajan valinnanmahdollisuuksia palveleva - jos kuluttajat osaavat vaatia, olla tietoisia laadusta ja ylpeitä paikallisuudesta.

Maatiaislajikkeiden pelastumisesta kantoi oman osuutensa varsinainen kummajainen, säveltäjä Gerald Finzi. Mietiskelevää ja lyyrisen elegistä musiikkia säveltänyt Finzi menetti veljensä ja sävellyksenopettajansa suuren sodan juoksuhautoihin. Finzin musiikki on itseoppinutta ja siinä tuntuu kuoleman haurastava läsnäolo. Silti siinä on pastoraalista viehätystä, kuten pianokonserton hitaalta osalta vaikuttavalta Eclogue-teoksessa, jota olen itse soitellut. Olen siinä ollut löytävinäni myös Bach-pastissin vikaa. Finzin omat juuret olivat kanaalin toiselta puolelta, mutta hänen panoksensa Englannin musiikin historiaan on johdonmukainen - tietty maisemallisuus ja maalaismaisuus ovat vahvasti läsnä.

Sävellysharrastuksen ja omenanhoidon yhdistelmä tuntuu perienglantilaiselta ja mukavan kotoisalta, iättömältä. Finziin olisi ollut mielenkiintoista tutustua, rasittiko hänen perhettään enemmän säveltäminen vai varttaminen? Oliko vakavuuden keskellä kuitenkin kuivaa huumoria? Olen huomannut monta kertaa miettiväni Finzin kahtalaista panosta kulttuuriin. Hän sävelsi Trahernen mystisiin runoihin hiljaisenhurmioituneen Dies Natalis-teoksen ja rikasti Englannin kauppojen omenalaareja. Hänen nimeään kantava seura tekee paljon hyvää työtä muiston jatkamiseksi - touhukkuus vain menee helposti tunkkaiseksi. Unohdus vaanii jatkuvasti ovella nykyajassa ja piiputteleva mietiskelijä karkaa ohueen ilmaan. Mutta omenoiden kirpeys säilyy.

***

English apples are excellent! Many original rural apple varieties were saved by composer Gerald Finzi. His musical input finely continued the pastoral quality of English musical tradition, spiced with  personal feeling of vulnerability, in beautiful, elegaic tone of his compositions.