Sen jälkeen on tietysti tullut luettua kaikenlaista säädyllistä ja säädytöntä ja maku on ns. kehittynyt. Divarissa äkkäsin Kolea talo-tiiliskiviromaanin ja kotona huomasin ilokseni, että se löytyy myös omasta hyllystäni. Lievä pettymys oli, että Kersti Juvan suomennoksen oma laitokseni oli kuvittamaton. Cruikshankin kuvitus tuntuu kuuluvan elimellisesti juuri Dickensin teoksiin. Bleak Housen kuvittaja on kuitenkin Phiz eli H.K. Browne. Omaa laitostani mainostetaan suunnilleen otsakkeella "Elokuvasta tuttu" ja on erikoista, että Tammi päätti poistaa kuvituksen kolmannesta painoksesta.
Mutta hienoa, että teos on saatu suomeksi. Osa Dickensin teoksista on yllättävän myöhäisiä käännöksiä - 1838 ilmestynyt Oliver Twist saatiin käännettyä vasta 1954. Suomentajat urakoivat Dickensin parissa pääosin 1920- ja 1930-luvulla Kariston mainioon pikkukirjasarjaan.
Paluu Dickensiin on kasvattava. Kolea talo tuntuu sekahedelmäkeittomaiselta ryöpsähdykseltä, osa menee minne kuuluukin ja maistuu makealta, hedelmäiseltä ja mausteiselta. Osa menee rinnuksille ja hihansuihin tahraten. Dickens tuntuu barokkikirjailijalta, kaikkea on valtavasti: yksityiskohtia, henkilöitä ja tapahtumia. Koko ajan ollaan liikkeessä ja keskustelussa, kieli on karkeaa kuin South Parkissa. Lähiluku on vaikeaa, teksti tulee niin iholle, että siihen on pakko ottaa silmäilyetäisyys. Hyvän ja pahan välillä on selkeä juopa kuin Jokereiden ja Hifkin ottelussa. Sanottavaa kieltämättä on, eikä sitä turhaan tiivistetä: juristien ja laitosten toiminta syynätään läpi väärinkäytöksiä myöten. Aikalaiskuva rakentuu tekstiä lukiessa ihan huomaamatta yksityiskohdista: ainakin huoneiden pimeys, nokisuus ja rasvaisuus jää eloisana mieleen. Teos on arkeologiaa, josta erottuaan lukija räpyttelee silmiään luonnollisessa päivänvalossa pitkään.
Huonoimmillaan teksti on yksityiskohtia vyöryttävää paasausta sormi pystyssä lukijaa manipuloiden. Parhaimmillaan Dickensin inhimillisyys pysäyttää lukijan miettimään omaa tilaansa. Saarnamiehen vikaa kirjailijassa on. Verrokkina Pentti Haanpään tuotanto on selvästi suppeampi - tyyppien ja sosiaalisten teemojen esittely on napakampaa ja osuu varmemmin maaliinsa. Dickensin tunnevyörytyksistä ei Haanpäällä ole enää mitään jäljellä. Mutta kummankin kirjailijan teosten ääressä viihtyy, klassikkoja ovat.
***
Dickens revisited. Farewell my youth, I so loved Charles Dickens and his novels. Now I started reading Bleak House - it is a Baroque style pudding, made of everything, with endless character and detail lists. At its worst, it is a mess and a sermon, at its best, it entertains and works like a good sermon - to make one think of his own life and his/her "goodness". In Finland we are so lucky to have Pentti Haanpää - his social themes are very much the same, without sentimentality. Both classic authors have some wit in their repertoire.
Paluu Dickensiin on kasvattava. Kolea talo tuntuu sekahedelmäkeittomaiselta ryöpsähdykseltä, osa menee minne kuuluukin ja maistuu makealta, hedelmäiseltä ja mausteiselta. Osa menee rinnuksille ja hihansuihin tahraten. Dickens tuntuu barokkikirjailijalta, kaikkea on valtavasti: yksityiskohtia, henkilöitä ja tapahtumia. Koko ajan ollaan liikkeessä ja keskustelussa, kieli on karkeaa kuin South Parkissa. Lähiluku on vaikeaa, teksti tulee niin iholle, että siihen on pakko ottaa silmäilyetäisyys. Hyvän ja pahan välillä on selkeä juopa kuin Jokereiden ja Hifkin ottelussa. Sanottavaa kieltämättä on, eikä sitä turhaan tiivistetä: juristien ja laitosten toiminta syynätään läpi väärinkäytöksiä myöten. Aikalaiskuva rakentuu tekstiä lukiessa ihan huomaamatta yksityiskohdista: ainakin huoneiden pimeys, nokisuus ja rasvaisuus jää eloisana mieleen. Teos on arkeologiaa, josta erottuaan lukija räpyttelee silmiään luonnollisessa päivänvalossa pitkään.
Huonoimmillaan teksti on yksityiskohtia vyöryttävää paasausta sormi pystyssä lukijaa manipuloiden. Parhaimmillaan Dickensin inhimillisyys pysäyttää lukijan miettimään omaa tilaansa. Saarnamiehen vikaa kirjailijassa on. Verrokkina Pentti Haanpään tuotanto on selvästi suppeampi - tyyppien ja sosiaalisten teemojen esittely on napakampaa ja osuu varmemmin maaliinsa. Dickensin tunnevyörytyksistä ei Haanpäällä ole enää mitään jäljellä. Mutta kummankin kirjailijan teosten ääressä viihtyy, klassikkoja ovat.
***
Dickens revisited. Farewell my youth, I so loved Charles Dickens and his novels. Now I started reading Bleak House - it is a Baroque style pudding, made of everything, with endless character and detail lists. At its worst, it is a mess and a sermon, at its best, it entertains and works like a good sermon - to make one think of his own life and his/her "goodness". In Finland we are so lucky to have Pentti Haanpää - his social themes are very much the same, without sentimentality. Both classic authors have some wit in their repertoire.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti