Suomalainen romaani Elmo, tekijänä Juhani Peltonen, kertoo pikkupaikkakunnan melankolisesta kasvatista, josta kehkeytyy ylivoimainen urheilija, joka kentillä ja radoilla rikkoo leikiten ennätyksiä. Piiputteleva sankari lukee, mielikirjanaan Lehtosen Omenanviljely. Luin Elmoa ja huomasin, että samainen teos löytyi isäni kirjahyllystä.
***
Vaikka Gerald Finzi ei rikkonut ennätyksiä, hänkin poltteli piippua mielellään ja harrasti omenanviljelyä. Finzin omenanviljely oli niin omistautunutta, että hänen sanotaan pelastaneen alkuperäisiä englantilaisia omenalajikkeita. Aldbournessa, Wiltshiressa he viljelivät omenoita vaimonsa Joyn kanssa. Tuotanto jatkui myös Ashmansworthissa, lähellä Newburya. Molemmat paikat olivat suhteellisen syrjäisiä, maaseudun laajat näkymät olivat säveltäjän perusmaisemia.
En itse ymmärrä omenanviljelyksestä ja säveltämisestä paljoakaan, sen tiedän, että ne vaativat pitkäjänteisyyttä ja taitoa. Herää tietenkin kysymys, oliko viljelyllä hidastava vaikutus toisella kulttuurin kentällä, vai oliko vaikutus täydentävä. Ainakin alat ovat niin erillään toisistaan, että tarkempia arvioita Finzin menestyksistä omenantuotannon saralla ei ole juuri tehty.
Finzin teoksista minulle konkreettisin on Eclogue, koskaan valmistumattoman pianokonserton hidas osa. Olen soittanut sitä itsekseni kahden pianon sovituksen pohjalta. Musiikkina teos on eräänlainen kaksoisvalotus Bachia ja Brahmsia. Se ei ole mitenkään helppo soitettava. Siinä on mielenkiintoista konsertoivaa rakennetta solistin ja orkesterin välillä. Osa alkaa rauhallisissa, pastoraalisissa tunnoissa, voi helposti kuvitella sumuisia aamumaisemia siivilöityvässä auringonvalossa. Rauhallisuus ei säily, teos etenee voimakkaiksi huippukohdiksi: tekstikontrastit ovat dramaattisia ja tuntuvat kumpuavan syvältä.
Ecloguesta on useita hyviä esityksiä, pidän kovasti you tuben kuvitetuista versioista, ne sopivat tähän teokseen hyvin. https://youtu.be/EkQbzZgwfl0
Musiikin ja maiseman rinnastaminen on analysoijan apurattaat, samoja elementtejä on tosiasiassa vaikea osoittaa. Maisema ei ole tunnetta, vaan sitä on suhteemme siihen. Kuitenkin maisema syntyy kontrasteista, kuten sävellystekstikin: vastakkainasettelu jäsentää havaintoja ja rakenteita. Tunnistan Finzissa tuttuja pianotekstin rakenteita ja liitän ne mielessäni johonkin kokemaani. Kun soitan Ecloguea, tietty kokonaisnäkemys teoksesta on taustalla ja ohjaa esitystäni. Pidän teosta jotenkin tragiikkaan kääntyvänä ja lopetusta synkähkönä. Toinen tulkitsija taas katsoi teoksen päättyvän valoisiin tunnelmiin. Tämä on tyypillinen temperamenttikysymys. Itse painotan lopussa esiintyviä uhkaavia sointukeskittymiä, mutta yhtä perusteltua on sanoa teoksen loppuvan valoisaan duurisointuun. Rakastan teoksessa juuri sen nimenmukaista peltomaisemallisuutta, joka juontaa juurensa kauas, aina Vergiliukseen saakka. Se valaa teokseen kauneutta - ja myös toivoa.
On traditio nähdä englantilaista musiikkia jotenkin maisemallisesti, pastoraaliteeman kautta ulkoilmaihmisten luomuksina. Jousiorkesteripohjalta, laveista melodioista on syntynyt paljon musiikkia, joilla tuntuu olevan yhteinen nimittäjä: Elgar, Parry, Warlock, Vaughan Williams, Holst, Bridge... Finzi liittyy vaivattomasti tähän perinteeseen. Avantgarde ei kuulu pelimerkkeihin, vaan paikallinen osaaminen ja harrastus. Finzi rakensi omaa orkesteria Newbury String Players ja teoksien esittäminen tapahtui myös paikallisissa maisemissa Kolmen Kuoron Festivaaleilla - paikkoina Worcester, Hereford ja Gloucester tuomiokirkkoineen.
Maisemalla ei ole juonta, tai sen juoni on liian pitkä ihmisen seurattavaksi. Finzin musiikin maisemallista tai miniatyyriluonnetta on sekin, ettei suurteoksia ole: ei sinfonioita, eikä herooisia sonaatteja. On kuitenkin Klarinettikonsertto ja Sellokonsertto. Viimeksimainitun finaali on yllättävän valoisa. Sen selloteema on lähes viihdyttävä ja osan soinnissa on rapsakkaa hapokkuutta, kuten syksyn omenoissa.
Sellon maailmantähti Yo-Yo Ma levytti Finzin konserton varhain urallaan. Edelleen hän ihmettelee, ettei teos ole sen tunnetumpi. Kannattaa kokeilla ja aloittaa finaalista. https://youtu.be/oOZzzxaYKic
***
Gerald Finzi - he was not only a composer, but a real cultivator of apples. Very little is known of this side of him. That interests me quite much, my dad has studied this trade and had above book in his library. My closest contact with Finzi’s musical output is with his Eclogue. This work has a deep root in pastoral tradition, linked both to Virgil and English composers and the English strong string orchestra tradition. Finzi knew his rural scenes - he lived in quite remote areas and it is interesting to think how much of those landscapes had influence to his music. At least, a beautiful scenery has contrasts and structure, like best works of Finzi. I tend to see Finzi as a melancholic man, but those who like to see more positive view of him, could try the finale of his Cello concerto. It seems that concerto was for him quite natural form, he was very skillful giving different roles to soloist and orchestra.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti