Tutustuttuani kartanon historiaan kunnolla, järkytys oikeastaan vain syveni. John Nashin suunnittelema italialaishenkinen palatsi sijaitsee keskellä syvää maaseutua. Täällä olivat asuneet ensin Foleyt, sitten Dudleyt ja kuningatar Adelaide, kulta-aika oli juuri 1800-luvun puoliväli, jolloin paikka on varmasti ollut uskomaton. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Dudleyn suvulta paikka päätyi taloussyistä kidderminsteriläiselle mattotehtailijalle. Uusi omistaja rationalisoi palvelusväen määrän minimiin. Tulipalo tuhosi vuonna 1937 yhden siiven palatsista. Menetys oli periaatteessa vähäinen, mutta Sir Herbert Smith päätyi realisoimaan rakennuksen, varsinkaan kun ei saanut kelvollista vakuutuskorvausta. Rakennus myytiin palstoittain ja sen koristeet häipyivät seuraavien vuosikymmenien aikana.
Kehityskulusta tulee mieleen Sarah Watersin romaani Vieras kartanossa, joka kuvaa isojen omistusten vaikeuksia sodanjälkeisessä Englannissa, verottajan ja degeneroituneiden sukujen pihtiotteessa. Joka tapauksessa katsoin inhimillisen mammonan rauniota kauhistuneena. Muistomerkistä ei tuntunut olevan enää mihinkään: pöllöt huhuilevat pylväikköjen välissä ja ketut kuseksivat estoitta herrasväen entisiin porttikongeihin, viheliäiset linnut, myyrät ja jänikset saavat siellä pitää sijojansa kenenkään häiritsemättä. Vain armollinen yö kerta toisensa jälkeen laskeutuu raunioiden päälle ja peittää kaiken häpeän vaippansa pimeyteen, armeliaasti.
No, eipä English Heritagen suorittama raunioiden vakiinnuttaminen niin epäonninen ole, se mitä rakennuksesta on jäljellä, on pelastettu. Koko surullisen tarinan voi lukea täältä
https://en.m.wikipedia.org/wiki/Witley_Court
Ja kannattaa katsoa raunion 1960-luvun murheellinen tila klassisesta hippikappaleesta, jossa Witleyn pylväikkönäkymien rinnalla vilahtaa Vietnamin vieläkin katkerampi sota:
https://m.youtube.com/watch?v=-PmisbzxwoQ%2F
Procol Harum - A Whiter Shade of Pale.
***
I have been too sugary, lately. Therefore, I write today about loss and bitterment - the Fall of the House of Witley Court. First Foleys, then Dudleys, then Sir Herbert Smith, the Carpet Factory Man, then fire on side wing, then problems with the insurance company, then liquidation of the whole lot in pieces and furnishings and decorations rip-off, documented by the video by Procol Harum and saved what is left, by the English Heritage. The empty shell of the palace is a bitter memorial how earthy fortunes are here not to be last forever.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti