Mansikkapaikkani no 2

Toiseksi paras paikkani on helppo sijoittaa suuressa mittakaavassa Englannin pohjoisosiin. Helppoa ei kuitenkaan ollut määrittää, missä paikassa pohjoisen henki voimakkaimmin puhuisi, ehdokkaita oli monta, monet niistä vesielementtiin yhteydessä. Itse tunnustaudun joki-ihmiseksi, järvien ja merien olemus ei ole niin tuttu.

Durham edustaa pohjoista henkeä, ankaruutta, kylmyyttä, rehellisyyttä, päättäväisyyttä ja ystävällisyyttä. Kaupungin sijainti kukkuloilla on dramaattinen ja sitä korostaa kovan kiviaineksen käyttö. Sillat ja joenmutka, jonka ylle kohoaa ikivanha, raskas romaanisen ja goottilaisen tyylin kiinnostavaa taitekohtaa edustava katedraali, luovat ainutlaatuista tunnelmaa. Kirkko on linnoitus ja sen arkkitehtuuri on painavaa, valtavista kivistä koottu. Joenmutkan hämyiseen tunnelmaan olen palannut ajatuksissani monta kertaa ja siirtynyt kaupunginosien välillä mukulakivikatuja pitkin. Nauttinut illan hämäryydestä ja viileydestä, jotka ovat korostaneet valojen kirkkautta ja seuraavan aamun kylmää säteilevyyttä. Poliisisarja George Gentlyn - hahmona taas yksi pohjoinen tyyppi, kova ja pehmeä - jaksoista monet ovat sijoittuneet Durhamiin. Kohtauksia on kuvatttu jopa katedraalin sisällä.

Hyvin samanlainen paikka on Richmond, Herriotin kuvaama kaupunki, jossa on vielä omituinen ranskalainen vivahdus. Sekin on voimakkaasti virtaavan joen mutkassa ja näkymiä hallitsee linnan ylväs raunio, josta näkee daleen saakka. Vihreän laakson keskellä pieni tiivis urbaani keskus on unohtumaton - sen kanssa tosin kilpailee Askrigg ja Reeth, näkymissä Lake Districtin laaksot, joiden pohjalla ikiaikaiset järvet. Pohjoiseen kuuluvat myös Rievaulxin ja Fountainsin unohtumattomat luostarirauniopuistot, joissa voi viettää piknikkiä uskomattomassa, ajattomassa maisemassa.

Valintani on kuitenkin kaikkialla pohjoisessa oleva käsite, nummi, heath. Kuvassani on pieni lähde jostain Hutton-le-Holen ja Lastinghamin puolestavälistä. Ne ovat syrjäisiä paikkoja nummien keskellä. Pienessä, idyllisessä Huttonissa on mainio teehuone flapjackeineen ja maaseutumuseo rauhallisessa kyläkeskuksessa. Lastinghamissa on eräs maan vanhimpia kirkollisia rakenteita vaikuttavasti keskellä syrjäistä nummimaisemaa ja neljän veljeksen tarina rakenteiden takana
https://en.wikipedia.org/wiki/Lastingham
Lastinghamissa on ainakin yksi säädyllinen ruokapaikka.
http://www.lastinghamgrange.com/make-your-reservation.html
Tie nummelle lähtee kylän laidalta, Grangen kohdalta.
Kävely maisemassa on elämys. Ei ole paineita nähdä mitään kulman takana, kaikki on kerralla nähtävissä, taivas ja maa, kanervien, turpeen ja lammasten väkevä tuoksu kesäpäivän vahvistamana. Pohjoinen puhuu yksinkertaista ja selkeää kieltä, unohtumattomasti.

***

My second strawberry place is a heath view between Lastingham and Hutton-le-Hole. I love northern England and there were many caditates to my personal choice: Richmond in the North Riding, majestic Durham, the big abbey parks of Fountains or Rievaulx or the beautiful Lake District. But heathland, Emily's heath, smell of heather, peat and sheep, long views across the horizon - that is the spirit of the North combined.

Jynkän viiksiniekan varjo

Sekä Suomessa että Englannissa on havaittavissa pohjimmiltaan perverssi kiinnostus Hitleriin. Kirjoja ilmestyy säännöllisesti mitä ihmeellisimmistä näkökulmista, luulisi esimerkiksi Stalinin kiinnostavan enemmän, mutta jynkkä (Huovisen käyttämä sana) korpraali on jatkuvan hedelmättömän pohdinnan kohteena. Perusteena on jotenkin vaivautuneesti mutistu, ettei totuus unohtuisi...

Kun katsoo Amazon.co.uk kirja-arvioita, Kershawin Hitler-elämänkerta on kerännyt 116 arvostelua. Hitlerin omaelämäkerran ja ohjelman Mein Kampfin englanninnos on kerännyt peräti 710 arviota. Keskimääräinen arvio on neljä tähteä viidestä. Voisi luulla, että yhden tähden antaneet olisivat valittaneet kirjan hirviömäisyyttä, mutta ei: osa yhden tähden arvioista on annettu sen vuoksi, että e-kirjan lataus on puutteellinen, kaikkia viitteitä ei ole saatu mukaan. Nämä kertovat valtavasta kiinnostuksesta, joka on jotain enemmän kuin John Cleesen parodiat viiksiniekasta Britanniassa.

Dunkirk- elokuva on taas tuonut muistoja esiin Englannin traumaattisesta kohtaamisesta Saksan sotakoneen kanssa ja täpärästä pelastumisesta, jossa ansio oli Hitlerin epäröinnillä ja joustavilla pikku kalastajaveneillä, joilla evakuointia suoritettiin. Sota Hitleriä vastaan voitettiin loppujen lopuksi pienillä teoilla ja kestävällä asenteella. Churchill oli tässä suhteessa uskon valaja vailla vertaa. Hän ei kuitenkaan ollut ensimmäisiä, jotka huomasivat, että valtaan on noussut herra, jonka kanssa käy huonosti. Sir Horace Rumbold, Britannian Berliinin lähettiläs, varoitti jo vuonna 1933 Hitleristä. Hän oli lukenut Mein Kampfin, kauhistui ja otti tosissaan juutalaisille kuvatun kohtalon. Hän vakuutti myös Churchillin jo varhain.

Hitlerin maailmankuvassa Britannia oli jonkinlainen malli valtakunnalle, hän katseli sitä kuin kateellinen pikkuveli. Englannissa hänelle oli ymmärtäjiä aatetovereissaan, jotka saivat toimia hämmästyttävän vapaasti vaikka Suomeen verrattuna, mutta myös englantilaiset kommunistit toimivat Hitlerin myötäjuoksijoina Ribbentrop-sopimuksen hengessä. Hyökkäys Neuvostoliittoon muutti tämän kiusallisen aseman ja liitti kommunistit kansalliseen sotaponnisteluun mukaan. Perusbritit ovat varmasti noina vaikeina aikoina saaneet ylpeyttä siitä, että he kestivät paineen, jossa Ranska joutui murtumaan. Se oli suuri kollektiivinen voimanponnistus ja osoitus siitä, että jokaisen toimilla ja päättäväisyydellä on lopulta merkitystä. Mutta Churchillin merkitys tahtopolitiikkona on valtava Hitlerin pysäyttämisessä ja murskaamisessa. Se ei ollut helppo tie. Varmasti oli monta synkkää päivää ja monta rumaa sanaa lipsahti tahtopoliitikolta heikompien maamiesten epäröidessä hirmuisen urakan edessä.

***

Hitler remains in the collective memory, often with perverse interest of no other obvius reason than curiosity towards the ultimate example of absolute evil. Sir Horace Rumbold was one of the first to warn the British about Hitler and convinced also Churchill. The examplary John Bull like stubborness and resolution of Churchill and effort it inspired in Britain, resulted after many phases the turn and the eventual fatal blow to the Nazi state, they never made their own empire like UK. Dunkirk is one of lucky moments of the story and an early example to sow the seeds of victory, even in the time of absolute darkness, when enemy sent his troops to the gates of Paris.

I spy with my little eye - Vakooja imperiumin talossa

9.9.2017 The Economist ja sen vakkaripalsta Bagehot analysoi Britanniaa vakoilun kautta. Aihe onkin erityisen kiinnostava, joskin sekin hyvin kirjallinen. Bagehotin järkeily menee niin, että kirjailijoita sopi lähettää vakoojiksi: he olivat osa establishmentia sekä kirjallisella että salaisen palvelun puolella ja taiteilivat molemmissa. Lista on komea: Kiplingin Kim, Somerset Maugham, Graham Greene, Ian Fleming, John Le Carré, Stella Rimington.

Todellisuus oli kuitenkin kirjallisuutta merkillisempää, Cambridgen vakoojat Kim Philby, Anthony Blunt ja Guy Burgess nousivat yhteiskunnan portaissa hämmästyttävän korkealle ja pysyttelivät siellä häikäilemättömästi, Thatcherin lopulta paljastama Blunt kuninkaallisten taideteosten inventoijana ja Poussin-eksperttinä. Bagehotin analyysissä vakoojien toiminta rinnastuu Westerneihin Amerikassa: maailman murrokseen ja muutokseen, imperiumin kuolinkouristuksiin, joita myös James Bond seuraa puoliksi hyväksyen, työntämällä sitä yli laidan molemmin käsin.

Analyysissä on jotain vahvasti tutunomaista Britannian kaksikasvoisesta yhteiskunnasta. Greene oppi vakoilemaan paljastamalla koulutovereitaan rehtori-isälleen ja tämä kaksinaismoralismi on läpileikkaava piirre. Syntyä Britiksi on jonkinlainen mixed blessing, se on paras huonoista osista. Vaikka sen epäkohdat tiedostaa, siitä ei henno kuitenkaan koskaan täysin luopua. Philbyn Moskovan-vuodet ilman paluun mahdollisuutta Britannian helmoihin olivat varmasti katkerat, Neuvostoliiton teen karvaus ei korvannut Englannin teehetkiä. Voisi hyräillä meikäläisittäin: Laps' Suomen... 

Bagehot antaa myös jaottelun erilaisista menestyksellisistä vakoojatyypeistä. Ensimmäinen on eichmannilainen hahmo, täydellisesti säännöt hallitseva ja niiden mukaan toimiva; toinen tyyppi on huimapää, joka rikkoo kaikki säännöt, mutta ympäristö, joustava brittiläinen helmayhteisö, sietää häntä oikkuineen lojaalisti. Bagehotin loppuhuipennus on variaatio Churchillin kuuluisasta määritelmästä Venäjästä ja sen sisimmäisestä olemuksesta. Vakoilutarinoiden ytimessä on parempi Britannia kuin miltä se näyttää ja sivistyneempiä ollaan kuin muut. Se on lohduttava illuusio, joka on kääritty pettymyksestä kertovaan tarinaan. Kieltämättä siinä tunnutaan olevan imperiumin olemuksen ytimessä.

***

Bagehot, in The Economist 9 September 2017, finely analyses British literal passion with spying. "The secret at the heart of the British spy novel is that Britain is much better than it seems. The writers agonise over decline and hypocrisy, only to conclude that the British are cleverer and more civilised than anybody else. A comforting illusion wrapped in a tale of disillusionment: you can't get more British than that."

Mansikkapaikkani No 3

Mansikkapaikka on vanha käsite. Alkuperästä en tiedä, mutta se lienee sukua parhaalle hillapaikalle, jota ei muille kerrottu. Bergmanin samanniminen elokuva käsittelee mennyttä elämää, jotain tilannetta, valintaa tai mennyttä aikaa tai kadotettua paratiisia. Et in Arcadia ego - minäkin olin Arkadiassa. Se tarkoittaa että on nautittu poikkeuksellisen hienoista oloista ja paikan hengestä. Mutta samalla siihen sisältyy ajatus että myös kuolemalla ja unohduksella on siellä sijansa. Mansikoilla on aikansa mutta niiden muisto säilyy. Englanniksi Mansikkapaikka elokuva kääntyi muotoon Wild Strawberries. Se on hyvä, runollinen käännös, mutta siihen ei sisälly ajatusta paikan erikoisesta hengestä.

Jos minun pitäisi valita kolme paikkaa Englannista, jotka olisivat poikkeuksellisen mieluisia se olisi nopeasti tehty. Ensimmäiseen valikoituisi paikkoja, joihin kaipaan, vaikka en ole niissä käynyt.

Aloittaisin Wellsistä. Englannin pienin katedraalikaupunki sijaitsee hankalassa paikassa. En ole siellä koskaan käynyt, monta kertaa olen kuvista ihastellut suurta pyhättöä, joka vaikuttaa olevan hienon puiston ja veden partaalla. Jopa inhoamani joutsenet näyttävät kuvissa sympaattisilta. Kaupunki näyttää viehättävän pieneltä, uneliaalta, vaikka kävijöitäkin varmasti on. Taatusti viihtyisin siellä, mutta pidempään oleiluun se tuntuu kalliilta paikalta ja ehkä väistämättä liian tätimäiseltä. Läheisessä Bathissa olen käynyt ja uudelleenvierailu Wellsistä käsin varmaan tyydyttäisi pienemmässä paikassa kehittyvän tarpeen pistäytyä välillä vähän suuremmassa paikassa. Crescentin ja Pulteney Bridgen näkemisen jälkeen voisi taas palata pikkukaupungin charmin lumoihin.

Wellsin katedraali vaikuttaa mielenkiintoiselta. Sen transeptia, poikkilaivaa, uhkasi sortuminen ja siihen lisättiin kuuluisat sakset vakauttamaan rakennetta. Ne ovat nerokas keskiaikainen insinööriluomus, mutta taiteellista silmää ne joillakin häiritsevät, Alec Clifton-Taylor kuuluu nikottelijoiden joukkoon. Kuvani katedraalista on Edwin Smithin ottama. Varsinainen mansikkapaikka, minkä haluaisin nähdä on katedraalin sisäosan kokoontumistilaan johtavat portaat, joita vuosisatojen käyttö on kuluttanut. Siitäkin on muistaakseni Smithin ottama vaikuttava kuva. Kyllä vain, ainakin tuolla on Sea of stairs kuva:
http://www.pentreath-hall.com/inspiration/2013/06/30/edwin-smith-at-the-fry/
Vanhassa kivessä voi hiljaisena viestinä nähdä sen, että ennen minua tästä on kulkenut jalkoja, joiden muisto on painunut kiven pintaan.

Wellsin tapaisesta maaseutupaikasta odottaa tietysti mansikoiden makua ja niittyjen kesäisiä tuoksuja, hautovan helteisiä kesäpäiviä ja lämpimän ilman väreilyä kaiken yllä. Tällaiseen paikkaan lataa myös lukemattomien näkemättömien pikkukaupunkien ja kylien suloja, joita en ole vielä löytänyt, teehuoneiden, puutarhojen, viheralueiden, vesien ja metsien ja peltojen rikkauden. Yrttien tuoksun, teetarjoilun, kurkkusandwichit, ruoan ja virvoittavien juomien tuoksut, kukat, hajusteet, koirien, hevosten, lampaiden tuoksut ja äänet. Yhtähyvin näkemätön mansikkapaikkani voisi olla Gold Hill Shaftesburyssa, Dorsetissa tai tulevilla matkoilla vastaan tuleva paikka, josta jää miellyttävä muisto lopuksi elämää.

***

Ingmar Bergman's Smultronstället is a film masterpiece. In English the title is Wild Strawberries, whereas literal translation should be The Strawberry Place. Anyway, I start here three short updates of my favorite places in England - the Strawberry places - starting with Wells I have never really visited, but would love to. A small Cathedrale town, I have imagined it as a place full of tranquillity and pleasure to all senses, specially in warm summer. Or my choice might as well be any place still not visited in my travels, a place to leave a permanent positive memory and longing to revisiting.

Fossiilit

Tänään oli taas sellainen päivä, tiedättehän, kun käy Marks & Spencerillä ja kaikki näyttää niin toivottoman labourilaiselta, innostamattomalta, tarkoitan tietysti Miliband- veljesten aikaa puolueessa. Mutta yhtä kaikki, tunsin fossiliutta, siihen lohtua toi että KATE MOSS on YHÄ Calvin Kleinin mainoshahmona androgyyniselle hajuvedelle. Oh Katie - hänkin tosin on erään näkemyksen mukaan fossiili jo, nuoriso ei häntä enää ymmärrä, he elävät hetkessä ja suosivat rotevampia malleja ja jotka ottavat itsensä liian vakavasti. Vaan ainutlaatuinen nöyryys ja ultimaattinen fotogeneettisyys on Katien vahvuus  - she is so versatile, isn't she? Mutta hänen tyttönsä siis pitää häntä fossiilina - mitä sanoinkaan nuorison käsityskyvystä? Klassikkoja pitäisi kunnioittaa, se pitäisi opettaa jo koulussa.

Fossiliuden tunne johtui myös siitä että olen lukenut mainiota Kuudes sukupuutto kirjaa, jonka alussa on herooinen kuvaus englantilaisesta ja ranskalaisesta tiedeyhteisöstä, jotka hitaasti havahtuivat arkeologisten tosiasioiden edessa: maan päällä oli ennen jättiläisiä. Kaikki kulminoitui evoluutiokysymyksessä Darwiniin, tuohon vanhaan jurottajaan, joka nykypäivänä olisi voinut saada sivuroolin Syrjäinen maa- sarjasta. Mutta geologian aikakäsityksen synty on kiehtova tarina ja fossiilien löytyminen kirjaimellisellisesti avasi silmiä viktoriaanisena aikana. Hirmuliskot rynnistivät vauhdilla pintatajuntaamme piilotajunnastamme, jossa ne ovat aina olleet hyvin eläviä. Yksi varhaisista löytäjistä oli Lyme Regisin Mary Anning
http://www.bbc.com/news/uk-england-dorset-14987193
Sama paikkakunta ja samat kalliot ovat keskeisessä roolissa tietysti John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin nainen-romaanissa. Yksi kesäprojektini oli lukea Fowlesin Jumalten naamiot, mutta urakka on lepotilassa, fossiloituneena yöpöydälleni. Ei Fowlesissa ole vikaa, hänen tapansa kirjoittaa tuntuu vain hieman vanhanaikaiselta. Lukuromaania yritetään rakentaa väkisin, vähän samaan tapaan kuin Darwin yritti hieman ontuen havainnoillistaa teorioitaan.

Piltdownin mies oli myös kiinnostava fossiilitapaus, jota on aina kiintoisa kerrata
http://www.nhm.ac.uk/our-science/departments-and-staff/library-and-archives/collections/piltdown-man.html
Nils Edelmanin mainio teos Viisaita ja veijareita geologian maailmassa käsittelee aihepiiriä kiinnostavasti, myös hieman huumoria sallien. Fossiileihin liittyvä tieteen kehityksen historia on kiintoisa siinäkin mielessä, että siinä näkyy hyvin kunnianhimoisten tutkijoiden halpamaisiakin keinoja kaihtamaton taistelu teorioistaan, vanhojen hypoteesien kumoaminen ja uusien esittämisen tärkeys. Väittely tuntuu yhä olevan kiivasta. Jos vaivautuu kaivelemaan populaaria pintatajuntaa kansoittavaa ilmastonmuutosta ja dinosauruksia vähän syvemmässä ja laajemmassa yhteydessä, voi tieteen toimintatapaa ymmärtää jopa siinä määrin, että se ohjaa alan valintaa, tällä tarkoitan tietysti ei-fossiloitunutta osaa lukijakunnasta. Mitä he taas siitä ymmärtävät, on toinen juttu.

Mutta kaikki on kiinni keskittymisestä ja osaamisesta, kehittymisestä ja joustavuudesta. Lukija, ota haaste vastaan ja vastaa Rankinin 2012 Eyscape Kate teoksen katseeseen - tiedät kyllä kuka katsoo, iättömän kauniilla fossiilisilmällään.

***

Like Saint-Saens' Carneval of Animals, this update is dedicated to the old fossils like myself, Kate Moss (her daughter's view, not mine), Marks&Spencer and its labourian selections, and to the great scientific battle between France and England - a battle to lead to Charles Darwin's great theory and invention of the geologian time span. One can remember Mary Anning and her fossil-finding in Lyme Regis, acting as an inspiration to the victorians, and even John Fowles as a link in this continuity. The progress of science is fascinating in this period and and so much more than just the dinosaurs and their stoned bones. Reader, somebody beginning with K is today looking at you in Rankin's fine 2012 work Eyscape Kate.