I spy with my little eye - Vakooja imperiumin talossa

9.9.2017 The Economist ja sen vakkaripalsta Bagehot analysoi Britanniaa vakoilun kautta. Aihe onkin erityisen kiinnostava, joskin sekin hyvin kirjallinen. Bagehotin järkeily menee niin, että kirjailijoita sopi lähettää vakoojiksi: he olivat osa establishmentia sekä kirjallisella että salaisen palvelun puolella ja taiteilivat molemmissa. Lista on komea: Kiplingin Kim, Somerset Maugham, Graham Greene, Ian Fleming, John Le Carré, Stella Rimington.

Todellisuus oli kuitenkin kirjallisuutta merkillisempää, Cambridgen vakoojat Kim Philby, Anthony Blunt ja Guy Burgess nousivat yhteiskunnan portaissa hämmästyttävän korkealle ja pysyttelivät siellä häikäilemättömästi, Thatcherin lopulta paljastama Blunt kuninkaallisten taideteosten inventoijana ja Poussin-eksperttinä. Bagehotin analyysissä vakoojien toiminta rinnastuu Westerneihin Amerikassa: maailman murrokseen ja muutokseen, imperiumin kuolinkouristuksiin, joita myös James Bond seuraa puoliksi hyväksyen, työntämällä sitä yli laidan molemmin käsin.

Analyysissä on jotain vahvasti tutunomaista Britannian kaksikasvoisesta yhteiskunnasta. Greene oppi vakoilemaan paljastamalla koulutovereitaan rehtori-isälleen ja tämä kaksinaismoralismi on läpileikkaava piirre. Syntyä Britiksi on jonkinlainen mixed blessing, se on paras huonoista osista. Vaikka sen epäkohdat tiedostaa, siitä ei henno kuitenkaan koskaan täysin luopua. Philbyn Moskovan-vuodet ilman paluun mahdollisuutta Britannian helmoihin olivat varmasti katkerat, Neuvostoliiton teen karvaus ei korvannut Englannin teehetkiä. Voisi hyräillä meikäläisittäin: Laps' Suomen... 

Bagehot antaa myös jaottelun erilaisista menestyksellisistä vakoojatyypeistä. Ensimmäinen on eichmannilainen hahmo, täydellisesti säännöt hallitseva ja niiden mukaan toimiva; toinen tyyppi on huimapää, joka rikkoo kaikki säännöt, mutta ympäristö, joustava brittiläinen helmayhteisö, sietää häntä oikkuineen lojaalisti. Bagehotin loppuhuipennus on variaatio Churchillin kuuluisasta määritelmästä Venäjästä ja sen sisimmäisestä olemuksesta. Vakoilutarinoiden ytimessä on parempi Britannia kuin miltä se näyttää ja sivistyneempiä ollaan kuin muut. Se on lohduttava illuusio, joka on kääritty pettymyksestä kertovaan tarinaan. Kieltämättä siinä tunnutaan olevan imperiumin olemuksen ytimessä.

***

Bagehot, in The Economist 9 September 2017, finely analyses British literal passion with spying. "The secret at the heart of the British spy novel is that Britain is much better than it seems. The writers agonise over decline and hypocrisy, only to conclude that the British are cleverer and more civilised than anybody else. A comforting illusion wrapped in a tale of disillusionment: you can't get more British than that."