On hetkiä, jolloin asiantuntija joutuu suhteellistamaan asioita: jokin tieto tuntuu haastavan koko osaamisen - on joko luovuttava tietäjän viitasta tai jatkettava taistelua.
James Hawesin The Shortest History of England viritti sisälläni juuri taisteluhuudon. En halua tehdä varsinaista kirja-arviota, vaan kuvata, miltä osin teos loksautti sisäisiä palikoita kohdalleen sisälläni. Olen blogissani etsinyt Englantia ja syitä, miksi ristiriitainen, usein ärsyttävä maa on niin kiehtova. Hawesin kirja tekee yhtäkkiä ymmärrettäviksi, jopa luonteviksi asiakokonaisuuksiksi jalkapallohuliganismin, omituisen kuningashuoneen, ailahtelevan paikallispolitiikan, alisuorittavan kirjallisuuden, jääräpäisen kansanluonteen, hirvittävän snobismin ja rahvaanomaiset keittiöperinteet.
En ole teosta lukenut edes kokonaan läpi: en ole vielä päässyt Henrik VIII:n aikaan. En ehkä haluakaan päästä, koska tulossa olevien aikojen selitys näyttäytyy jo kirkkaana. Hawesin sinfonia Englannista on rakennettu muutamalle yksinkertaiselle teemalle. On mannermaa/saari, Wales/Skotlanti/Englanti, Pohjoinen/Etelä, mutta ennenkaikkea ranskan kieli/muovautuva kansankieli englanti.
Kirjan graafit vääntävät asian hieman ärsyttävästi rautalangasta. Tarina on omituinen: on epäselvä joukko paikallisia jotka osittain sekoittuvat Kanaalin yli tulleiden kanssa. Tätä joukkoa kurittavat vuorollaan roomalaiset, viikingit, piktit, ja kun he lopulta saavat varsin säälittävät rivinsä suoraksi ja jonkinlaisen yhtenäisyyden, heidät alistetaan Ranskan valtaan - hanttiin pistetään ajoittain, mutta herraluokka ja maarahvas ovat eri kasteissa. Paremmissa pöydissä puhutaan ranskaa, jonka osaaminen on edellytys etenemiseen elämässä. Hanttiin pistäminen tarkoittaa talonpoikaiskapinoita, kuninkaan nöyryyttämistä lakipohjaisuudella ja sopimuksilla, parlamentin valtaa, lopulta rahvaan kielen voittokulkua - The Rolling Stones ei laula ranskaksi. Kaikki vaikuttaa järkeenkäyvältä, suurilinjaiselta ja epämääräiseltä: Pohjoisen ja Etelän tärkeä ero selittyy Trent-joki/Humber-estuaari ja Jurakauden Jakajalla (voi miten rakastan pohjavesialueita selittäjinä!).
Kuninkaat heittävät henkensä, Musta Surma kaataa väkeä, Ranskasta ei saada pidettyä kiinni alkumenestyksen jälkeen, aletaan tapella ulkomailla hankitulla osaamisella kotona omien kesken: Towtonin taistelussa vuonna 1461 menetetään ehkä 2% maan harvalukuisesta väestöstä: yli 20 000 kaatunutta soturia, talonpoikaa ja aatelista. Taistelu tapahtuu pellolla, siviilit eivät kärsi: sotilaat tietävät, että paikalliset kylät eivät linnoitusjärjestelmiltään vedä vertoja Ranskanmaalle, sota pitää käydä ammattiylpeästi kentällä eikä piirityksissä. Ruttotauti viimeistelee verenhukan ja omaisuuksien uusjaon: työväestä alkaa olla pula ja rahvas nousee myös palkkaluokissa.
Englanti on kummallinen. Kaikki keskittyy kliseisiin, joista "Kotini on linnani" on ehkä kaikkein osuvin. Kielen, maan ja oman paikan asema on saavutettu taistellen ja ihmeellisissä kähinöissä. Tavallaan muuttuu ymmärrettäväksi, että jotkut haluavat intohimoisesti eroon kuninkaasta, samoin se, että jotkut haluavat pitää hänestä kiinni. Parlamentin ihmeellinen mölinäperinne ja viktoriaaninen tyhmänylpeys, lehdistön itsevarma osaaminen, koko lad-kulttuuri rahvaanomaisuuksineen, jumittuminen paikallisiin nurkkiin, taipumus yläpuolelle asettumiseen, hienosteleviin tapoihin, perinteisiin ja puheisiin - kaikki tuo kirkastuu. Selittyy myös se, miksi amerikkalaiset niin huonosti ymmärtävät tätä kaikkea ja miksi Pohjoisen Kuningas Andy Burnham on kohonnut kansanomaisuudellaan gallup-kärkeen ja korruptoituneelta ranskalaiselta haiskahtava Farage yhtäkkiä putoaa, kun hän ei olekaan yksi meistä.
Alisuorittajien maa on tuottanut maailmankielen, joka on loistavasti eristäytyneestä saaresta levinnyt melkein kaikkialle: ei se ole kauhean huono saavutus! Mitähän heistä tuleekaan, jos he oikein löytävät itsensä? Hawesin kirja pyrkii juuri tähän: hänen mukaansa britit ovat hukkaamassa käsityksensä, ison kuvan siitä, keitä he ovat. Ainakin ulkopuoliselle teos tarjoaa ymmärtämisen aineksia runsaasti. Ja kun Englannista on kyse, ei tarvitse pelätä, että kirjan vastaanotto olisi liian yksimielinen.
***
James Hawes wrote a good book about England. I felt he answered some questions and explained things I never realised I should ask. The borderline of the South and the North with the Jurassic Divide and by the Trent/the Humber was very helpful, but not too practical, I am afraid.
