Autoilusuhde alkaa tietysti jo pienenä auton takapenkiltä ja leluista. Opettelin ajamaan vanhan mallin Escortilla ja harmittelin, kun luovuimme kakkosautonamme olleesta porrasperäisestä Morriksesta, joka oli tyylikäs kuin mikä. Matchboxin leikkiautoissa oranssi Mini oli yliveto. Se voitti yleensä pikkuautojen mäkikilpailun.
Englanti ei kuitenkaan ollut käyttöautopuolella se kaikkein onnellisin horisontti 1970-luvulla. Sota oli voitettu, mutta nimi Leyland ja heidän Allegronsa ei oikein tuntunut voittajan valinnalta:
https://www.carthrottle.com/post/10-of-the-worst-british-cars-ever-made/
Autoteollisuus sinnitteli jotenkuten ja viimeistään 80-luvulla alkoi tehtaiden nurkkien valtaus. Kävin 1990-luvun puolessavälissä Oxfordin legendaarisilla Morris-tehtailla, linjoilla valmistui silloin BMW:n omistuksessa Rovereita, kun muualla maassa tehtiin uusissa tehtaissa Hondia ja Nissaneita. Huippukohta Cowleyn tehtaalla oli robotin avulla kiinnitettävän tuulilasin kohdalla katosta tipahtava practical joke hämähäkki, joka säikäytti robotiikkaan syventyneen seurueen.
Käyttöautojen ulkopuolinen maailma oli toista, Jaguarit, Rolls-Roycet, Roverit, MG:t, Lotukset, Bentleyt, Morganit ovat yhä osa kollektiivista autoiluun liittyvää piilotajuntaamme ja niiden ratissa olemme villeimmissä päiväunissamme, eikö niin? Autoilussa britannian luokkayhteiskunta näkyy selkeänä siinä missä marmeladin käytön tottumuksissa. Ja hyvän ja pahan maun välillä on myös selkeä ero. Täytyy sanoa, että autoelämäni vaikeimpia hetkiä oli se, kun tajusin että Jaguarilla on myös farmarimalli ja sen saa dieselkoneella. Sellaisella ei tunnu olevan mitään tekemistä E-Typen tuottaneen merkin kanssa, tuon mallin joka on ilmiömäisen kaunis, ruokaisa ja hirvittävä ajaa tehojensa ja ohjauksen puolesta.
Olen pitänyt Jeremy Clarksonin intohimoisesta suhteesta tekniikkaan ja hän osaa myös olla häpeilemättömän nostalginen. Autosuhde on aina sellainen, autot ovat nyt parempia kuin koskaan ja silti menneessä on jotain puoleensa vetävää, keinonahan tai aitojen puupanelien maailmassa. Joku Ford Capri onnistuu aina säväyttämään liikenteessä näyttäytyessään vaikka se olisi millaisessa kunnossa ja vaikka teknisesti sillä ajaminen on turvallisuusriskin lisäksi ympäristörikos. Ne ovat eläviä museoesineitä ja niiden arvo voi olla huomattava.
http://www.thisismoney.co.uk/money/cars/article-3706797/10-common-cars-70s-80s-extinct.html
Ajattelin jatkaa seuraavalla kerralla siitä, mihin autoteollisuutta ja siihen liittyviä yrityksiä ja yhdistyksiä ei yleensä yhdistetä, kulttuuriarvoista.
***
Scenery behind my steering-wheel. I concentrate this update to cars. In 1970's, the reputation of UK car industry was not the best. Still, there has always been a gap between ordinary cars and sporting cars. Racing green has kept its very lively color for England, in nostalgy, yes, but that has also helped some high end factories to keep their highly appreciated position in market. Not actually dominating, but what a niche it is! And if seeing Ford Capri today in traffic and you are not turning your head, there must be something wrong with your neck!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti