Leivo nousee korkeuksiin

Leivo eli kiuru on hämmästyttävä lintu. Monien laululintujen tavoin se on vaatimattoman näköinen. Kun kävelee leivojen reviirialueilla pellolla, vaatimattomuus ei kuitenkaan ole linnun määräävin ominaisuus. Reviirit ovat tiukasti määriteltyjä ja niistä taistellaan ankarasti. Niiden pinta-ala on vaatimaton, mutta lintu käyttääkin sitä korkealle. Se lentää ensin matalasti kaartaen, etsii kohoavat virtaukset ja kohoaa niiden mukana korkeuksiin kuin haukka. Usein lintu on niin korkealla, ettei sitä kunnolla näe, mutta sen ääni kuuluu yläpuolelta jäljittelemättömänä.

Ralph Vaughan Williams on teoksessaan The Lark Ascending, Leivo nousee korkeuksiin, kuvannut juuri tätä nousulentoa. Itse laulun jäljittely ei ole ollut säveltäjälle pääasia ja reviiritaisteluunkin näkökulma on tunteikkaampi. Silti sävellys tavoittaa jotain pienen linnun voimasta, kokoaa ja keskittää huomiomme ilmiöön, joka jää monesti ymmärtämättä. Sen elementaarisuuden tavoittaa keväällä, kun pellot eivät vielä viheriöi, kun ne ovat vielä kuolleita talven jäljiltä, mutta kiurut jo nousevat siivilleen. Siinä on uskomaton määrä voimaa, niin paljon, että Vaughan Williamsin on pakko tietyllä tavalla sentimentalisoida ja siten laimentaa sitä - tuloksena on hovikelpoinen, pastoraalisen Englannin musiikkiperinteen hienostunut huipputeos.

Viulu on juuri oikea soitin kuvaamaan leivon laulua, teoksen hiljaisen tihentyvä loppuhuipennus ja -nousu on todella hieno. Kiireisen kuulijan kannattaa hiljentyä edes kahden viimeisen minuutin ajaksi. Niilläkin pääsee hyvin kiinni teoksen ytimeen - aika seisahtuu ja voimme hetken olla paikassa, joka pienelle siivekkäälle on mahdollinen ja meidän osamme on vain ihastella. Mutta käykääpä myös tarkastamassa pellot, kuuluuko kiuruja.

Hilary Hahnin videoitu esitys löytyy tästä.

https://youtu.be/IOWN5fQnzGk

Hugh Beanin ja Sir Adrian Boultin klassinen esitys on ehkä yksi hienoimpia tulkintoja.

https://youtu.be/h6PYDPspMG8

***

The Lark Ascending is a masterpiece in the English pastoral music tradition - a moving piece, and based on the fierce reality of lark’s life. The real performance in the fields of springtime is a sonic spectacle - in spite of often austere surroundings. Hilary Hahn with her violin and a classic reading by Hugh Bean are doing honor to the brave bird himself!

Englannin ay-liike, politiikka, Brexit ja tulevaisuus - Tapio Bergholmin haastattelu

Tapio Bergholm. Source: Yle Broadcasting Company.

Tapio Bergholmin haastattelu 21.4.2021

Tapio Bergholm, olet taustaltasi vahva ay-liikkeen historian tuntija ja olet myös hyvin perillä EU-jäsenyydestä ja sen haasteista. Kuulin vasta radio-ohjelmasta, että olet viettänyt Englannissa pidempäänkin opiskelujen merkeissä. Teen muutaman pienen kysymyksen isoista aiheista.

Minkälaisia mielikuvia Britanniasta on jäänyt käyntiesi perusteella?

Miten arvioisit Thatcherin kauden merkitystä Britannialle?

Usein mainitaan, että Thatcher murskasi ay-liikkeen. Onko se totuus, vai onko tilanne monimutkaisempi?

Mitkä ovat suomalaisen ja brittiläisen ay-liikkeen erot?

Yllättikö Brexit sinut? Miten näet Britannian roolin tulevaisuudessa? Onko se hajoamisen tiellä?

Labour tuntui Blairin aikaan olevan lähes voittamaton kolmannen tiensä kanssa. Blairia on moittinut vaikka historioitsijoista Tony Judt. Minkälaisia syitä näet Labourin vaikeuksille?

Britannia on muuttunut paljon, onko se silti yhä luokkayhteiskunta?

Suomalaiset tuntevat usein vaistomaista sympatiaa brittejä kohtaan, mitkä sinusta ovat saarivaltion hienoja piirteitä?

AY-liike Britanniassa

Thatcherin vaikutuksesta ay-liikkeeseen voi sanoa että vikaa on sysissä ja sepissä. Jos historiakaaren kuvaa lyhyesti, niin yksi Englannin suosituimpia pääministereitä koskaan oli Labourin James Callaghan, joka seurasi Wilsonia. Hän oli pääministerinä kun tuli ”winter of discontent” – tyytymättömyyden talvi, 1979. Oli kova palkkainflaatio, ei tullut tulopoliittista ratkaisua ja kaikkein hurjinta oli se, että Transporter’s General Unionin haudankaivajat meni lakkoon – ja roskakuskit. Tämä kaikki johti siihen, että konservatiivien tekivät rajun kampanjan ”Labour isn’t working”: työttömyys oli korkealla ja sillä tavalla konservatiivit pääsivät valtaan, koska Labourin omat rivit olivat sekaisin työmarkkinalevottomuuksien vuoksi. Toinen onni onnettomuudessa oli Thatcherin kannalta, että kun hän oli gallupeissa pahasti jäljessä, Falklandin sota tuli sopivasti ja sitten tuli vaalit. En tiedä hajoittiko hän itse parlamentin, peli oli tavallaan pelattu, mutta sitten hän voittikin. Ei ole harhaanjohtavaa, että hän juuri sodassa ansaitsi ”rautarouvan” aseman: sotilaat ja Yhdysvallat neuvoivat, ettei kannata lähteä kauas maailman toiselle puolen sotimaan. Hän otti kannan, että jos annetaan periksi, sitten meiltä menee kaikki saaret ympäri maailmaa. Nyt lyödään luu kurkkuun – ja kun sille linjalle lähdettiin, Yhdysvallat hylkäsi Argentiinan ja antoi sateliittitiedustelutiedot ja muut brittien käyttöön, mikä auttoi sodan voittamisessa.

Se on selvää, että kun meillä on erilaista lainsäädäntöä ja työlainsäädäntöä, joka on osittain vahvistanut tai antanut toisinsopimisoikeutta ammattiliitoille, Britanniassa tilanne oli se, että työlainsäädäntöä oli hyvin vähän ja sopimukset olivat aika avoimia, eikä ollut mitään työtuomioistuimia: jos jompikumpi puoli rikkoi sopimusta, se oli so not, työsopimusmaailma oli herrasmiessopimista aika paljon. Tähän maailmaan Thatcher itse asiassa toi työlainsäädäntöä, joka sitten rajoitti ammattiyhdistysliikkeen toimintavapautta ja määräsi jäsenäänestyksiä ennen lakkouhkaa, lakon aloittamisesta ja erilaisista toimenpiteistä. Kysymys oli kyllä myös siitä, että tavallaan jo kilpailukykynsä ja monessa mielessä muutenkin tulevaisuutensa menettänyt, valtiontukiaisilla Saksassa ja Englannissa elellyt kaivosteollisuus, lähdettiin ajamaan alas. Kaivoslakot olivat enemmän kaivosten sulkemista vastaan, eivät niinkään työehtosopimuksia vastaan. Kaivostyöläiset olivat jo aiemmin Edward Heathin kaataneet: hänhän meni vaaleihin teemalla ”Kuka johtaa maata?”, kun oli ollut aika rajuja hiililakkoja ja siihen aikaan Britannian energiahuolto oli 1970-luvun alkupuolella niin riippuvainen hiilestä, niin lakkovahdit menivät voimalaitosten eteen estämään varastoinnin ja hiilen kuljetuksen. Tuli pahoja energiatuotannon ongelmia. Thatcherin hallinto oli paljon paremmin valmistautunut mahdolliseen hiilikaivoslakkoon. Ne alkoivat villeinä lakkoina ja levisivät laajemmalle, mutta olivat alun perin varsin spontaaneja. Se oli katkera ja tappiollinen taistelu.

Englannin ja oikeastaan koko anglosaksisen maailman ammattiyhdistysliikkeestä voi sanoa yhden eron suhteessa Suomeen. Kun tuli teknologinen mullistus kirjapainoihin, niin kirjapainotyöläisten ammattiliitoissa oli jokaisella työntekijäryhmällä omat liittonsa tai ammattiosastonsa, ne eivät kyenneet neuvottelemaan teknologiasiirtymisestä työnantajien kanssa mitenkään. Suomessa taas, kun elintaso nousi ja painotuotteiden idänvienti veti, pystyttiin sille porukalle, joka oli siellä töissä, neuvottelemaan teknologiasiirtyminen. Tapahtui totaalinen ammattitaidon vaihdos kirjapainotyöntekijöillä siinä vaiheessa. Suomessa se tapahtui rauhanomaisesti ja tuottavuutta nostaen, kun taas anglosaksisissa maissa oli urhoollisia kirjapainolakkoja, jotka päättyivät järjestöjen tappioon. Voi sanoa myös, että kirjapainotyöntekijät olivat olleet ammattiyhdistysliikkeen työläisaristokratiaa ja eliittiä, Suomessa ne pystyivät säilyttämään korkeamman palkkatason, mutta työnantajatkin hyötyivät, koska siirtymä oli rauhallinen ja uusi teknologia, uusi painotekniikka, pystyttiin ajamaan sisään häiriöttömästi ja nopeasti.

Olin eurooppalaisen ammattiyhdistysinstituutin järjestäytymiskonferenssissa ja siellä yksi englantilaisen julkisen sektorin isoista ammattiliitoista, Unite tai jokin, niiden järjestäjä kertoi, miten ne onnistuivat saamaan paljon julkisuutta. Eräs iso yksityistetty kaasuyhtiö – siellähän on paljon kaasulämmitystä ja –helloja – joka oli ammattiliiton mielestä hyvin ahne ja ilkeä työnantaja, mutta uskovainen –  liitto oli tehnyt niin, että veivät kirkon ulkopuolelle kamelin. Raamatussahan sanotaan, että rikkaan on vaikeampi päästä taivasten valtakuntaan, kuin kamelin mennä neulansilmästä läpi. Aluksi kameli ei saanut mitään julkisuutta, mutta sitten Sir Paul McCartney paheksui juttua, koska hän epäili eläimen kärsivän. Tällä liitto pääsi tabloideihin. Seuraavan kerran liitto meni ison yhtiön yhtiökokouksen ulkopuolelle ja laittoi sinne porsaskarsinan. Sen jälkeen toimittajat alkoivat kysellä, mitkä eläimet ovat seuraavana vuorossa. En tiedä saivatko uusia jäseniä, mutta huomiotaloudessa ne pärjäsivät jekuillaan kohtuullisen hyvin.

Britanniassa ammattiyhdistysliike on joutunut kamppailemaan hyvin vaikeissa olosuhteissa, mutta ovat onnistuneet houkuttelemaan uusia ja yleistyneitä ammattiryhmiä, kuten koulunkäyntiavustajia jäsenikseen. Nämä jäävät Suomessa helposti ammattiryhminä katveeseen. Vaikeuksissa olevat liitot saattavat olla uusien ryhmien löytämiseen ja värväämiseen herkempiä ja ottamaan ne suojiinsa.

Thatcher toimi kyllä päättäväisesti, mutta eiväthän kaikki ammattiliitot ole siellä suurissa vaikeuksissa. Edelleen on koulutettujen alojen ammattiliitot olemassa, esimerkiksi lääkäreillä ja sairaanhoitajilla Royal College of Nurses. Mielenkiintoista on, että yliopistoissa on jokunen vuosi sitten ollut aika isoja taisteluja työeläkejärjestelmästä. Usealla yliopistolla on ollut yhteinen työeläkejärjestelmä ja se on ollut yliopistojen mielestä turhan höyli järjestelmä. Vakinaiset työntekijät menivät lakkoon, kun ehtoja yritettiin heikentää. Siinä mielessä Englanti ei ole ammattiyhdistyksistä vapaa vyöhyke, jos niin luullaan. 

Britannian vaalit

Olen ollut kommentoimassa Ylelle Britannian vaaleja ja haluaisin sanoa ”hung parliamentista”, joka oli Cameronin aikana. Oli mielenkiintoista, että Suomessa uutisoitiin, että Cameron voitti vaalit, brittiläiset ystävät taas sanoivat, että eihän se voittanut. Britanniassa vaalien voittaminen tarkoittaa, että saat omalle puolueellesi enemmistön parlamenttiin. Hung parliament on tappio kaikille ja tämän hahmottaminen on hankalaa suomalaisille. Briteille taas suhteellisen vaalitavan hahmottaminen on hankalaa. Näkökulma, mitä haluaisin painottaa on, että Labour on ollut aivan sekaisin – siinä mielessä konservatiivit, vaikka nekin ovat riidoissa, ovat sen verran vähemmän puhdasoppisia ja vähemmän toisilleen kaunaa kantavia, kunhan heillä on valta. He ovat onnistuneet vaihtamaan Eurooppa-myönteisen ja yliopistomaksujen suhteen vasemmistolaisen Cameronin Theresa Mayhin, joka on oikeistolaisempi ja vielä käänteenä Boris Johnsoniin, joka on Brexitin kannattaja – nämä ovat olleet kiehtovia kuvioita ja kommervenkkejä. Labourissa menee paljon energiaa sisällissotaan.

Kun Jeremyn Corbynin nousua yritettiin Suomessa hahmottaa kommunistisalaliittona tai äärivasemmiston paluuna, se ei ole ihan niin yksinkertaista. Siinä on kaksi selittävää tekijää, jotka eivät liity toisiinsa. Toinen on, kun ammattiyhdistysliike on joutunut ahtaalle, siellä on kuitenkin vielä paljon jäseniä ammattiliitoissa, muutama miljoona vähintään – nämä ovat radikalisoituneet, koska ovat ahtaalla. Kun aikaisemmin ammattiliitot olivat Labourin oikealla laidalla, nyt ne ovat vasemmalla laidalla. Tämä on antanut Corbynille ja hänen kampanjoilleen vauhtia ja voimaa. Toinen seikka on, että Britanniassa oli jo Blairin aikana suuri skandaali parlamentaarikoista – myös Labourin – jotka olivat kaikenmaailman kulukorvauksia nostaneet - käyttäneet kaksoisasuntoja ja suihkukaivoja niihin kakkosasuntoihin ostaneet, parlamentin rahoilla. Tämä oli paljon sekavampaa ja sikamaisempaa kuin saunan asuntoeteiset vuokra-asuntoina Helsingissä. Corbyn, joka oli suunnilleen polkupyörällä tullut omasta vaalipiiristään parlamenttiin, hänellä ei ollut mitään kuluja, ei mitään: hän oli kuin pyhimys, erottui koko porukasta. Tätä ei Suomessa tiedetty, että hän oli puritaani, hän ei työntänyt verorahoja omaan taskuunsa ja sai paljon mainetta kuluskandaalin aikana. (MM: Englannissa taxpayer’s money on poliittisesti paljon merkittävämpi käsite kuin Suomessa) Hänellä oli siis hyvä taustakohina. Mutta oliko hänestä puolueen puheenjohtajaksi, se oli toinen kysymys. Hän pärjäsi yhdessä kampanjassa, mutta kun vastassa oli Boris Johnson ”Let’s get Brexit done”, hänen haaransa repesivät: ei pystynyt sanomaan ja perustelemaan Labourin melko sekavaa linjaa siinä kuviossa.

Brexit

Yksi asia, mitä Suomessa ei mielestäni ymmärretä, liittyy siihen, että tiedotusvälineet ja asiantuntijat ja monet muut ovat, toisin kuin minä, taustaltaan EU-jäsenyyden kannattajia. (Bergholm on mielenkiintoisesti muistellut tätä Ylen haastattelussa.) Olen suhtautunut Euroon vihamielisesti ja pidän vieläkin Euroa tuskallisena ihmiskokeena, johon Suomen ei olisi pitänyt osallistua. En silti usko, että Suomella olisi varaa, että otettaisiin siitä yksin irtiotto.

Se mikä Brexitissä jää ymmärtämättä, on että EU oli ollut surkeassa kriisissä vuodet 2009-2015 ennen kansanäänestystä, sehän oli pelkkää sekavuutta, kriisiä ja velkaantumista, Kreikan ja Irlannin pelastamista, Espanjan kriisiä, Italian konkurssia, Belgian velkaantumista. EU ei vaikuttanut toimivalta ja houkuttelevalta ympäristöltä, se vaikutti pysyvissä vaikeuksissa olevalta. Se, että sen nokka oli nousemassa 2015-6, ei tähän isoon kohinaan ehtinyt mielestäni vaikuttaa: ei ollut kyse pelkästä nationalismista, vaan uskon puute, että EU olisi ratkaisu ongelmiin, saattoi kasvaa ja vahvistaa populistista soinilaista höpinää ”siellä missä EU, siellä ongelma”. EUn omat ongelmat on ikään kuin lakaistu maton alle, siinä vaiheessa, kun on analysoitu, miksi Britanniassa enemmistö äänesti EU-jäsenyyttä vastaan.

Se mitä Boris Johnson ja Brexit-äänestäjät eivät ymmärtäneet, että he ovat oikeastaan laittaneet peliin jo Tony Blairin ajoista alkaneen Walesin, Pohjois-Irlannin ja Skotlannin itsehallinnon vahvistamisen. Pohjois-Irlannissa itsehallinto oli hyvin vahva jo aikaisemmin, miehittäjä joutui ottamaan vastuun, kun siellä ei hallintoa pystytty pitämään pystyssä sisällissotatilanteen vuoksi. Kun rauha saatiin aikaiseksi, siellähän on ollut oma pikkuparlamentti, Stormont. Nyt puhutaan paljon itsenäistymispyrkimyksistä ja tullirajasta Irlanninmerelle, miten enemmistö voisi yhdistyä nyt pikemminkin Irlantiin, joka vaikuttaa nyt taas dynaamisemmalta kuin hylännyt Iso-Britannia - vaikka tämä kehitys voikin johtaa sisällissotaan.

Yksi syväjuonne, joka on jäänyt katveeseen, Iso-Britannian mahdollisessa hajoamisprosessissa on Wales: kymrin kieli on ainoa britanninen kieli, joka on oikeasti elävä (muita ryhmän kieliä korni ja kumbri). Irlannissakin ollaan vain puhuvinaan vanhaa irlantia, mutta varsinkin Pohjois-Walesissa omaa kieltä käytetään, koululaiset puhuvat sitä ja oppaat käyttävät nähtävyyksissä, siitä on kansallinen herääminen.

Olin Britanniassa 2016 ja pyörin Skotlannissa, lehdet olivat täynnä Brexitiä, mutta myös sitä, että Islanti pudotti jalkapallossa Englannin jalkapalloilun EM-kisoista, siitä oli kymmeniä sivuja, samassa lehdessäkin 4 tai 6 sivua siitä. siihen liittyen, tilannetta kuvaa, että näytettiin kännykkävideon pätkää, jonka joku oli kuvannut, kun Walesin maajoukkue katsoo Islanti-Englanti peliä – aina kun Islanti teki maalin, koko Walesin joukkue hurrasi. Siinä on liikkeellä tunne-energioita: Skotlanti ja Wales, nehän ovat Englannin suhteen saamapuolella, Skotlanti, joka on vauraampi, saa enemmän, sehän on vähän ilkeästi sanottuna Ison-Britannian Ahvenanmaa ja Wales taas Kainuu. Iso kuva on, että kun Tony Blair on vahvistanut sekä Walesin ja Skotlannin itsehallintoa, sitoakseen ne vahvemmin, kehitys onkin vähän samanlainen kuin Neuvostoliitossa, osavaltiot rupeavat elämään niin vahvasti omaa elämäänsä, että ne eivät kohta enää siedä keskushallintoa. Tässä on fragmentaation kierre: kun Yhdistynyt Kuningaskunta lähtee EU:sta, niin osavaltiot voivatkin anoa EU:n jäsenyyttä. Koska niin kauan kuin Iso-Britannia oli jäsen, eronneesta olisi tullut ennakkotapaus, jolloin myös Katalonia olisi voinut erota Espanjasta ja liittyä EU:in. Nyt ennakkotapausta ei synny, kun Skotlanti ja Wales voivat erota ja liittyä EU:in, koska emämaa ei olekaan enää EU:n jäsen. Tässä ei välttämättä ole mitään järkeä, mutta voi synnyttää niin paljon hässäkkää, että Englantikin voi alkaa miettiä paluuta takaisin EU:in. Tämä on kuitenkin niin pitkä ja kummallinen kaari, katkeruus voi kasvaa ja EU:a voidaan syyttää Ison-Britannian hajoittamisesta – en osaa sellaista ennustaa!

 Katalonian tilanne eroaa siitä, että he ovat kyllästyneet lähettämään rahaa Madridiin, kun taas Skotlanti ja Wales ovat saamapuolella kahmalokaupalla Englannista – ja silti ne ajattelevat, että raha ei heitä sido. EU-ero kypsyttää henkisesti skotteja ja walesilaisia ajatteluun, että koska Englannin konservatiivihallituskaan ei välitä rahasta, tai britannialaisten enemmistö ei välitä rahasta, vaan äänestää heidät pois unionista, ei heidänkään tarvitse välittää. Asiassa on myös ideologinen puoli: skottien kansallispuolue ilmoittaa olevansa sosialidemokraattinen puolue ja ilmoittaa olevansa vasemmistoreformistinen. Tässä on jännite tilanteessa, jossa konservatiivipuolue näyttää olevan maailman tappiin asti vallassa. Jossain vaiheessa on odotettavissa vaalipiirirajojen muuttaminen: jossain vaiheessa näytti, että taantuvilla Labourin ja Skotlannin alueilta lähtisi parlamenttipaikkoja pois ja siirtyisi vauraaseen etelään konservatiivipaikkoja lisää. Tämähän on muuttunut erilaiseksi, kun tiheästi asutut alueet nyt ovatkin EU-myönteisten liberaalien alueita, kun Labourinkin kannattajakunta on muuttunut. Tämä vaalipiirimuutos ei olekaan enää niin uhkaava: Red wall onkin nykyisin konservatiivien hallussa Brexit-vaalien jälkeen. Kuvio on muuttunut sekavammaksi.

Tulevaisuudesta

On mielenkiintoista, miten talous ja dynamiikka lähtevät menemään. Yksi asia mikä on aidosti ongelma, kun ammattiyhdistysliike on lyöty lättäjalaksi, palkkahaitari on levennyt niin pahasti, että tuottavuuskehitys on huono. Britit itse käyttävät esimerkkinä, että supermarket-automaatio on ranskalaisella Carrefourilla paljon pidemmällä kuin Tescolla ja Sainsburyllä: kannattavuus paranee, kun palkat ovat korkeammat, kun pystytään syrjäyttämään korkeapalkkaisempaa väkeä.

Tony Blair teki monen mielestä paholaisen kanssa sopimuksen mennessään hakemaan Murdochin tukea ja tekemään kauppoja. Toinen huono asia oli panostaa ulkoiseen ja esiintymiseen, spin doctor-sana on tatuoitu Blairin otsaan. Ihmisoikeuksien kannattajat eivät myöskään innostuneet hänen lobbarin roolistaan Saudi-Arabian kanssa – siitä ei voinut ilman tahroja selvitä.

Yksi asia mikä repii Skotlantia ja Englantia erilleen toisistaan on koulujärjestelmä. Skotlannissa koulujärjestelmä on demokraattisempi, eikä siinä määrin eliittikoulujen hallitsema. Se on lähempänä valtiollisia grammar schooleja ja myös yliopistot ovat käsittääkseni ilmaisia. Englannissa kalliit yliopistot ovat muuttuneet myös kummallisiksi: opiskelijat ovat alkaneet kokea, että kun on maksettu paljon, teepä minusta maisteri! Opiskelijoista on tullut asiakkaita. Eihän sen näin pitäisi olla: autokoulussakin pitää ryömiä, että saa tutkinnon suoritettua. Ei insinööriajossa voi sanoa, että mitä olenkaan tästä maksanut.

Kun koulutusmäärät kuitenkin koko maailmassa ovat kasvavia ja järjestelmät ovat näin erilaisia Skotlannin ja Englannin välillä, se vaikuttaa kansallisen identiteetin syntymiseen. Molemmat varmaan pitävät omaa järjestelmäänsä hyvänä: se myös osaltaan ajaa maita kauemmaksi toisistaan. Englannissa yliopistojen hinnoittelu on myös ollut epäonnistunutta: maksimihintojen avulla yritettiin ohjailla heikompia oppilaitoksia halvempiin hintoihin, joka johti siihen, että näiden tajutessa, että he menettäisivät alemmilla hinnoilla paremmat opettajat ja joutuisivat julistautumaan huonommiksi. Lopputuloksena on, että melkein kaikki yliopistot ovat hinnoiltaan tapissa.

Oma kokemukseni yliopistoista on Coventrystä, olin siellä visiting fellowina Industrial relations unitissa, University of Warwickissa. Mieleen on jäänyt yliopiston vieressä vauras ja viihtyisä Kenilworth, linnarauniot ja sen Guy Fawkes-juhlat. Vehmas ja kaunis Britannia aina houkuttelee. Brittejä eikä Englantia vastaan minulla ei ole mitään. Sen sijaan olen välillä surullinen, että moni-ilmeinen, henkisesti aika vapaamielinen maa on ajautunut perheitäkin hajottavaan vastakkainasetteluun. Kun ennen waleslaiset, pohjois-irlantilaiset ja skotlantilaiset olivat osa kudosta, ristiinmuuttaminen oli yleistä, niin en ole henkilökohtaisesti kauhean innoissani ajatuksesta, että Yhdistynyt Kuningaskunta hajoaisi. Kuitenkin analyyttisesti ajattelen, että tällaiset voimat ovat nyt liikkeellä ja se on toinen tarina.

***

I interviewed Docent Tapio Bergholm, who has specialised on the history of trade unioons, of his views on  the British trade unions, politics and Brexit - and looking to the future of the United Kingdom. The relations between Thatcher and the trade unions were more complex than the reputation - she even introduced some further legislation on the subject. Mr Berghom also rised interesting viewpoints on Jeremy Corbyn and the position of the Labour party - quite often we tend to see not the whole background for development. It is also noted that Britons do not always understand our proportional voting system. Of Brexit, the national and linguistic undercurrents are also worth noting. 

Japp & Hastings

Agatha Christien Poirot-kirjojen filmatisointi mielestäni havainnollistaa ja tuo näkyviin niiden tahallisia tai tahattomia pyrkimyksiä. Suuri ero kirjoihin on tavassa, joilla sivuhahmot nousevat sankarin tueksi, tarkoitan tietysti ylitarkastaja Jappia ja kapteeni Hastingsia. Siinä missä yksityissihteeri Miss Lemon esiintyy täydellisenä ja korvaamattomana hyveen ruumiillistumana, miehinen parivaljakko näyttäytyy jonkinlaisena vipuvartena, jonka hapuilujen avulla Harmaat Aivosolut yltävät maksimisuoritukseen.

Japp ja Hastings edustavat englantilaisuuden kahta arkkityyppiä. Japp on konservatiivi siinä mielessä, että hän uskoo järjestelmään. Hänen vaimonsa on näkymättömissä, vaikka Poirot hänestä kohteliaasti kyseleekin. Japp kelpuuttaa pubimurkinat mukisematta ja kestää stoalaisella tyyneydellä belgialaisen omituiset viritelmät ruokapöydässä. Hän joutuu alistumaan niihin, siinä missä kummallisiin ajatuksenkulkuihin rikoksia ratkottaessa. Näädänkasvoiseksi sanotun Jappin idea on ratkaista rikos suoraviivaisesti siistiksi paketiksi. Tämähän on yksi rikoskirjallisuuden suuria kliseitä: näinhän ei ole koskaan tapahtunut. Koko genre menettäisi merkityksensä, jos tämä olisi ainoa metodi.

Jappin hahmon näyttelijästä on tullut hahmo itse, hänen muu näyttämötyönsä merkitys on mennyt, niin on käynyt kyllä Hastingsin ja Poirot’n näyttelijöillekin. Emme muista heidän nimiään, vaan hahmon nimen.

Jappin koko olemus ilmaisee epäluuloa, hän on reilun pelin hengessä valmis epäilemään ulkomaalaisten lisäksi myös maanmiehiään. Sarjan kuluessa Jappin hahmon traagisuus hälvenee: hänessä on paljonkin inhimillistä poliisin suoraviivaisuuden alla. Kun tarkasti katsoo, vakavan ilmeensä alla hän on salaa tyytyväinen taas kohdatessaan tutun kaksikon: ”Here we go again!”. Hän luottaa ja hyväksyy pienen ulkomaalaisen metkut ja voi reilusti iloita lopputuloksesta. Hän edustaa vakaasti instituutiotaan ja tämä myös rajoittaa Poirotin suhdetta häneen. Jappin voitto on aina myös Scotland Yardin voitto ja päinvastoin.

Hastings on huomattavasti romanttisempi hahmo, jolla on myös koomisia ulottuvuuksia. Hän on lähtökohtaisesti läpeensä inhimillinen: hyväntuulinen, kohtelias, tekniikasta poikamaisen kiinnostunut ja samalla myös poikamaisen huonosti naisia ymmärtävä, nopeasti innostuva - sarjan läpi kuulemme lukemattomia kertoja hänen ”I say!” - huudahduksensa. Poirot ojentaa useasti Hastingsia isän lempeydellä - hyväluontoisen kapteenin kohtelua on välillä lähes kiusallista seurata. 

Hastingstissa on Jappia enemmän epävarmuutta emämaansa suurenmoisuudesta. Hän on kaukokaipuun kyllästämä seikkailija pohjimmiltaan - hän janoaa eksotiikkaa siinä missä tekniikkaakin. Ehkä juuri tästä syystä hänen pinnansa pituus ylivertaisen belgialaisen suhteen on lähes rajaton. Koomisessa Hastingsissa on myös surumielinen pohjajuonne. Jappin esimerkistä hän tietää, ettei perhekään viime kädessä ratkaise mitään. 

Kaksi hahmoa jäävät mysteereiksi - ne ovat jollakin tavalla symboleita Englannin suuruuden rapistumiselle: he joutuvat johtolangattomina seuraamaan Pienen Ulkomaalaisen voittokulkua Saarivaltakuntaa riivaavien hirvittävien rikosten selvittämisessä. He joutuvat kestämään tämän jännityksentäyteisen teatraalisuuden, sen purkaukset ja palaamaan tämän kanssa samalle good chap-tasolle toverillisessa tiimihengessä. Tässä on puolin ja toisin aitoa herramiesmäisyyttä. Voi puhua ainakin ystävällisyydestä lankojen yhdistyttyä ja jännityksen lauettua, ehkä jopa englantilais-belgialaisesta ystävyydestä.

***

Japp & Hasting is a great pair making balance for Poirot. The other is a down-to-earth Englishman, the another more romantic one - both bear their awkward situation well - England might lose it counted by the grey cells, but they believe in fair play and can be open-hearted towards the Strange man with strange moustache and manners of table. They wear their burden lightly and with style.

Butter chicken!

Intialaisen keittiön erityinen lahja varsinkin miedompiin makuihin tottuneille suomalaisille on voikana - Butter Chicken. Reseptiä on tullut mietittyä eräänkin kerran, mutta tämä toimii:

https://youtu.be/a03U45jFxOI

Jokainen voi säätää makeuden ja tulisuuden tasapainon mieleisekseen. Hieman yllättäen mallasetikkaa on Suomesta hankala löytää, mutta ainakin Prisman Tesco-sarjasta löytyi vielä jokusia kappaleita. 

Intialainen maustevalikoima ei muuten ole niin runsas kuin voisi luulla: vaikkapa yhdeksällä pääsee hyvään alkuun, niiden yhdistelmiä on kuitenkin paljon. Klassiset peltipurkit voivat olla kova sana ja niihin saa jauheet tyylikkäästi talteen. 

***

Butter chicken is one of the most popular item in Finnish Indian restaurants. The Bombay Chef in Get Curried (link above) guides you through the project. In Indian kitchen, a lot of spicies is used, but in the end there are not many varieties, but combinations are endless!

Britten - kappale omaa musiikinhistoriaani

Kun aloittelin 1980-luvulla musiikkiharrastustani levyfriikkeilyn poluilla, ehdin kuunnella suhteellisen paljon Benjamin Britteniä. Sinne minua ohjasivat suomalaiset musiikkikriitikot, kuten Jukka Isopuro - joka muuten suosi myös Deliusta - ja tietysti Gramophone-lehti, joka oli hyvinkin suuri auktoriteetti silloin. Ensimmäinen kuulemani Requiem olikin juuri Brittenin War Requiem, jossa perinteisen messutekstin rinnalla kulkee Wilfred Owenin rintamarunot ensimmäisestä maailmansodasta. Suomensin kaiken tunnollisesti ja olin kauhistunut tekstien armottomasta meiningistä. Britten oli pasifisti, eikä hän Owen-valikoimallaan sotaa ihannoinut - Vihan päivä, Dies Irae-teksti liittyy kaikkeen saumattomasti. Owenin runossa Aabraham uhraa poikansa, kun kerran on sille tielle lähdetty. Teos on synkkä ja tarjoilee lohduksi sen, että epäinhimilliset taistelut lopulta päättyivät, lepoon tuonpuoleisessa. Mielenkiintoinen tieto on, että Brittenistä tuli pasifisti jo ennen sotaa, reaktiona poikakoulun kiusaamiskulttuuria vastaan.

War Requiem on teoksena rankka: Brittenin itse johtamaa versiota voi suositella jos haluaa tutustua sodan kauhuihin: solisteissa on mukana myös saksalainen ja venäläinen näkökulma. Owenin tekstit olivat vaikeita kääntää, ilmaisut rikkaita ja ironisia, aiheet ja tarinat karmeita. On sanottu, että säveltäjän tuotanto kääntyi synkemmäksi hänen pidettyään Menuhinin kanssa konsertin 1945 keskitysleireistä selvinneille. Heidän kokemuksensa järkyttivät säveltäjää.

Britten ei ollut mitenkään helppo persoona. Kävin läpi teoksia Sellokonsertosta Pianokonserttoon, laulusarjoja, omituisen Kuolema Venetsiassa-sarjan, massiivisen Kevätsinfonian, Ceremony of Carolsin, Lachrymaen, Nocturnalin. Keskiluokasta varhaiseksi säveltäjälahjakkuudeksi ponnistellut Britten taisteli elämässään identiteettinsä ja sairauksien kanssa. Teoksissa on yllättävän paljon synkkyyttä, syvästi mustaa ja tietynlaista pinnistettyä mekaanista reippautta - ei ole mikään ihme, että Shostakovits ja Mahler olivat Brittenille läheisiä säveltäjiä. Pidin musiikkia kiinnostavana, mutta se herätti minussa myös kysymyksiä, epämukavuutta, ajoittaista kolkkoutta, levottomuutta - se loppujen lopuksi hidastutti laajempaa tutustumistani englantilaisiin säveltäjiin laajemmin. Löysin Elgarin vasta hyvän aikaa Brittenistä selvittyäni ja hän avasi ihan toisenlaisen maailman, englantilaisen pastoraalisen, maisemallisen musiikin tradition. 

Britten on toisen maailmansodan jälkeisen ajan säveltäjänä irti perinteistä, omapäinen lahjakkuus, johon kohdistettavat odotukset olivat suuret, mutta hän ei myöskään ollut mikään varsinainen kuvainraastaja-modernisti. Hänen musiikkinsa on hieman ei-kenenkään maa, omituinen saareke, johon yleisö voi kuitenkin suhteellisen vaivattomasti kulkea ja ottaa teokset vastaan. Samaa palveli hänen uransa kapellimestarina ja etevänä pianosäestäjänä.

Nuoren henkilön orkesteriopas - Young person’s guide to the orchestra on hänen tunnetuin teoksensa. Kuulin sen aika myöhään. Purcellin teema on vetävä: sekä johdannossa, että päättävässä fuugassa. Löysin vasta tämän videon - teos toimii loppujen lopuksi parhaiten juuri siten: näkee minkälaisia soittimet ovat ja voi huomata säveltäjän taituruuden kirjoittamisessa ja soitinten omaperäisissä yhdistelmissä.

https://youtu.be/IMGqdUqPnmo

***

In my early record collecting career, Benjamin Britten was quite important composer to me. His War Requiem was my first piece heard of that genre. I sampled many other works of his personal style, often noting something sinister and black behind technical brilliance of his compositions. They are quite easy to approach - compared to more prominent modernist works of the same era, but approaching also caused some uneasiness in me. Britten’s life was not too easy, a child talent in middle class, struggle with his identity and many illnesses. His most popular work, Young Person’s Guide to the Orchestra is a bright memorial to him - serving young generations to better understand orchestra, with the great theme from earlier collegue, Purcell, handled with skill and bravura.