Wodehousen Pip-Pip Sir suomennosvalikoima on hienosti käännetty ja sisältää johdantoesseen, jonka jokainen kirjallisuudenharrastaja voi lukea ilman myötähäpeän tuntoja. Siinä eritellään mainiosti utopiamaisen idyllistä kuvaa Wodehousen Englannista, jossa rauhaa rikkovat ainoastaan rasittavat tädit ja muutama tuuheakulmakarvainen hapannaama, joka todennäköisesti on aihealueensa tohtori. Wodehouse oli eksentrikko, joka sortui natsien propagandan uhriksi, eikä oikein koskaan saanut mainettaan palautettua. Englannin ilojen markkinoijana hän on mielestäni Agatha Christietä pätevämpi, toisaalta Wooster ei ole hulluuteen saakka patriootti, maaperän alkaessa polttaa se vaihtuu nopeasti Monte Carloon.
Onnistuisiko joku pythoneista tavoittamaan Woosterin olemuksen? Englannin mukavimmaksi mieheksi sanottu Michael Palin ei sopisi siihen. Rooli vaatii koleerisuutta, jota Palinilla ei oikein ole. Wooster on kirjoissa yhtäaikaa hölmö ja omalla tavallaan terävä, häneltä puuttuu joissakin tilanteissa tarmoa. Eric Idle olisi voinut tehdä roolin mielenkiintoisesti. Pythoneita katsoessa on hienoa nähdä, miten tasapainotus eri näyttelijöiden välillä tuntuu itsestäänselvältä. Cleese tekee voimaroolit kuten sotavammasta kärsivän kokin osan. Hän on järkyttävä mielipuolisena työhaastattelijana. Palin on oma suosikkini, hän taipuu metsuriksi, haaveilee kirjanpitäjänä leijonankesyttäjän työstä ja koettaa painia deja-vu ilmiön kanssa - aina samalla taidolla, pehmeydellä ja miellyttävyydellä. Inkvisiittorina hän kokoaa itsensä kerta kerran perään, aina periaatteisiinsa seoten.
Eric Idle ja Graham Chapham ovat honottavan puhetyylin mestareita, jotka ovat kuin kotonaan naisiksi pukeutuneina ja täydentävät hyvin pythoneiden rajoittunutta näkemystä toiseen sukupuoleen. He ovat kuitenkin vapaita siitä pelonsekaisuudesta, joka teki Woosterin hahmosta erityisen huvittavan, naissuhteiden päättyessä seuraa aina vapauttava olotila, ainakin lopulta. Terry Jones on omiaan esittämään kapitalistisen maailman pyörteissä kamppailevaa Karl Marxia tai kokeilevaa konvehtitehtailijaa. Terry Gilliam, jota sarjassa näkee harvemmin, osasi ainakin näytellä Maoa, jonka repliikki on ikimuistoinen. Gilliamin käsialaa ovat surrealistiset piirrosanimaatiot, jotka antavat sarjalle oman silauksensa 1970-luvun visuaaliseen kulttuuriin.
Yhtäkaikki, Monty Pythonin komiikka on metodissa, se on suoraviivaista, omituisen vakavasti toteutettua. Ongelmia määritellään laajoissa kaarissa - Ihmisen identiteettiongelma 20.vuosisadalla on tyypillinen jakson nimi ja miehet pyrkivät käsittelemään aiheensa tyhjentävästi. Samalla tavoin Wodehouse pyrkii johdattamaan sankarinsa tasapainoon ja harmoniaan, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Monesti se ei yksinkertaisesti olisi mahdollista ilman Jeevesin runsaalla kalansyönnillä terästettyjä aivoja.
***
The Monty Python Flying Circus is by my opinion continuation of great comic genius Wodehouse and his Superman Creature Jeeves. Wodehouse made England between wars comical and Pythons turned 1970's into something worth laughing at. I would have loved to see Jeeves acted by John Cleese. His talent in acting might have produced more sinister version compared to almost too comfortable and too sweet Jeeves by Stephen Fry.
P.S. Oli surullista lukea Manchesterin pommista. Voimia sureville. Pelon ei pidä anna voittaa ja taistelussa inhimilliset keinot ovat arvokkaita. Huumori voi myös auttaa. Brightonin pommi- iskusta selvinnyt, mutta haavoittunut mies vastasi hoitohenkilökunnan kyselyyn allergioista. "Ainoastaan pommeille."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti