Viittaan listaan, jossa ovat ainakin A.A.Milnen Nalle Puhit, Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee (otsikon käännös on toinen päänvaiva, Wind in the Willows pitäisi olla Pajukon puhuri tai Pajukko puhisee tai jotain muuta karmeaa), C.S.Lewisin Narniat, Lewis Carrolin Liisa-kirjat, Roald Dahlin tuotanto, Potterit ja tietysti Tolkienit. Erityismaininta vielä Richard Adamsin mestariteokselle Ruohometsän kansa.
Nalle Puhit ovat kärsineet disneysaatiosta. Olen itse lukenut ne lapsena ja mieleen on jäänyt puolen hehtaarin metsä. En kauheasti innostunut Milnen hahmoista. Grahamen kirja on hieno, luin sen vasta aikuisena, sen alun luontokuvaukset ovat hienoja ja hahmot liikuttavan hauskoja, ehkä näätiä lukuunottamatta. Grahamen elämä oli jokseenkin onneton ja jos haluaa, teoksessa voi nähdä kaipuuta onnellisuuteen. Milnen tavoin hänkin oli oikeastaan teknokraatti, joka teki kirjallisia hommia hieman amatööripohjalta - se voi olla myös osa menestystä.
Narnioita en oikeastaan tunne, mutta tekijän elämästä olen jonkin verran lukenut, varsinkin Tolkien-suhteen osalta. Potterit olen lukenut ja pidin kovasti ensimmäisestä kirjasta, Roald Dahlia olen lukenut joitain teoksia. Tolkienia olen lukenut sen verran, että aihetta pitää käsitellä erikseen. Luen pääteokset kuitenkin lasten tai nuortenkirjallisuuteen. Tolkienin teokset edustavat eskapismin huippusaavutusta.
Lastenkirjoista tärkein on itselleni Liisa ihmemaassa. Disney ei tee teoksen rikkaudelle minkäänlaista oikeutta. Ikonisia kohtia on lähes joka sivulla. Pidän eniten Mannerin suomennoksesta, koska olen siihen tottunut ja Tennielin kuvitus pitää olla. Teos on absurdismin ja ennustamattomuuden ilotulitus, vuosikymmeniä ennen Pythoneita. Nykypäivänä Carrol olisi tuskin saanut teostaan luotua - hänet olisi revitty kappaleiksi Alice-suhteestaan. Viktoriaaninen aikakausi saa teoksessa sublimaation, tirkistelyn, kaksoismerkityksen, tukahdutetun seksuaalisuuden, peterpanismin, idulla olevan freudilaisuuden tai minkä tahansa tulkinnan lukijasta riippuen. Jokainen tulkitkoon kuvan teekannuun työnnettävästä nukkuvasta murmelista miten haluaa, mutta siinä joko tehdään harmitonta pilaa tai ollaan oleellisen äärellä oikein kunnolla konventiot haastaen.
Mutta varsinainen runokirjani on Ruohometsän kansa, Watership Down. Adams on Tolkieninsa lukenut, mutta ei harrasta eskapismia. Luin teoksen lapsena monta kertaa läpi, kaniinien paon yli vihreitten kukkuloiden, kasteisten niittyjen ja kuoleman ja näkyjen jatkuvan paikallaolon. Muistan kun makasin kotona sairaana ja luin El-Ahrairahin kertomusta Inlen mustasta kaniinista. Teos on edelleen ajankohtainen ja on ikävää, ettei sitä lueta kovin paljon: sehän on ekologinen kertomus yhteisöä kohtaavasta vaarasta ja uuden yhteisön rakentamisesta. Se on hieno englantilainen lasten tai nuortenkirja, herkkä, kasvattava ja vaativa. Se on jännittävä eikä se päästä koskaan täysin otteestaan, hyvällä tavalla. Se opettaa ymmärtämään paremmin luontoa ja ainakin kaniinien sielunelämää. Adamsin myöhemmät teokset ovat olleet pettymyksiä, eikä Carrollkaan Liisan jatko-osassa tavoittanut alkuperäisteoksen charmia, Peilimaailma tuntuu pinnistetyltä, rento anarkismi puuttuu.
***
There are many literary classics made in England for kids and youngsters. My favorites are classic Alice by Lewis Carroll and Watership Down by Richard Adams. Today they would tear poor LC into pieces in tv, for his relationship with Alice. WD is today's anti-escapism version of Tolkien Saga, all Potter fans should find this fine book about how flora and fauna function, spiced with rabbitt-level struggle of life and death. It is a beautiful book that makes one better understand green hills and grassy meadows.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti