Boyce ei silti tänä päivänä ole nimi, joka olisi kaikkien huulilla Mick Jaggerin tavoin, mutta heillä on yhteinen piirre: tuotantoon kohdistuva ihailu on varsin keskittynyttä. Economist taannoin analysoi Rolling Stonesin keikkaohjelmistoa. Bändi on keikoillaan jumittunut alkutuotantoonsa, myöhemmät yritykset ovat flopanneet ohjelmistossa. Bob Dylan on kyennyt mastodonttimaisella urallaan uusiutumaan jatkuvasti. Mihin tämä liittyikään? Ai niin, Boycen tuotannon suosikki on kahdeksan sinfoniaa. Nimi on hieman harhaanjohtava, näiden syntyaikoina Mozartin suuret sinfoniat olivat vielä parin vuosikymmenen päässä ja Eroicaan, tuohon Beethovenin suureen läpimurtoon, oli hieman enemmän. Boycen Sinfonioita sopisi paremminkin nimittää konsertoiksi, Concerto Grossoiksi tai alkusoitoiksi, niin ne antaisivat kuulijalle hieman tarkemman kuvan sisällöstä.
Tosiasiaksi kuitenkin jää, että Boycen Englantilaiset Sinfoniat ovat mukavaa musiikkia. Ne toimivat autossa, jossa yleensä harva levy toimii. Niissä on Vivaldin viihdyttävää helppoutta ja Corellin hienostunutta henkevyyttä. Sopii kokeilla vaikka 4. Sinfonian luonteenomaista finaalia Gavot (Allegro). Boycen musiikissa on englantilaista suoruutta, charmia (joka siis on aina petollista) ja laulavaa viihdyttävyyttä, optimismia. Näitä kuuntelee mielikseen ja tanssiosilla sopisi kuvittaa Jane Austenin teosten maanmainioita kohtauksia.
https://m.youtube.com/watch?v=EEChqXBzqT8
Finaali alkaa jo kohdassa 3:40, joten näissä teoksissa ei hukata aikaa.
Suosittelen Trevor Pinnockin levytystä teoksista. Pinnock oli aikanaan jonkinlainen Archiv-levymerkin Paavo Väyrynen, kaikessa mukana. Vaikka Pinnock on HIP -liikkeen eli Historially Informed Performance, historiallisen, alkuperäissoittimia, pahamaineista pätkittyä fraseerausta ja kynttilänvaloja suosivien esityskäytänteiden varhainen airut, hän ei ole kuitenkaan pahimmasta päästä ärsyttävä, vaan pystyy myös kompromisseihin. Tämä Boyce-levy on menestys, se on miellyttävä soinniltaan, raikas olematta liian vetoinen ja mukavan pehmeäsävyinen olematta tunkkainen. Levytys alkaa olla HIPin parissa jo miehen iässä, äänitetty vuonna 1986.
https://www.amazon.co.uk/Boyce-Symphonies-Nos-1-8-Pinnock/dp/B0000057CZ/ref=pd_cp_15_1?_encoding=UTF8&psc=1&refRID=7ZKGY5XVAX1HNYX8H620
Äänityspaikka on akustiikaltaan legendaarinen St. John, Smith Squarella. Kirkko kannattaa käydä bongaamassa seuraavalla Lontoon matkalla, jos asiaa on Parlamenttitalon kulmille.
***
William Boyce revived some Purcell and Byrd with his editions. Constantin Lambert and Gerald Finzi revived some Boyce in their turn. I find music of Boyce enjoyable, he entertains like the Rolling Stones, and he is lively like Vivaldi and he can be spirituoso like Corelli. Yet, he has England in his bones and his gavots speak highly of Ladies in the novels of Jane Austen. Trevor Pinnock is an early fighter for the HIP revolution, but any traditionalist should not be too afraid of his recording of 8 Boyce Symphonies. These charming English concertos are here not served with excess of vanilla or devoid of singing qualities (clipped phrasing) - they sound just right, optimistic and reviving in this beautiful reading of year 1986.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti