Humisevalla harjulla

Ensimmäisellä Englanninmatkallani kävin Lontoossa ja kiersin saaren ympäri junalla. Olin tuore ylioppilas ja kirjallisuudesta innostunut, joten kaverin kanssa suuntasimme Brontëlandiin eli Haworthiin, jossa nuorena nukkuneet kirjalliset sisarukset – Charlotte, Emily, Anne ja Branwell Brontë asuivat suurimman osan elämästään. Isän pappila on nykyisin museo, jossa tavoittaa aikakauden tunnelmaa, portaat ja keittiö, oleskeluhuoneet, pieniä katkelmia sisarusten minikokoisella käsialalla kirjoitettuja seikkailukertomuksia Angriasta, Northangerlandista ja Glasstownista, sekä arkipäivän havaintoja ja kuvailuja.

Lähdin paikalle nimenomaan Emilyn Humisevan harjun innoittamana. Teos oli lukukokemuksena voimakas ja synkkä ja palaan siihen erikseen. Niin vahvalla kuvauksella ladatut paikat piti välttämättä nähdä. Haworth ei ollut ihan helpoin kaupunki päästä perille. Perinteisillä junilla lähin pysäkki oli Keighley, josta yksityinen perinnerautatie vei tunnelmallisesti itse kohteeseen. Majoituimme retkeilymajaan, joka on hieman aikoinaan korkeasta kuolleisuudestaan tunnetun kaivoskaupungin ulkopuolella. Keskustaa ei ollut paljon, pääkatu jyrkähkössä rinteessä, Branwell Brontën liikaakin suosima pubi sillä, matkamuistokauppoja vaikka kuinka paljon, pappila ja kirkko kadun takana. Ja niiden takana oli nummenreuna - syvänviolettina tuoksuvaa, tiheää kanervakasvustoa.

Kun petipaikat oli varmistettu, oli jo pimeää ja myöhä. Kaverinikin oli kirjaa lukematta hyvin perillä kaupungin maineesta ja yleisesti sisarusten kiinnostuksesta vanhaan kunnon kummitteluun. Päätimme antaa pimeälle hautausmaalle mahdollisuuden - samalla tulisi iltalenkki junassa istutun päivän päätteeksi.

Laitoimme takit niskaan ja laskeuduimme nuorisomajan alahalliin. Ylitimme sen ja päättäväisesti avasimme leveän oven ulos. Pimeys löi meitä vastaan, mutta astuimme pihamaalle. Ovi sulkeutui takanamme ja seisoimme keskellä varjoja. Muutaman askeleen kuljimme eteenpäin, mutta tunnelma oli niin paksu, että kuin yhteisestä sopimuksesta käännyimme yhtä aikaa kannoillamme ja palasimme rakennukseen takaisin. Päätimme suosiolla levätä sen illan. Ajatus siitä, että olisimme menneet kirkkomaalle asti, oli täysin mahdoton uudelleen harkittavaksi.

Seuraava päivä valkeni aurinkoisena, eikä mitään aaveita ollut missään. Kävimme museon nopeasti läpi ja suuntasimme kävelyretken Top Withensille, jota on sanottu Humisevan Harjun esikuvaksi. Sinne oli suhteellisen pitkä matka, mutta vaelsimme helteessä ihmetellen karuja maisemia, tuulen tuivertamaa kanervikkoa, kiemurtelevia puroja, kiviaitoja ja kasvillisuuden peittämiä painaumia. Oli omituinen tunne vaeltaa maisemassa, jota itse katsoi hieman ulkopuolisena, mutta jonka vaistomaisesti tajusi olevan täynnä merkitystä, eräänlainen pyhä maa jollekin toiselle, joka saa siitä irti syvempää vuosien kokemuksen ja luontosuhteen kautta. Matkan pääkohde ei selvästikään ollut raunioitunut talo, vaan itse matka sinne, laskeutuminen nummen pinnalle, aavistus sen kesyttömyydestä ja alkukantaisesta kauneudesta, ankarasta elinympäristöstä, joka täytyy tuntea hyvin pärjätäkseen ja rakastaakseen sitä.

En ole palannut Haworthiin, mutta muistelujen ja uudelleen lukemisen tasolla useita kertoja. Kartalta olen huomannut, että tuon syrjäisen vaikutelman antama vaelluspaikka sijaitsee oikeastaan tiheän asutuksen saartamana joka puolelta. Olen lukenut useita tutkimuksia, joissa Brontë-myyttiä on käyty läpi, vaikkapa Lucasta Millerin teos The Brontë Myth. Nummen, harjun tai humisevien korkeuksien olemusta voi silti kuvata jotenkin vaiston tasolla. Sellaisessa mielestäni onnistui nuori Balthus, joka kuvitti Emilyn kirjan jonkinlaisessa pakkomielteen vimmassa, myöhemmät mieltymykset outoihin asentoihin ja aiheisiin jo idulla. Vaikka hän tuskin kävi paikan päällä, nummia koskevat kuvitukset tavoittavat jotain Humisevan harjun nyrjähtäneestä, keskittyneestä, painostavasta ja omituisen biologisen välttämättömyyden tunnelmasta – joka on yhtä hyvin fyysistä kuin henkistä, eikä päästä lukijaa helpolla. Maisema on edessäni, mutta Emily, joka koki sen niin vahvasti, tuntuu erkaantuvan ja jäävän arvoitukseksi ja silti hän on siinä kanervan liikkeessä tuulessa.

***

Visiting Haworth, Brontë memorabilia, wandering paths to Top Withens, is an unforgettable experience. The essence of the heath is there and the eerie atmosphere of the whole town make you better understand some supernatural elements in otherwise quite romantic-realistic works of famous sisters.


P.S. Kun tarkistin asian, Balthus itse asiassa oli käynyt Haworthissa ennen kuvituksen tekoa.