Kun aloittelin 1980-luvulla musiikkiharrastustani levyfriikkeilyn poluilla, ehdin kuunnella suhteellisen paljon Benjamin Britteniä. Sinne minua ohjasivat suomalaiset musiikkikriitikot, kuten Jukka Isopuro - joka muuten suosi myös Deliusta - ja tietysti Gramophone-lehti, joka oli hyvinkin suuri auktoriteetti silloin. Ensimmäinen kuulemani Requiem olikin juuri Brittenin War Requiem, jossa perinteisen messutekstin rinnalla kulkee Wilfred Owenin rintamarunot ensimmäisestä maailmansodasta. Suomensin kaiken tunnollisesti ja olin kauhistunut tekstien armottomasta meiningistä. Britten oli pasifisti, eikä hän Owen-valikoimallaan sotaa ihannoinut - Vihan päivä, Dies Irae-teksti liittyy kaikkeen saumattomasti. Owenin runossa Aabraham uhraa poikansa, kun kerran on sille tielle lähdetty. Teos on synkkä ja tarjoilee lohduksi sen, että epäinhimilliset taistelut lopulta päättyivät, lepoon tuonpuoleisessa. Mielenkiintoinen tieto on, että Brittenistä tuli pasifisti jo ennen sotaa, reaktiona poikakoulun kiusaamiskulttuuria vastaan.
War Requiem on teoksena rankka: Brittenin itse johtamaa versiota voi suositella jos haluaa tutustua sodan kauhuihin: solisteissa on mukana myös saksalainen ja venäläinen näkökulma. Owenin tekstit olivat vaikeita kääntää, ilmaisut rikkaita ja ironisia, aiheet ja tarinat karmeita. On sanottu, että säveltäjän tuotanto kääntyi synkemmäksi hänen pidettyään Menuhinin kanssa konsertin 1945 keskitysleireistä selvinneille. Heidän kokemuksensa järkyttivät säveltäjää.
Britten ei ollut mitenkään helppo persoona. Kävin läpi teoksia Sellokonsertosta Pianokonserttoon, laulusarjoja, omituisen Kuolema Venetsiassa-sarjan, massiivisen Kevätsinfonian, Ceremony of Carolsin, Lachrymaen, Nocturnalin. Keskiluokasta varhaiseksi säveltäjälahjakkuudeksi ponnistellut Britten taisteli elämässään identiteettinsä ja sairauksien kanssa. Teoksissa on yllättävän paljon synkkyyttä, syvästi mustaa ja tietynlaista pinnistettyä mekaanista reippautta - ei ole mikään ihme, että Shostakovits ja Mahler olivat Brittenille läheisiä säveltäjiä. Pidin musiikkia kiinnostavana, mutta se herätti minussa myös kysymyksiä, epämukavuutta, ajoittaista kolkkoutta, levottomuutta - se loppujen lopuksi hidastutti laajempaa tutustumistani englantilaisiin säveltäjiin laajemmin. Löysin Elgarin vasta hyvän aikaa Brittenistä selvittyäni ja hän avasi ihan toisenlaisen maailman, englantilaisen pastoraalisen, maisemallisen musiikin tradition.
Britten on toisen maailmansodan jälkeisen ajan säveltäjänä irti perinteistä, omapäinen lahjakkuus, johon kohdistettavat odotukset olivat suuret, mutta hän ei myöskään ollut mikään varsinainen kuvainraastaja-modernisti. Hänen musiikkinsa on hieman ei-kenenkään maa, omituinen saareke, johon yleisö voi kuitenkin suhteellisen vaivattomasti kulkea ja ottaa teokset vastaan. Samaa palveli hänen uransa kapellimestarina ja etevänä pianosäestäjänä.
Nuoren henkilön orkesteriopas - Young person’s guide to the orchestra on hänen tunnetuin teoksensa. Kuulin sen aika myöhään. Purcellin teema on vetävä: sekä johdannossa, että päättävässä fuugassa. Löysin vasta tämän videon - teos toimii loppujen lopuksi parhaiten juuri siten: näkee minkälaisia soittimet ovat ja voi huomata säveltäjän taituruuden kirjoittamisessa ja soitinten omaperäisissä yhdistelmissä.
***
In my early record collecting career, Benjamin Britten was quite important composer to me. His War Requiem was my first piece heard of that genre. I sampled many other works of his personal style, often noting something sinister and black behind technical brilliance of his compositions. They are quite easy to approach - compared to more prominent modernist works of the same era, but approaching also caused some uneasiness in me. Britten’s life was not too easy, a child talent in middle class, struggle with his identity and many illnesses. His most popular work, Young Person’s Guide to the Orchestra is a bright memorial to him - serving young generations to better understand orchestra, with the great theme from earlier collegue, Purcell, handled with skill and bravura.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti