The true rose of England - Kathleen Ferrier 2

Gustav Mahlerin Maan laulun viimeinen laulu Jäähyväiset päättyy kahden ystävän kohtaamiseen. Toinen kertoo lähtevänsä ikiajoiksi, vuorille, etsimään kotimaataan. Onni ei ollut täällä myötä, yksinäinen sydän tarvitsee rauhan löytämistä. Vaikka lähtö on katkera, luonto lohduttaa: kevät koittaa ja kaikki vielä hohtaa vihreänä ja sinisenä, ikuisesti.

Mahlerin katkeransuloinen sävellys on jo sinänsä riipaisevaa musiikkia, yliladattua. Ferrierin tulkinta siitä on järkyttävä: lauluääni on kuin tehty näiden riipaisevien kuvien maalaamiseen. Tämä on levytys, jota voin kuunnella vain harvoin: joka kerta kuuntelen sitä epäuskoisena, typertyneenä, kyyneliä nieleskellen. Levytyksen kapellimestari Bruno Walter jakoi saman tunteen, Ferrier tavoittaa tulkinnassaan jotain harvinaista, joka vetää kokeneekin muusikon hiljaiseksi. Tulkitsijasta tulee musiikki, sen dramaattisuus ja vereslihalla tehty tilinteko perinteen ja uuden musiikin, menneen ja tulevan, riemun ja tuskan, elämän ja kuoleman välillä.

Kathleen Ferrierin fotogeneettisen ja iloisen välittömyyden pinnan alla oli syvää tragiikkaa. Avioliitto oli katastrofi, laulu-ura ei ollut itsestäänselvyys: maalaistyttö joutui itse tekemään lähes kaiken, ottamaan asioista selvää, yrittämään ja erehtymään itse, työtä oli paljon. Konserttimatkoissa sodanjälkeisessä puutteen maailmassa oli glamour kaukana. Ääni sopi täydellisesti surullisiin kappaleisiin, Bachin ja Händelin aarioihin kärsimyksestä, unesta ja kuolemasta, Pergolesin tekstiin kärsivästä äidistä, Mahlerin Kuolleitten lasten lauluihin ja Brahmsin Alttorapsodiaan. Gluckin Orfeuksesta tuli Ferrierin Alter Ego: Mitä on elämä? Kysyy hän kuuluisassa aariassaan. Se oli yhteistä kieltä, jota sodan kärsimykset nähnyt sukupolvi ymmärsi. Ferrierin laulu oli täynnä lohdutusta, jota tarvittiin kaikkialla.

Ferrier sairastui syöpään ja taisteli muutaman vuoden, konsertoiden niin pitkälle kuin jaksoi. Sairaus salattiin yleisöltä ja kuolema vuonna 1953 tuli järkytyksenä, josta ei olla vieläkään toivuttu. On kauheaa katsoa dokumenttifilmiä, josta tajuaa lopun terminaalivaiheen yksinäisyyden. Mitään ei ollut tehtävissä, lohtua on vähän. Ainutlaatuisen äänen ura jäi lyhyeksi, mutta levytykset ovat klassisen musiikin suuria klassikkoja. Niiden soittamisen kautta Kathleen Ferrier elää. Ystäväni Ralph totesi, että Ferrier edusti englantilaisten alttojen perinnettä ja huipensi sen. Vaatimattomista, pohjoisista oloista noussut ura innoitti jatkajia, kuten Janet Bakeria.

Kathleen Ferrierin suurenmoinen, rikas, syvä ääni tulee kohoamaan korkealle niin kauan kuin klassista musiikkia täällä kuunnellaan.

https://youtu.be/__n9zAvqe-U

***

The story of Kathleen Ferrier ended in tears. Her life was taken away by illness in the midst of blossom of her career. Words fail me. What is left us, is her life, the recorded legacy of her art - they will remain the true classics of gramophone. As my friend Ralph has said, Kathleen Ferrier was a pinnacle in the tradition of English contraltos, and her career encouraged another northern lass to take her path on song: Janet Baker.