Kun paikalle on päästy ja auto on alla, hyvätkin suunnitelmat kannattaa joskus heittää sivuun ja lähteä seuraamaan jotain horisonttiin ilmaantuvaa, kiinnostavaa kohdetta. Vaikka kartat olisivat hyvät, se ei takaa perillepääsyä. Yritin Yorkshiressa päästä Mount Graceen yläkautta koukaten. Liekkö sotilaskoulutuksella osansa, että ylipäänsä lähdin toivottomaan yritykseen. Päädyin tielle, joka kapeni. Uskoin, että sen tuleekin kaveta, koska se pian alkaa kaartua jyrkästi alaspäin ja vie minut suoraa perille. Tie kaventui lisää. Se nousi lisäksi ylöspäin. Se oli nyt sorapohjainen ja sen keskellä oli ruohorantu joka pyyhki autoni pohjaa. Tie kapeni niin etten voinut kääntyä ja mikä ikävämpää, en myöskään väistää mahdollista vastaantulijaa. Tie kapeni yhä ja loppui äkkiä. Olin pellolla. Ajattelin, etten Suomessa olisi koskaan ajanut tällaiseen paikkaan autolla. Mietin, pääsenkö takaisin. Ipadin ruutu näytti että sijaintiani kuvaava sininen kupla on jonkin harmaan keskellä. Kohteeni oli kaukana ja päätin niellä ylpeyteni ja kääntyä ns. paikallistuntemuksen puoleen.
Kynnys tähän oli suuri, koska mielestäni tiesin paikallisista asioista enemmän kun paikalliset. Olinhan marinoinut itseni talven pitkinä iltoina imemällä oppaista hiljaista tietoa. Olin monta kertaa hävennyt paikallisten puolesta heidän tietämättömyyttään ja kiinnostuksen puutetta heitä itseään koskevia asioita kohtaan.
Analysoin, että olin saapunut maatilalle jotain takakautta. Varmistin, että autoni jäi näkyvään paikkaan, ettei paikallinen, mahdollista harmaakaihia poteva taho ajaisi sitä lyttyyn traktorillaan. Mietin vakuutukseni kattavuutta ja kuvittelin itseni väittelemässä käsitteen yleinen tieverkko kattavuudesta vuokrafirman kanssa. Huolestuneena lähdin astelemaan taloa kohti neuvoa kysymään.
Kävelin sisälle latoon, jossa kuvittelin olevan käynnissä AIV-rehun valmistusprosessi kriittisessä hetkessä tai ainakin keritseminen. Se oli tyhjä. Kävelin viereiseen rakennukseen, sielläkään ei ketään. Huhuilin pihalla huudellen "Hello!" Kyllästyin tähän pian ja häpesin. Mitä oikein olin tekemässä? Kävelin autolle, käynnistin sen ja sen kummemmin asiaa miettimättä käänsin sen pellolla, tosin varoen, etten suistunut johonkin ojaan. Palasin nyt leventyvää tietä pitkin sinne mistä olin tullutkin. Alussa tosin pelkäsin, että hälytyksen saanut hurjistunut moukka ajaa minut liiskaksi traktorillaan hänen viheliäisellä kärrypolullaan. Tätä ei tietenkään tapahtunut, vaan löysin moottoritien, joka johti minut Mount Graceen. Perillä huomasin, että yläreitti oli sittenkin olemassa. Se olisi kulkenut synkän metsän poikki ja lopussa olisin laskeutunut rotkoon kuin paraskin vuorikiipeilijä. Auto olisi saatu yläkautta paikalle helposti helikopterilla.
***
Behind my steering-wheel: in the field. I tried to find the secret alternative route to Mount Grace. I ended up in some field after some adventures in narrow lanes, I never dare visit such routes in Finland with the vehicle I had hired from York. I lost my location, in vain searched for local help, frustrated and turned the car and drove back to my original destination without further fuss. Not an idle trip, though, let's call it an adventure, or practise after much theory from all kind of guidebooks, Shell or AA. But I was lucky not been overrun by the tractor of the local peasant!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti