sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä - Ribenan tarina

Olen aiemmin kirjoittanut joulukalenterissa Ribenasta, tuosta ihmeellisestä mustaherukkamehusta. Sen juuret ovat sota-ajassa, jolloin mehusta tuli makean puutteessa kärvistelevän lapsisukupolven suosikki. Samalla juoman c-vitamiinilla tuli vastaisku keripukkia kohtaan. Juttuni löytyy tuolta:

Japanilaisten omistukseen päätynyt kansallisjuoma on joutunut häpeällisesti sokerittomuuden tallaamaksi, makeuden ja terävyyden yhdistelmä on tärvätty. Taustalla on niinkin pikkumaisia syitä kuin UK:n raippaverotus sokerijuomia kohtaan. Lapsia varjellaan sokerista ja pienempänä pahana heidät marinoidaan synteettisillä makeutusaineilla ja aromivahventeilla. Maku ei ole entisensä, kuten tuohtunut artikkeli kertoo:

Itse ihastuin englantilaisen mustaherukan aromaattiseen makuun alkuperäisessä Ribenassa, enkä kavahtanut juoman makeutta. Se päin vastoin mainosti olevansa keinotekoisesti makeuttamaton. Nyt kaikki on siis toisin.
Minusta on hieman harmillista, että Suomessa mustaherukan maine on enemmän flunssalääkkeenä. Grandi-sarjaan mustaherukkaversio Ribena-kopiona olisi sopinut hyvin. C-vitamiinin ymppäämisen mehuun hyväksyisin helposti, mutta sanoisin ei aspartaamille ja kumppaneille.

***

Mutta kun japanilaiset ovat tärvelleet brittiomaisuutta, olen ylpeä, että pikkuveljieni ensimmäisillä Lontoon-matkoilla he saivat Paddingtonin aseman liepeillä Niki-hotellissa majaillessaan Ribenaa siemaltavakseen kesän helteissä. Onneksi en silloin tiennyt, että tämäkin itsestäänselvyys oli vaipuva vanhan hyvän ajan nostalgisointien joukkoon. Ribenan pelastamiseksi oli jonkinlainen kansanliikekin, mutta eihän se lopulta markkinoita vastaan auta. Se mikä ei ollut rikki, on nyt korjattu, eikä hento käteni enää tavoittele Ribena-tetroja hyllystä. Näin äänestän jaloillani suuryhtiötä vastaan ja takerrun rakkaisiin muistoihin.

***

I have earlier told the story of Ribena. They repaired something that was not broken, and we still have some Ribena on shops and we have not; the real taste is lost for ever. I am so glad I had an opportunity to offer my little brothers some REAL Ribena in their first London trip in the beginning of 1990’s. It is all gone now, for this politically correct artifical sweetener rule. Some more complain can be find from The Guardian linked above.

maanantai 13. huhtikuuta 2020

David Munrow - Vanhan musiikin pyörremyrsky


Pidättyväisyys on englantilaisen keskimmäinen nimi. Poikkeus vahvistaa säännön. Poikkeus on David Munrow, alle 34-vuotiaana vuonna 1976 kuollut muusikko. Munrow oli musiikillinen pyörremyrsky, joka muutamassa vuodessa herätti eloon valtavat osat vanhaa musiikkia, kokosi yhtyeitä, levytti 50 levyä, konsertoi, teki editioita eri sävellyksistä, juonsi radio-ohjelmia, oli työstämässä filmikäsikirjoituksia, löysi, soitti ja opetti eri instrumentteja, työskenteli intuitiolla ja tieteellisellä otteella. Samalla hän ehti naimisiinkin ja päätti lopuksi elämänsä oman käden kautta.

Munrowin kiinnostus vanhoihin soittimiin alkoi nuorena ja konkretisoitui nuorena Etelä-Amerikan matkalla. Kun nuoreen Jim Morrisoniin hiipi intiaanin henki tunnetuin seurauksin, jotain vastaavaa tapahtui Munrowillekin. Yliopistossa opettaja innosti häntä tutkimaan vanhojen soittimien yhteyksiä mantereiden välillä: häneltä David sai käsiinsä seinällä roikkuneen crumhornin. Munrow oppi soittamaan sitä nopeasti, kuten niin monta muutakin soitinta. Kaikki tapahtui nopeasti, vauhdilla, viihdyttävästi ja osaavasti. Läheisten kuolemantapaukset ilmeisesti romahduttivat muutenkin korkeilla kierroksilla vuosikausia paahtaneen mielen. Hän oli tovin koetellut läheisten muusikkojen hermoja, mutta ratkaisu oli yllätys.

Olen keräillyt Munrowin tuotantoa parikymmentä levyä. Ensimmäinen niistä oli Music of the Gothic Era. Kotiväkeäni koetellut äänite ei ole Munrowin helpoimpia, mutta herättää aikakauden musiikin outouden eloon - mikään myöhemmin tehty tuotos ei ole tästä ajasta aiheuttanut vastaavia säväreitä. Ohjelman läpi soi The Early Music Consort of Londonin järkähtämätön osaaminen - periaatteessa puskista suoraan autenttisuuden huipulle, ilman epäilyksen häivää. Ilmiö on tuttu muidenkin porukan levyjen kanssa - ne ovat viihdyttäviä, mutta samalla niiden auktoriteetti on ällistyttävän vastaansanomaton. Munrowin kuoltua monet bandiläisistä, kuten Christopher Hogwood, jatkoivat vanhan musiikin vallankumousta, usein tiukemmin akateemisena, jotenkin puritaanisemmin ja ilman tarttuvaa intomieltä - auktoriteettivaatimus tulee silloin helpommin ulkoa, kuin sisältä päin. Tarkoittaa sitä, että vanhaa musiikkia pitää kunnioittaa, kunhan se on oikein ja mahdollisimman autenttisesti soitettua - Munrowilla kunnioitus musiikkiin ei estä intomieltä, jolla siihen tartutaan. Parhaimmillaan showhenki on siis myös autenttisuutta.

Erinomainen paikka testata, toimiiko Munrowin sähköistävä ja elävöittävä henki on Praetoriuksen Tanssisarjan Terpsichore levytys. Siinä ei ole mitään anteeksipyyntelevää, musiikki käy päälle tanssillisena ja elävänä. Jos tästä ei pidä, ei pidä varmaan musiikista ylipäänsäkään. Munrowin ohjauksessa Praetorius on Bachin, romanttisten laulujen ja tanssien, sekä Mick Jaggerin suora edelläkävijä. 

Soitinesittelyt olivat myös Davidin vahvuuksia. Tässä lyhyessä koosteessa päästään heti täyteen höyryyn puhaltimien pariin hervottoman Saltarellon rytmeissä. Kohtalokas crumhorn saadaan lavalle lähellä loppua. Esittelyjuonnot ovat tehokkaita ja huumorin sävyttämiä, siinä kuin itse soitinesittelytkin.

Munrowin tuotannosta ei ole tehty kokonaislevytystä, sellainen kyllä tarvittaisiin. Levyjä on ilmestynyt sekavasti eri tahoilla ja tipottain. Esimerkiksi Gotiikan musiikki ilmestyi aluksi yhdellä levyllä, mutta myöhemmin kahden levyn täydellisenä laitoksena. Alkuun julkaisuviidakossa pääsee hyvin vaikka Disgocsin kautta:

Vaikka elämä katkesi lyhyeen, voimme olla kiitollisia siitä, mitä jäi jäljelle. Voi myös toivoa, että musiikintekeminen tavoittaisi useammin Davidin intomieltä, eikä olisi penseää tai kyynistä, kuten näinä päivinä liian usein.

***

David Munrow and his early death was a big loss to music life in England. His followers have done their part, often with cooler style and attitude - which has risen the value of Munrow’s own recordings - many of them without real competition. He was a real Renaissance man - almost Jack-of-all trades in music. I grew up with his Gothic music cd and choose here his Praetorius Terpsichore dances as the first intro to his art - not to forget his excellent and humorous instrument shows.

torstai 9. huhtikuuta 2020

Iris Murdoch, jatkoa - Alex Colville - Stop For Cows


Alex Colville: Stop for Cows (1970’s?)

Kirjoitin reilu vuosi sitten Iris Murdochista.
Muistelmateoksessa Irisin puoliso John Bayley kertoo kanadalaisesta taiteilijasta, johon pariskunta tutustui, ja jonka töihin he ihastuivat. Niihin palattiin myös Irisin sairauden aikana, miellyttävällä tavalla. 

Taiteilija oli Alex Colville (1920-2013). En tiennyt häntä entuudestaan ja teokset ovat pyörineet mielessäni nyt pidemmän aikaa. Murdochin pariskunnan kuvauksen mukaisesti hänen työnsä ovat epätavallisia, jotenkin myönteisellä tavalla häiritseviä. Niissä on pysähtynyttä tunnelmaa, mutta myös jonkinlaista rauhallista uhkaa. Väreiltään ne ovat hieman unenomaisia, kuin varhaisaamun sumuisan suotimen läpi nähtyjä. Valo leviää töissä tasaisena, ne ovat monesti matalasta tarkastelunäkökulmasta nähtyjä, usein tasangolle tai veden ääreen sijoittuneita. Toisinaan teoksista tulee omituinen intiimin, poikkeavan tarkastelun näkökulma. Mies on jättänyt pistoolin pöydälle; pariskunta viivähtää yöllä jääkaapilla; mies laskee varovasti rannalla kylpypyyhettä vaimonsa harteille. Teosten tunnelma on ladattu: pysähdymme lehmien vuoksi: hevonen laukkaa kiskoja pitkin junaa vastaan: nainen kiikaroi laivassa, kun hänen miehensä oleilee lähes näkymättömissä passiivisena.

Lehmätyö tuo mieleen Devonshiren mehevät laitumet, joista Clotted Cream saa alkunsa. Moni töistä liikkuu myös aiheittensa puolesta olevaisen ääressä: niissä viivähdetään hetki elämän arvoituksellisuuden ääressä.

Colville osallistui toiseen maailmansotaan ja maalasi silloin rintaman lisäksi Yorkshiressa. Myöhemminkin Colville ilmeisesti vieraili konservatiivisella Englannin maaseudulla usein - itsekin hän Kanadassa kuului sisarpuolueeseen. 

Omituinen tunnelma voi olla muistoja sodasta, vaikka Colvillen myöhempi elämä vaikuttaa seesteiseltä ja tasapainoiselta. Hän tuntuu myös taiteilijana olleen sinut saavutustensa kanssa.

Hän tuli Kanadasta puolustamaan Eurooppaa. Muistan yorkshireläismiehen, joka vietiin lapsena Englannista Kanadaan sodan aikana. Jos kaikki olisi hävitty, sieltä käsin olisi aloitettu Englannin rakentaminen pidemmän kaavan kautta.

Colvillen työt peittävät englantilaiselta vaikuttavan, pidättyväisen kuorensa alle olemassaolon kysymyksiä, usein painostavalla, tihentyneellä, moniselitteisellä tavalla. On helppo ymmärtää, että ikääntyvä Bayley-Murdoch parivaljakko innostui rauhallisesta taiteilijasta ja hänen arvoituksellisista töistään.

Hieno Kanadan taideinstituutin monografia löytyy täältä:


Lehmien ääreen on hyvä pysähtyä.

***

In John Bayley’s work Elegy for Iris, he tells a story how he and Iris Murdoch met Canadian artist Alex Colville and found his works. They were new to me as well - one could think these works of restraint and light strangeness are painted by an Englishman. There is some peculiar intimacy in his best works - A Couple at Fridge or at beach, where men tenderly sets towel to shoulders of his wife. Some menace can be present as well - His Horse and Train is pictured also in The Shining, film version. But we really should Stop for Cows!

lauantai 4. huhtikuuta 2020

To Daffodils - Sananen narsisseista


Ala-asteen englanninkirjasta jäi mieleeni kuva englantilaisen kaupungin puistosta, jota varhaiskevään narsissit juhlistavat. Ihmettelin, miten mieto voi ilmasto olla, että tuo on mahdollista. Tänä keväänä, vaimoni puutarhassa, tein  narsisseista havainnon, että ne kestävät jopa pakkasta. En tiedä, miten kasvi rakentaa sellaisen kestävyyden. 

Ajattelin, että on olemassa englantilainen runo narsisseista. Kaivoin sen esiin - se oli vanhempi kuin luulin, tekijänä Robert Herrick, runo on syntynyt 1600-luvulla. Teksti sopii hyvin tähän päivään - se on pysäyttävä. Daffodil on kauniimpi sana kuin suomen narsissi. Muistin samalla, että runo on suomennettu Aale Tynnin kokoelmaan Tuhat laulujen vuotta. 

Huomasin, että runoa on tietysti analysoitu kauheasti. Turhaan, koska se toimii ja soi. Nauttikaa.

***

Daffodils are remarkable - they flower also after night with some minus grades. The famous, old poem about them is very up-to date. Enjoy!

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Mulligatawny-keitto


Ensimmäisillä Englannin-reissuillani intialainen ruoka edusti vielä eksotiikkaa. Raahasin hieman umpimähkäisesti ruokapurkkeja Suomeen ja yritin keitellä niistä mahdollisimman paljon alkuperäisen oloista tekelettä. Varsinkin erilaisiin pikkelseihin sain pysyvän kiinnostuksen. Yksi ruokalaji, johon alunperin tutustuin tölkkitavarana oli Mulligatawny-keitto. Tölkkikeitto lämmitti mukavasti sisuskaluja majapaikassa vaatimattomasti kokattunakin viileän päivän reissujen jälkeen. 

Mulligatawny on vanhimpia Englannissa harrastettuja intialaisperäisiä ruokia. ”Pippurivetenä” tunnettu keitto on tietenkin tulista, se on värikästä - maun ja kasviksien mukaan hieman erilaista - ja varmasti hyvä flunssalääke. Mausteet ovat tuhdit. Keittoa saa Britanniassa myös valmiina marketeista. Suomessa soisi myös valmistuorekeittojen valikoiman laajentuvan.

Keiton alkuperää on selostettuna wikipediassa.

Suomenkielinen ohje löytyy mm. K-ryhmän sivuilta

Ja Lontooksi BBC:n palvelusta ja puhtaana kasvisversiona

Tämän kanssa sopivat myös Walesin lämpimät voileivät, joiden ohje on toisessa blogikirjoituksessani. 

***

Mulligatawny soup was one of the first exotic meals I met in England. This originally Tamil soup, ”pepper water” is particularly good in these time of flu.