Athelstan - Muinainen ja kadonnut kuningas

Vaskikirjat on julkaissut lopulta käännöksen T.H.Whiten Arthur-teoksesta nimellä Muinainen ja tuleva kuningas. Kyse on kulttuuriteosta ja arvokas teos kannattaa ostaa nopeasti ennen kuin painos loppuu. Työkaveri yllätti minun kertomalla, että käännös on ilmestynyt. Kirjailijan elämä on kiehtovasti käsitelty sivujuonena H niinkuin haukka-romaanissa, josta kirjoitin lokakuussa.

Joulukuussa kävin Malmesburyssa Athelstanin, Englannin varhaisen kuninkaan haudalla. Tai muistomerkillä - ruumis on hävinnyt reformaation aikana. Valistunut soturikuningas lepää muistomerkissään liikuttavan rauhallisesti: kasvot ovat levossa, mutta jalkopään lemmikki suree isäntäänsä, jonka jalkineet ovat hienosti kirjaillut. Malmesburyn Abbey, jossa muistomerkki sijaitsee, on kiinnostava, monimutkainen rakennus, joka on kärsinyt tornien sortumisesta, nykyinen kirkko on vain fragmentti, mutta suuri sellainen. Historiassa unohdus kohtaa meitä yllättävästi: lähellä sijainneen toisen kirkon kellotornia ei ole pystytty paikantamaan ja myös Athelstanin kohtalo on ollut tulla unohdetuksi kuninkaaksi, vaikka hallinnollisia, henkisiä ja taistelullisia ansioita on ollut riittämiin. Michael Woodia olen aiemmin referoinut Athelstanista ja onpa hän mennyt väittämään, että Malmesbury löytyisi myös Beowulfin sivuilta. Joka janoaa lisää tietoa Englannin suuresta kuninkaasta, tekee hyvin käydessään nimikkomuseon sivuilla.

On liikuttavaa, että vanhus halusi tulla haudatuksi rakkaaseen Malmesburyynsä. Kaupunki on rinteessä, sen vanhuudessa on ranskalaista iätöntä, viehättävää ja terveellistä charmia. Kadonneen linnoituksen reunalta avautuu näköala kaartuvaan kaupunkiin ja laitumille sen liepeillä. Kirkossa pyhä viha täytti minut, kun huomasin Athelstanin muistomerkin olevan täynnänsä kaikenlaisia kylttejä ja muovisia historiatauluja. Nappasin ne käsiini ja asettelin ne lattialle kuninkaan lepoa häiritsemästä. Täydellistä kunnioituksen puutetta! Kirkon eteistilassa on hieno, ikivanha, ajan hampaan syömä ja koiranhammasnauhoilla reunottu veistos puolikaaren muodossa, jossa enkeli liihottaa pyhien miesten ryhmän yllä romaanisen taiteen ikiaikaisella tyylikkyydellä. Lepää rauhassa, soturikuningas, et unohdu, kun tänne asti on selvitty!

***

Athelstan has been given, according his wish, his last resting place somewhere in Malmesbury, that architectural and sculptural treasure-trove of the city, and the city of his Royal good memories. Inside the famous Abbey, I found the noble, beautiful Royal sarcophagus covered with plastic information sheets, I took them away and placed to a more suitable setting - the memory of the king is best remembered by this loving statue: the old, wise man in peace; mourned and guarded by his faithful, lion-like dog. Or is it really a lion? In any case, those feet are beautiful, with embroidery.

Roskaa

Oli huvittavaa seurata kun vaimoni valitsi ennen koneeseen nousua lehtitelineestä The Sunin. Hän ei huomannut, että olin nostanut toista kulmakarvaani merkitsevästi varoittaen. Kohta hän puhisten palautti lehden takaisin telineeseen. "Millaista roskaa!"

Aallonpohjalla kieltämättä ollaan tämän materiaalin kanssa. Jonkun Prospectin tai CelebsNown välillä ei juuri ole muita yhdistäviä tekijöitä, kuin että molemmat ovat painotuotteita ja käsittelevät kuninkaallisia. Pahansuopa juoruilu on tietysti kiinnostavaa ja sitä on tehty aina. Sehän käy vaikka Brexit-käsittelyn jopa pääasialliseksi metodiksi.

On jossain määrin ymmärrettävää, että jonkun Jordanin elämän käänteissä riittää siunailemista ja pahimpia parisuhdetoilailuja voi peilata omaan maiseen vaellukseen ylä- ja alamäkineen. Kiinnostavia aiheita, joskin investointina ja ajankäyttönä täysin tyhjänpäiväistä kamaa. Mutta turhempaakin löytyy: urheilu! Kuka haluaa lukea, mitä eilisessä pelissä tapahtui? Se ei siitä pöyhien parane. Kysyn vakavasti, miksi lehdissä on urheiluosasto? Kuka haluaa enää oikeasti tietää mitä Gary Linekerille kuuluu? Englantihan hävisi Saksalle 1990. Oikeasti haluamme paheksua kuinka mauton asunto jollakin tähdellä on Marbellassa (gosh!) tai kuinka ghastly darts-huone hänen lukaalissaan on. Ja kuinka pahasti siellä onkaan sekoiltu.

Ilman näitä lehtiäkin pärjää. En sano kuninkaallisista yhtään mitään.

***

Rubbish. There are in this world papers that are dirtier than dirt, that take your time and money and these are so easily obtainable from different venues. It is easy to read them and better to forget everything they say there. But, seriously, why do some papers still have Sports department? What is the function of these pages? I understand reading something what Jordan has done lately can be a moral question - to learn or to avoid something. But sport pages...???

The Gothic Revival 3: Viktoriaaninen kokonaistaideteos

Photo: Cheadle, St. Giles

A.W.N. Pugin on jäänyt suurelle yleisölle tuntemattomaksi nimeksi ja silti kaikki Lontoon-kävijät ovat pysähtyneet tuijottamaan hänen aikaansaannoksiaan typertyneinä ihailusta: Big Ben ja koristeellinen Parlamenttitalo ovat hänen kynästään syntyneitä, yhteistyössä Charles Barryn kanssa. Katolisuuteen kääntynyt Pugin jättäytyi suosiolla Barryn varjoon, mikä saattoi olla hyvääkin politiikkaa ja varmisti pysyvän jäljen jättämisen Englannin kaupunkimaisemaan.

Pugin oli lapsesta saakka gotiikan riivaama: hän oppi piirtämisen ja rakennusten rakenteet kulkemalla isänsä mukana. Ensimmäisen kirkkonsa hän luonnosteli alle kymmenvuotiaana - goottilaisen tietysti. Hän piirsi ja suunnitteli maanisesti. Ensimmäisen vaimonsa kuoltua alkoi Pugin etsiä pelastusta kirkon lisäksi moraalisesta, paremmasta, rehellisemmästä arkkitehtuurista. Huikentelevaisten aikojen jälkeen piti palauttaa yhteiskuntaan ja politiikkaan aito keskiaikainen ihmisistä välittämisen eetos - tämä oli tietysti mahdollista vain suippokaarten alla. Puginin Contrasts kuvasi arkkitehtuurin vikaanmenoa lähes uskonnollisella paatoksella: 24-vuotias oli jo täysinoppinut ja villitsi varmalla pamfletillaan maan lumoihinsa ja oikealle tielle.

Puginin into oli uskomaton: Cheadlen St. Giles on kirkko, joka kuvaa hänen katolisen ihanneinteriöörinsä: koristelu, yksityiskohtien viimeistely ja kokonaisuuden hallinta oli ylitsevuotavaa. Simon Jenkins antaa kirkkoarviossaan St. Gilesin kokonaistaideteokselle täydet pisteet. Toteutukseen tarvittiin myös huipputiimiä ja laadukasta osaamista jokaiseen yksityiskohtaan. Nelikymppisenä sama mies viimeisteli burnoutin ja syfiliksen partaalta Big Ben-kellotornin eksoottisen, lumoavan gotiikan - päätyäkseen hourulaan Bedlamiin. Uusgotiikan faarao on unohdettu, mutta pyramidit muistetaan. Viimeisen leposijansa Pugin sai Margatesta, itse piirretyn kotinsa vierestä, tietenkin itse suunnittelemasta kirkostaan, joka on ilmaisussaan Cheadlen tekelettä pelkistetympi ja henkistyneempi. Elämä on mainiosti kuvattu tässä BBC:n dokumentissa, Richard Taylor tekee innostuksessaan kohteelleen kunniaa. Varoitus: kun itse katsoin tämän, puginilainen innostus tarttui minuunkin ja kieriskelin yöni levottomana vuoteessa visioiden uusgoottilaisia sisustusnäkyjä, nukkumatta kunnolla.

Koska uusgotiikasta oli tullut poliittinen, uskonnollinen, kansallinen ja moraalinen periaate, tyyli vyöryi koko saaren yli. Kirkkojen lisäksi nousi oikeaoppisia kouluja, köyhäintaloja, rautatieasemia (St. Pancras pelastettiin tuholta sodan jälkeen). Ne turruttavat koristeittensa painolla meitä funktionalismin penseyteen tottuneita ja ärsyttivät mekaanisuudellaan Alec Clifton-Tayloria. Koko kansakunta tuntui jossain vaiheessa rakentavan ympäristöään paremmaksi, imperiumin varoilla. Moraalinen vaikutus kantoi Saksaan saakka, jossa Puginin kollega Scott voitti Hampurin kirkkokilpailun (toteutetun kirkon tuhosivat sitten RAF:n pommit). Tämän jutun kuvitus kuvaa hyvin  uusgoottilaisen kokonaistaideteoksen loimotusta: ovi Cheadlesta, jokainen koriste paikallaan. Toinen kuva: kuka voi vastustaa trumpettimaista julistusta siitä, miten köyhäintalo täytyisi ideaalin mukaisesti järjestää?

***

A.W.N. Pugin was a dynamo, a writer of Contrasts, an architect, a decorator, a visionary, in the end, a burnt-out case. But he changed the society, forced it to think more morally under reborn Gothic Arches. His Cheadle, his Big ben, his Parliament House still arises admiration and awe how much can one person achieve in such a short life. His vision lit the society on fire and all efforts were combined to one style, to make everything better and more honest - a strange vision looking back to imagined medieval ideals with the modern equipments and means. May Pugin rest in peace after such a busy life!

Pugin: Contrasts, 1836.

The Gothic Revival 2: Mökkihöperyyttä

John Rutter: Delineations of Fonthill (1823)

1700-luku alkoi jo tuottamaan suuria, kasaantuvia rikkauksia ja ne omistavia nuoria miehiä, jotka saattoivat omaa asemaansa ilmaista yhtäläisellä tavalla: rakentamalla mielensä mukaisen, kunnioitusta herättävän asumuksen ja kirjoitella levottomia.

Horace Walpole oli taidehistorioitsija ja valtiopäivämies, joka rakensi gotiikan innoittamana itselleen "hieman mökkiä suuremman tekeleen". Luomus on päätynyt taidehistorian sivuille Strawberry Hillin nimellä. Kävijöitä Lontoon liepeillä sijaitsevassa paikassa riitti vaivaksi saakka ja isäntä itse koki, ettei oikein itse ehtinyt nauttimaan paikasta. Nyttemmin paikka on taas auki yleisölle säätiön toimesta. Paitsi goottilaisella sisustuksellaan, Walpole raivasi tietä myös Goottilaisen Kauhun suuntaukselle kirjallaan, omassa kirjapainossa tuotettuna - kauhun juonne etenee Shelleyn Frankensteinin kautta Emily Bronten Humisevaan harjuun.

Kun Walpole oli erikoisuudessaankin sosiaalinen, Thomas Beckford veti elämäntavoillaan itsensä konventionaalisempien piirien kauhistelemaksi. Pikkurahasta ei ollut kiinni: Fonthilliin, Wiltshireen alkoi nousta goottilaisiin korkeuksiin kieroutunut goottilainen palatsi, joka oli ennakoiva "wow"-arkkitehtuurin esimerkki ja heijasteli Beckfordin kirjallista makua. Synkän keskustornin oli tarkoitus lyödä korkeudessa Salisburyn katedraalin torni. Aikataulu oli tiukka: valmista olisi pitänyt olla isännän mielestä aikoja sitten. Rakennusajan virheet kostautuivat: ylpeä torni lopulta sortui ja vei mukanaan suuren osan muutakin rakennusta. Sitä ennen Beckford oli ehtinyt jo myydä rakennuksen - kiinteistövälityksen varhainen caveat emptor tapaus. Fonthillin kävijälista oli lyhyempi kuin Strawberry Hillin, mutta komea se oli - vaikkapa sankarillinen Lordi Nelson ja ihastuttava Emma Hamilton viettivät täällä ikimuistoista illallista. Nykyisellään paikka on hankalasti saavutettavissa ja suurimmaksi osaksi pelkkä raunio.

Molemmat kohteet kiehtovat yhä arkkitehtuurin ystävien mielikuvitusta. Gotiikkaan liittyy romanttisia ja jännittäviä, pelottaviakin tuntoja ja rakennuksellinen suorituskyky oli molemmissa kohteissa koetuksella, oli kyse koristelusta tai rakenneratkaisuista. Molemmat rakennukset tietyllä tavalla kuuluvat "folly"-traditioon. Follyt ovat päähänpistoja, suurisuuntaisiakin rakennuksia, joiden funktio on hämärä, mutta toteutus ei ollut pikkurahasta kiinni.

***

The second update of The Gothic Revival is about two places - a little bit more than just summer cottages - Strawberry Hill of Horace Walpole and Fonthill of Thomas Beckford. One can still make a pilgrimage to these two Holy Grounds of Gothic Revival - with their strong connections to art history and the beginnings of Gothic Novel. Strawberry Hill is nowadays belonging to a foundation and is again open to public. Walpole in his lifetime complained that visitors were too many - he had not too much time to enjoy his follish creation by himself.

The Gothic Revival 1: Uusgotiikkaa ja kansallistunnetta

Kustannusyhtiö Phaidonin sarja Art & Ideas on oman suppean kokemukseni pohjalta onnistunut: lukemani teokset ovat avartaneet ja syventäneet aiemmin oppimaani ja tuoneet kelpo joukon uusia, elähdyttäviä ajatuksia vanhaan nuppiin. Niinkuin tämäkin The Gothic Revival teos, Chris Brooksin kirjoittama. Aihetta on käsitellyt vaikka klassinen Kenneth Clark, mutta Brooksin esitys on raikas kuin kevätaamu.

Englantiin gotiikka tuli ikäänkuin varkain ranskalaisvaikutteiden kautta. Sen vaikutus jäi yllättävän pitkäksi, siitä ei tahdottu päästä ollenkaan irti. Vaikka St Paul rakennettiin uudelleen 1666 palon jälkeen klassisesti, gotiikan aiheiden viljely jatkui pitkin maata. Kun tultiin 1700-luvulle, Walpolen Strawberry Hill tarrautui gotiikkaan kynsin hampain ja Beckfordin Fonthillin suippoilu meni niin pitkälle, ettei rakenne enää kestänyt ja hanke päätyi katastrofiin.

Mutta oltiin jo päästy niin pitkälle, että voitiin puhua uusgotiikasta, renesanssimaisessa taiteen uudelleenherättämisen merkityksessä. Brooksin kirja valottaa hyvin, minkälaisesta henkisestä ja fyysisestä risteyskohdasta uusgotiikan nousussa oli kyse. Teoreetikko Thomas Rickman luokitteli 1817 Englannin keskiaikaisen rakentamisen normannityyliin 1166-n. 1190, Varhaiseen Englantilaiseen (gotiikkaan) 1190-n.1300, koristeelliseen Englantilaiseen 1300-n.1390 ja Perpendicular English 1390-n.1540. Tutkittuun arkkitehtuuriaineistoon perustuva luokittelu oli kansainvälisesti vakuuttava. Ranskassa, varsinaisessa tyylin emämaassa, kiinnostus oli vasta vuosien päässä, ensin Victor Hugon ja myöhemmin Viollet Le-Ducin aktivoimana. Englanti omi nyt surutta tyyliä omakseen: perusteet olivat raudanlujat. Tyyli edusti aitoa, turmelematonta kansallistuntoa ja aitoa ritarillisuutta - vastavoimana tässä oli tietysti kauhistuttava Ranskan vallankumous. Tyyli edusti myös puhdasta uskoa, oli se sitten katolista tai anglikaanista.

Lataus oli niin kova, että kertaustyylissä pistettiin paremmaksi kuin alkuperäiset teokset: vanhoja kirkkoja alettiin restauroida, palauttaa ja täydentää siihen muotoon mihin niiden nimettömät rakentajat olivat alun perin tarkoittaneet. Tai ainakin nyt oltiin tietävinään, mitä esi-isien olisi pitänyt hankkeillaan tavoitella. Teollinen vallankumous mahdollisti tyylinmukaisen rakennustavaran valmistamisen aivan eri mittakaavassa kuin keskiajalla ja jakeluverkosto toimi loistavasti sekä kanavien että rautateiden tasolla. Koko maan uudelleengotisointi saatiin näin käyntiin oikein toden teolla. Kolmiosainen päivityssarja jatkuu uusgotiikan pahan ja hyvän pojan esittelyillä.

***

This tripartite update is inspired by excellent The Gothic Revival Phaidon Art & Ideas book by Chris Brooks. The Revival was the mental and physical crossroad: of religion (catholic or anglican), of nationalism - Gothic as the national true style, for real chivalry and true democracy. Even though France was the cradle of the style itself, Thomas Rickman pointed out how deeply rooted English style Gothic was- and it never had been away from the hearts of the English people. With Walpole and folly of Beckford the way was paved for re-gothicsation of the nation with the resolution and means of the industrial revolution - more about that in later update. Last part is reserved to the Golden Boy himself, A.W.N. Pugin.