Yrjö Jylhän suomentaman runovalikoiman otsikko on Hallitse, Britannia - suomennos Rule, Britannia-rivistä. Kaveri väänsi sen Relaa, Britannia-muotoon, jonka sain käyttää tämän kirjoituksen otsikkoon. Koska jotain rentoutta Britannia mielestäni juuri nyt tarvitsisi.
Lähinnä rentoutta lienee ollut svengaava 1960-luku - se koski pääosin nuorisoa, joka teki irtiottoa sodan tai sodat nähneistä vanhemmistaan ja heidän ahdistavasta säästäväisyydestään, nurkumattomuudestaan ja nurkkakuntalaisuudestaan. Tony Blairin aikana sama sukupolvi pääsi vallan kahvaan muuallakin kuin pop-musiikin tuottajina: ”Cool Britanniasta” tuli yhtäkkiä koko maan käsite, työväenpuolueesta tuli hovikelpoinen ja rahaa virtasi maahan ja alueille palvelutuotannon ja viihteen mallimaana. Näin jälkeenpäin kaikki oli hyvin. Maailmanpolitiikka taas kerran sotki suotuisat konjunktuurit, pian olivat konservatiivit vallassa, julkinen talous austerityn kynsissä ja maa irti Euroopan Unionista. Entäs nyt?
Olen aamulla katsonut you tubesta videon maan kahtiajaosta - nyt Pret a manger ja Greggs välipalaketjujen kesken. https://youtu.be/EcnGtU3H20Y?si=oIYe6dSsUx8RmvGD Ketjut ovat jääneet minulle tuntemattomiksi. Mutta ne tuntuvat jakavan kansan linjalla Etelä-Walesista Humber bridgelle. Videolla jakoon löytyy syyllinen: Margaret Thatcher. Nanny Staten vihaaja, kylmäverinen konservatiivi, jonka asenteissa ja asusteissa ei ollut rentouden häivähdystäkään. ”The Falkland Islands will remain British territory.” Siinä tory-linjassa ei ollut mitään epäselvää.
Olen lukenut myös päivän Timesin 1.11.2025. Puolet lehdestä käsitteli Falklandissa taistellutta veteraania, joka joutuu sukunsa vuoksi pienempään asuntoon post-traumaattisen elämäntyylinsä vuoksi. Vaivalla löysin oikeita uutisia: yksi niistä käsitteli NHS:n henkilöstön valtavia poissaolomääriä työpaineen vuoksi. He kohtaavat työssään sairautta ja kuolemaa enemmän kuin moni rintamaveteraani.
Kevyempänä aiheena lehdessä oli viihdeteollisuuden pakonomainen tarve tehdä uusia editioita vanhoista tutuista teoksista Billie Holidaysta Beatlesien kautta Taylor Swiftiin. Kuka kuuntelee ne kaikki? - kysyy artikkeli, vastausta ei tule.
Mistä Britannia löytäisi rentoutensa? Olen yrittänyt asiaa miettiä viime viikot jännittyneenä, en ole keksinyt vastausta. Joku arveli, että vanha iloinen Englanti hävisi uskonpuhdistuksessa eikä ole tullut takaisin. Ehkä maan ominaispiirre on tietty sisäinen jännittyneisyys, joka on peitetty huolettomuuden ohuen kaavun alle. Ehkä vanhan suurten roolien näyttelijän täytyy hyväksyä toisen luokan roolit ja ehkä harkita peräti siirtymistä komedian puolelle? Isoilta näyttämöiltä pitää lähteä kotiin ja löytää sen suloisuus läheisten - jos heitä vielä paikalla on - luona. Katsahtaa kalenteriin ja todeta, että alkaa olla aika valmistella hedelmäkakkuja tekeytymään ja miettiä pitäisikö lastenlasten kanssa askarrella kultapaperista hassuja päähineitä jouluaterialle.
Koiran kanssa voi mennä ulos ja katsoa sumun ja sateen sekaan niin epäterävästi, että tajuaa valtavien puiden, matalan taivaan, maan sen alla, yöilman yrttisen kirpeyden olevan samoja, jotka kuningas Athelstan tunsi aikanaan. Puiston kulmalta löytyy kolkka, joka on muuttunut vain vähän, jonka halki puro yhä soljuu. Ehkä Athelstanin idea yhtenäisestä Britanniasta rentoutuu: nykyajassa vaalijärjestelmä uudistuu, vastakkainasettelu hylätään hyödyttömänä, luokkajako löystyy, kuningashuone ja poliittinen eliitti kyseenalaistamisen sijasta korvataan mielekkäämmillä, kansalaisperäisillä ratkaisuilla. Utopia on kaunis, sanoja, sanoja - mutta ehkä juuri niissä - kielessä, asenteissa - on rennon Britannian ydin. Lopetan John Irelandin sävellyksen tekstiin, joka on jännitteisen elämän eläneen John Symondsin hieno visio jostain paremmasta: A Vista - These Things Shall Be.
***
How to get from Austerity, Nanny State, Cool Britain to more relaxed Britain? A good question and at least worth a try.
