Takaveden kirkot 2: Ely - Backwater Churches 2: Ely

Ensikosketukseni Elyn katedraaliin oli lapsuudessa John Hedgecoen Suuren valokuvauskirjan sivuilta. Normannityylinen kirkko näytti kuvissa salaperäisen ikivanhalta ja sen valtavista tammista rakennettu lanterni häikäisi loistokkudellaan. Matkustin varta vasten kirkkoa katsomaan loppuvuonna 1992. Jos liikkuu Fenlandissa, Cambridgen pohjoispuolta rautateitä pitkin, Ely sattuu sopivasti matkan varrelle. Muistan kirkon laivan viktoriaaniset kattomaalaukset hyvin, niiden värikkään koristeellisuuden ja kontrastin vanhempien aikojen askeettisiin kivirakenteisiin, Ainoan paikan päällä käyntini jälkeen olen kahdesti katsonut kirkon valtavaa, vakuuttavaa massaa ohimenevästä junasta. Olen katsonut sitä kuin suurta merellä liikkuvaa alusta.

Tänne perustettiin luostarikirkko jo 600-luvulla. Alue oli hankalapääsyinen takamaa, saari vetisten soiden keskellä - hieman samanlaista maastoa, missä Alfred Suuri piileskeli tanskalaisia. Isle of Eels, ankeriaiden saari, oli tietenkin helppo saalis tanskalaisten laivoille, he hävittivät luostarin 800-luvulla. Se oli ensimmäinen hävitys, kirkko nousi uudelleen pian, sen muovasivat ja laajensivat normannivalloittajat vuodesta 1066 lukien. Ylpeät tornit nousivat vesijättömaiden keskeltä. Länsitorni on korkein kaikista, sen oikealla puolella on säilynyt matalampi tornipari, mutta vasemmalta puolelta sellainen on romahtanut. Länsifasadi kummastuttaa sen vuoksi epäsymmetrisyydellään: siksikin Hedgecoen kuvat vaivasivat mieltäni. Nyt niitä kuvia ei löydy netin syövereistä enää ja kirjaa minulla ei ole käsillä. Valokuvaukseen ja brittiläiseen arkkitehtuuriin innostaneen tekijän tuotanto on sirpaloitunut ja unohtumassa. Kuuluisa Lady Chapel rakennettiin liian lähelle päärungon perustuksia, pohja petti ja ristilaivan torni tuli alas. Siihen kohtaan rakennettiin kuuluisa lanterni, nerokas geometrinen luomus. Onnettomuus kääntyi voitoksi, kiitos tekijämiesten.

Etsin erilaisista esityksistä tarkkaa kuvausta näistä romahduksista. Elystä löytyy paljon videoita, mutta paikallisväri on niissä liian vahvaa. Englantilaisten on vaikea pysyä asiassa, esitykset rönsyävät helposti eksentrisille sivupoluille ja takakujille. Kun odotan, että esiteltäisiin kunnianarvoisan rakennuksen dokumentteja, tarina siirtyykin kellojensoittajien ammattikunnan tai kirkon kaupan mummojen käsitöiden esittelyyn ja heidän muistoihinsa rakennuksesta. He ovat siellä käyneet koko ikänsä, mikä on tietysti etuoikeus. Ely on myös kärsinyt kuvainraastajien tekosista - pyhimyskuvia ja lasimaalauksia on surutta hävitetty, ja onpa kirkko ollut kokonaan suljettunakin kaupungin suuren pojan Oliver Cromwellin toimesta. 

Ely on kostea paikka yhä, vaikka se ei ole enää niin saari kuin muinaisina aikoina. Paikalla käynyt Daniel Defoe sanoi, että jokaisessa majatalon huoneessa oli sammakko. Kaupungin laidalla on iso venesatama. Sortumilla on ehkä jotain tekemistä maaperän kosteuden kanssa. Paikalliset näyttävät olevan tästä tietämättömiä. Kun etsin Google Earthista edustavia kuvia katedraalista, löysin närkästykseni paikallisen koiranulkoiluttajan, vandaalin, joka antaa lemmikkinsä merkkailla reviiriään kunnianarvoisen jättirakennuksen perustaan. Englantilainen understatement voi joskus saavuttaa liiallisia ulottuvuuksia, suoranaista kunnioituksen puutetta.

Ely on kaksiosaisen joulukalenterisarjani päätösosa. Katedraali on ulkoapäin vaikuttava kokonaisuus, jossa on poikkeuksellisen tyydyttävää tutkia eri aikojen tyylillisiä elementtejä. Vanhimmista osista emme tiedä juuri mitään, mutta paikan päällä voi tuntea, ettei näkyvissä osissa ole koko tarina. Sisätiloissa ikonoklastien hävityksiä on paikkailtu myöhemmillä töillä ja jopa tunteikkailla käsitöiden näyttelyillä: marmoripyhimykset voidaan korvata huovutustöillä. Valtava tila kuitenkin on akustisesti yhä koskematon, se soi. Ensimmäinen joululevyni oli John Rutterin Elyssä äänittämä. Lady Chapelilla on oma akustiikkansa, mutta ristikeskuksen alla hahmottaa tilan suuruuden myös äänitteestä. Musiikki vie vuosisatojen taakse normanniaikoihin: takamailla on vietetty joulua satoja vuosia, omassa rauhassa.

https://youtu.be/1Tro4svSDhw?si=4EVbyAyJudUS91w0

***

Ely is not the biggest of towns, but its Cathedral is unforgettable, the ancient Isle of Eels is worth visiting also on a rainy, foggy day of December. The great building is blessed with wonderful, extraordinary exterior and interior. But that naughty man - what is he and his dog doing?

Takaveden kirkot 1: Hull - Backwater Churches 1: Hull

Takavesi ei ole yleisesti Suomessa käytetty käsite, takamaa on tutumpi. Käytän termiä tässä tarkoittamaan jotain hankalasti luokse päästävää, ehkäpä vanhentunutta ja jotenkin takapajuista kohdetta veden partaalla. 

Kahden jutun sarjani voi mieltää myös eräänlaisena suppeana joulukalenterina. Joulun sanomahan on myös takamaan, vähäisen paikkakunnan, merkityksen nostamista. Backwater on englannissa käsitteenä valmis ja selkeä. Esimerkkini ovat molemmat myös veden ääriltä, paikkojen merkitys on joskus ollut huomattavasti suurempi ja ne ovat kummitelleet ajatuksissani vuosia.

Kävin Hullin suomalaisen merimieskirkon rakennuksella vuonna 2000. Kivijalasta löytyi graniittilaatta, joka kertoi, että piispa Gulin oli vihkinyt rakennuksen vuonna 1948.  Olin kuullut erään papin toimineen rakennuksessa ja etsin sen hänen vinkkinsä perusteella. Päättelin, että rakennuksen täytyi sijaita satama-alueella. Karttaa tutkiessani huomasin siellä Church Streetin, jolla epäilin kirkon olevan. Otaksuntani osui oikeaan - kookkaan rakennuksen seinässä oleva risti vielä sinetöi asian. Komea, edelleen nykyaikaisen oloinen punatiilirakennus toimi silloin kirjapainona ja sen työntekijät loivat minuun epäileviä katseita. 

Nykyisin rakennus on tyhjillään, aidattu ja siihen on haviteltu iäisyyshankkeena hotellia. En itse ottaisi huonetta tuolla sijainnilla. Hullissa kävin päiväseltään loistokkaammasta Beverleystä käsin. 

Suomalais-ruotsalaiset merimiehet olivat Hullissa kaukana kotoaan. Vuonna 1948 Englanti ja Suomi toipuvat vielä sodasta, mutta entisten vihollismaiden välillä kulki jo tavaraa, puuta, rautaa, tekniikkaa, tuskin mitään kovin ylellistä. Pohjoisen Hull ei ole attraktiivisinta Englantia, se on jopa muutaman kerran valittu maan rujoimmaksi paikaksi. Satama-alue vastasi mielikuvaani vaihettumisvyöhykkeenä olevasta teollisuusalueesta, turistia ei oltu ajateltu, vain työpaikkoja ja niidenkin loppumiseen oli varauduttu. Merimiehelle oli kuitenkin täällä tarjolla punkka yöpymiseen, mahdollisuus kuunnella pari ystävällistä sanaa, paikka palata lyhyen pub-käynnin jälkeen. Ehkä oli pöytä, jossa kirjoittaa postikortti ystävättärelle kaukana kotomaassa tai lukea kirkon kirjastosta lainattua kirjaa. Nuori pappi varmaan täällä mietti, miten parhaiten puhuttaa karkeita työmiehiä, jotka vain kulkivat tästä ohi.

Merimieskirkkojen verkosto on pienentynyt, vienti- ja tuontilaivat keskittyneet ja kasvaneet, Lontoon Rotherhythen merimieskirkko on jäänyt jäljelle ja kukoistaa. Historiaa on kuvattu hienosti vaikka tässä blogissa. https://merimieskirkko.fi/blogi/miksi-merimieskirkko-on-olemassa/ 

Hullissa voi vierailla Wilberforcen, orjuuden vastustajan, kotimuseossa. Yhteiskunnan muutos on ollut suuri, mutta orjuus on saanut uusia muotoja. Mittakaava on laajentunut globaalisti ja keskittynyt yhä enemmän Lontooseen. Pieni satamakaupunki on hiljentynyt, sen vauraus on mennyttä ja näkyy vain palasina. Church Street jatkuu Hedon Roadina. Hedon on Hullia vanhempi satama, Humberin sivujoen varressa. Kun joki umpeutui, Hull kasvoi. Hedonin kirkko on suuri ja nyt sisämaassa, se näyttää suhteettomalta, pelottavan mykältä, kuten kirkot joskus näyttävät. Kellotorni mittaa takamaan aikaa. 

Jos jatkan kohti rannikkoa, vastaan tulee vielä Patrington, takamaan takamaa ja sen korkeatorninen Queen of Holderness-kirkko.  Meri on lähellä ja tapansa mukaan valtava. Olen mielikuvissani usein katsellut tuota kirkkoa, seisoen hautausmaalla sen ympärillä. Se on niitä paikkoja, joissa matkoilla on vaan käytävä: ”Koska se oli siellä.” Tuollaiset kohteet ovat mieleenjääviä, autiossa ja tyhjässä tunteessa on silti jotain pysyvää, eikä poislähtö tee niin kipeää kuin jääminen.

***

This two-partite text is about churches in remote places, by the water, and how they have haunted my imagination for years. The first one is the old Seamen’s Mission building for Finnish and Swedish sailors, in Hull, the dock industrial area.

Mitä kirjallisuus on? Osa 3: Todellisuus

Kaikki sulautuu yhteen -

hyvä pahaan, jalomielisyys

oikeudenmukaisuuteen,

uskonto politiikkaan…

                Thomas Hardy (Mottoteksti Graham Greenen Kunniakonsulin alkulehdellä)

Kaunokirjallisuuden tyypillinen kritiikki on, ettei sillä ole juurikaan kosketuspintaa todellisuuteen. Usein sanoja on henkilö, joka väittää lukevansa vain ns. tietokirjallisuutta. Voi kuitenkin kysyä, mitä tuo todellisuus on ja onko se lopulta kovin irti romaanin todellisuudesta. Kun itse vakavasti kiinnostuin kirjallisuudesta, ajattelin - James Joycen ja Thomas Mannin johdattamana - että kirjallisuuden tulee sisällyttää itseensä kaikki, että se jollakin tavalla umpioi ja säilöö kokonaisuuteensa rakenteellisesti koko sekavan maailmamme tarjoten sille kestävän jäsennyksen. Näin varmasti onkin - uskollisimmat Joycen ja Tolkienin lukijat jaksavat loputtomiin ihastella luodun kirjallisen maailman kaleidoskooppimaista rikkautta. He antavat kirjailijan vietellä itsensä kerta toisensa jälkeen, eivätkä huomaa, ettei huoneita ole viime vuosina juuri tuuletettu: kellarimainen homeen haju pistää terävänä heti satunnaisen kriittisen lukijan nenään.

Jossain vaiheessa tajusin, että romaanin todellisuus on itse sanoissa: kirjoitetuissa ja luetuissa. Kirjailija, joka on ehkä eniten vaikuttanut käsitykseeni kirjoittamisesta on ollut Graham Greene. Hän nousi aamulla ylös sängystään, kirjoitti määräosansa sanoja aamupäivänä, lähti lounaalle ja eli loppupäivän (usein huonoa) elämää, palatakseen taas seuraavana aamuna enemmän tai vähemmän kunnossa kirjoituskoneen ääreen, ilman mitään kirjailijan lukkoja ja tyhjän paperin kammoa. Kun Greene kävi lyhyen matkan Meksikossa, rajatusta aineistosta hän synnytti äärimmäisen tehokkaasti koettua hyödyntävän romaanin Voima ja kunnia, joka kertoo pakenemisesta. Todellisuudessa esiintyy pakenemista eri muodoissa. Se on ihan riittävä romaanin teemaksi. Hiljainen amerikkalainen ammentaa rakenteeseensa kolmiodraaman, on kaksi miestä ja yksi nainen. Lähes sama asetelma, vain Vietnamin poliittisesta tilanteesta Argentiinaan siirrettynä, on käytössä romaanissa Kunniakonsuli. 

Greenen tekstin todellisuuden topografia vaikuttaa helposti yksinkertaiselta, kuin väljästi rakennetulta pienehköltä kaupungilta. Kirjailija luo kuitenkin paikallisuuden vaikutelman varmakätisesti valikoiduilla yksityiskohdilla sommitellen: maut, hajut, lämpötila, paikalliset toimintojen ja menettelyjen rytmit, sanomalehtien uutisten kommentoinnit, paikallisten kirjailijoiden mieltymykset - Borgesin kiinnittyminen Coynan Doyleen, Stevensoniin ja Chestertoniin. Illuusion uskottavuuden viimeistelee henkilögalleria, niukka, mutta todelliselta vaikuttava, mielipiteineen, asenteineen ja asemineen, keskinäisine jännitteineen.

Kirjailija itse vie luomaltaan todellisuuspohjaa mainitsemalla heti kirjan alussa, ettei henkilöille ole vastineita elävässä elämässä ja että tapahtumapaikat on jätetty tarkoituksella epämääräiseksi. Sellaista ei oikeastaan tarvita: Greenen teksti on ilman niitäkin todellisuuden tunnun kyllästämä - kuten hänen aloitusnovellinsa (Puutarhan alla, suom) kokoelmasta Nollapiste (A Sense of Reality). Siitä olen kirjoittanut aiemmin täällä https://paxengland.blogspot.com/2021/08/puutarhan-alla-under-garden.html.

Kunniakonsuli julkaistiin vuonna 1973. Seuraavan vuosikymmenen alkupuolella Greene julkaisi teoksen J’Accuse - The Dark Side of Nice. Kirja suomennettiin 1983 nimellä Nizzan pimeä puoli, komea Zolan pamflettiin todellisesta Dreyfus-juttuun viittaava Syytän-alkuosa oli jätetty pois. Teos sai hieman sekavan vastaanoton. Luin silloin paljon Greeneä ja mustamaalaukselta tuntuva kirja ei houkutellut minua, vaikka samalla tavalla yhteiskunnan epäkohtia käsitellyt Ahneiden pidot olikin miellyttänyt minua kovasti. Greene todellakin syytti Nizzan pormestaria korruptiosta ja rikollisten suojelusta omien havaintojensa pohjalta. Greene otti oman arvovaltansa peliin ja toi asioille näkyvyyttä, riskinä oli saada katkeran vanhan ukon leima. Kirja poiki kunnianloukkaussyytöksen pormestarilta. Greene hävisi jutun ja kirja kiellettiin Ranskassa. Muutaman vuoden päästä, vähän ennen Greenen kuolemaa, kyseinen pormestari kuitenkin tuomittiin oikeudessa juuri samoista asioista ja lähti maanpakoon. Prosessi oli tietenkin ollut Greenelle raskas. Hän muisteli kirjoittaneensa nuorena sonetin rauhallisesta vanhuudesta. Hän joutui toteamaan, että sonetti oli fiktiota.

Kunniakonsulin todellisuus alkaa rakentua kirjoituksesta välittömästi. Katsomme päähenkilön kanssa jokea, värejä ja savua sen yllä. Annamme hänen vaeltaa lapsuuteen, pian ihmettelemme, miten joku voi ajatella Lontoon edelleen olevan samanlainen kuin Oliver Twistin päivinä, vain kokemuksia vailla oleva voi niin olettaa lukemansa kirjan perusteella. Äiti- ja isäsuhde löytyvät nopeasti, lukija tajuaa viittaukset niukistakin kuvauksista: päähenkilö alkaa vaikuttaa hyvin tutulta. Greenen todellisuus on rakennettu pienistä havainnoista, jotka tuntuvat uskottavilta. Yöllinen soittaja ärisee, koska pelkää. Päähenkilön kohtaama yksinkertainen nainen, jolle hissit ovat uusi ja pelottava asia, alkaa kiehtoa syntymämerkkinsä kautta; naisesta tulee pakkomielle. Naisen mies kaapataan, häntä pidetään merkkihenkilönä, vaikka hän on pelkkä kunniakonsuli. Päähenkilö joutuu neuvotteluihin kaappareiden kanssa. Greene kuvaa rikollisen toiminnan sattumanvaraisuutta ja tilanteiden sekavuutta osuvasti. Pidin esimerkiksi päähenkilön tavasta pyrkiä olemaan rauhallinen ja sitten äkisti raivostua: se on jotenkin elävää elämää, todellista. Yksi kaappareista on pettynyt pappi. Keskustelut kulkevat uskonnon todellisuuskäsitykseen pelastuksesta messun kaavoihin, polittiseen todellisuuteen, yksilöiden draamaan, jossa keskiössä on naisen raskaus ja kysymys lapsen isästä, loppujen lopuksi halusta elää. 

”Sinä olet mustasukkainen, koska hän rakastaa.” 

Kirjallinen todellisuus voi olla häiritsevää ja jättää pysyvän muistijäljen. Todellisessa elämässä kokemamme ei useinkaan esiinny näin paljaana, tiivistettynä ja kiteytettynä. Greene itse piti Kunniakonsulista kirjana. Päähenkilöönsä hän lienee ottanut piirteitä varsin läheltä, sisältään. Vaikka teos liikkuu olemassaolomme peruskysymyksissä, sitä ei silti ole pidetty erityisen katolisena kirjana. Ehkä kirjassa on liikaa epäilyä ja todellisuutta. Yksi kaappareista paljastaa politiikan katkaisseen hänen runoilijauransa ja johtaneen lopulta rikoksen poluille. Runouden olemuksesta hänellä on selvä käsitys - aiheita on lopulta vain kaksi: rakkaus ja kuolema. Kaappari ei varmasti ollut kummoinen kirjailijana, mutta niin vain lukija joutuu omassa todellisuudessaan pohtimaan noita kahta aihetta lopetettuaan lukemisen. 

***

Aloitin sarjani Sartren sitaatista ja hänen vaatimuksestaan epäkohtien hakemiseen ja toimimiseen. Kirjallinen todellisuus lienee kuitenkin Sartren näkemyksiä monimutkaisempaa, ja ainakin Greenen tapauksessa myös selkeämpää. Greeneläinen lukija ärtyy Sartren teorian päsmäröivästä otteesta kuviteltuun todellisuuteen. Ristiriitoja voi tiedostaa, niiden kanssa on vain elettävä omassa todellisuudessaan, oli sitten apuna kauno- tai tietokirjallisuuden tarjoama näkemys realiteettien universaalista luonteesta.

***

My last dimension to literature is reality. Graham Greene with his A Sense of Reality, love triangle in The Quiet American and pursuit theme of The Power and the Glory combines those in his masterly written The Honorary Consul. A lot of tangible and convincing details, life-size characters and a torrent of events wrapping it all up - into two themes, essential for a bad poet as well as to life in general - love and death.

Mitä kirjallisuus on? Osa 2: Unohtaminen

 

”Kuka päättää, ketkä saa onnistua?”

                          -Mira ja Paula

Emme tule yleensä ajatelleeksi, että unohdamme asioita koko ajan. Borges on tuotannossaan käsitellyt kaiken muistamisen kirousta. Unohdamme päivän lehdet nopeasti, eilen käsittelimme ihailemamme Tolstoin Sota ja rauha-teoksen viimeistä osaa, josta mielikuvamme ovat hatarat. Tarvitaanko sitä osaa? Oliko siinä oikeasti niin, että ranskalaisjoukot olisivat hyökänneet Venäjälle myös ilman Napoleonia? Voimme tarkastaa asian ja palata suosikkiteoksemme pariin. Samassa keskustelussa ystäväni totesi, että venäläisistä runoilijaklassikoista on hankala keskustella, kun kukaan ei tunne heitä. He ovat unohtuneet, ehkäpä ilman omaa syytään.

Myös Percy Bysshe Shelley on pitkälti unohtunut. Jos luemme hänen elämästään ja teoksistaan edes wikipediasta, kauhistumme laiminlyöntiämme. Olemme käyttäneet aikaamme joutavaan, lukeneet viihderomaaneja, jotka unohdamme samantien, emmekä ole pysähtyneet romantiikan suuren pojan tuotantoon ja kokemaan sitä järkytystä, mitä aikalaiset muutamassa harvassa rivissä sanoja kokivat. Emme rehellisesti sanottuna tiedä paljon ensimmäisestä todellisesta julkisuuden henkilöstä Lordi Byronista, emmekä nuorena nukkuneesta Keatsista, jonka runokokoelma löytyi hukkuneen Shelleyn taskusta. Olemme tulleet tietämään Shelleyn rouva Shelleyn - Maryn - Frankensteinin hirviön luojan - kautta. Tuo kirjallinen piiri oli niin omituinen, että on kummallista, että viihdeteollisuus ei ole laajemmin huomioinut sitä tuotteistamisessa herrojen osalta: dramatiikkaa uhkuva epähistoriallinen kuvituskuvani - Fournier’n maalaus Shelleyn hautajaisista - kertoo tuosta potentiaalista, mutta kovin kauhukirjallisuuden keinoin. Byron, toistaiseksi elossa, on nostanut dandyn-katseensa kohti synkkiä taivaita. Näemme eleen, mutta emme hänen mietteitään.

https://en.wikipedia.org/wiki/Percy_Bysshe_Shelley

Tässä blogissa on ansiokkaasti kieltäydytty viettämästä Shelleyn hautajaisia: on osoitettu, miten hänen kirjoittamansa elää - ja vieläpä monipuolisesti, yllättävissä yhteyksissä.

https://perttueemeli.blogspot.com/2021/09/percy-bysshe-shelley-1792-1822-runoja.html

Englantilainen vanha runous on käännöksinä Suomessakin olemassa, mutta löytyy vaivalloisesti. Aale Tynnin kokoelmassa Tuhat laulujen vuotta on pelastettu kaksi Shelleyn runoa - Oodi länsituulelle ja Ozymandias. Jälkimmäinen runo jo sinänsä käsittelee unohdusta ja mahtavimpien sortumista. Sen eleginen sävy soi lavennettuna Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisessä. Se taas vuorostaan käsittelee unohduksiin jäänyttä jaksoa muinaisen Egyptin historiassa.

On normaali ilmiö, että kirjallisuutta tulee ja menee. Kirjapalkintojen saajat saavat lyhyessä ajassa valtavasti kiinnostusta, mutta hiljaisuus tulee myös nopeasti. Myydyt teokset päätyvät pian makulatuuriin, kun ne eivät kelpaakaan enää kenellekään (paitsi minulle, joka tartun kirjoihin hirvittävän hitaasti). Myös klassikot painuvat unohduksiin - kaupallisista syistä, tai aivan muista syistä. Harva lukee vaikka Fieldingin Tom Jonesia, vaikka se on myös viihdyttävä teos. Kaikki tuntuvat tietävän Shakespearen Hamletin, mutta onko niin, että näytelmän nauttima suuri arvostus onkin Coleridgen keksimää, hän nosti kirjoituksillaan sen nerokkuuden esiin ja viktoriaanit huolehtivat lopusta. Emme pääse Hamletista enää irti. Voimme silti väistää sen ja toistella loputtomiin muutamaa kuuluisinta riviä, kyllästymiseen saakka. Hankalampaa on sanoa, mistä siinä on pohjimmillaan kyse. 

Emme saa kirjallisuudelta lopullisia vastauksia. Näemme Richard III:n hirviönä, koska Shakespeare katsoi parhaaksi tehdä hänestä hirviön. Se myi paremmin kuin hyveellisenä esitetty Richard. Kirjailija sysäsi tuon puolen sivuun, ja me unohdamme sen mieluusti. Prinssit ovat hävinneet, kirjallisuus muistuttaa heistä, mutta heidän unohtunut paikkansa ei silti löydy. 

On olennainen piirre katsoa, mitä kirjailija näyttää meille, se antaa myös vihjeen, mitä hän jättää kertomatta. Ratkaisussa on ilmavuutta. Sinfonisteista Mahler ja kirjailijoista Joyce usein tukahduttaa vastaanottajansa materiaalin paljoudella, tuntuu, ettei mitään ole jätetty pois. Kyse on pitkälti siitä, luottaako tekijä kokijaan, lukijaan, kuulijaan - viime kädessä myös omaan materiaaliinsa. Lukijani, tartu siis tilaisuuteen ja lue unohdusta käsittelevä Shelleyn, tuon radikaalin, lyhyt, ilmava, mutta kauhistuttava runo. 

***

This text is about forgetting in literature. We can forget Shelley, the last part of Tolstoy’s great work, we can let writers suffocate us with their material or they can hide something from our eyes. We can forget daily papers, whole novels, even authors. But we still have few lines of Ozymandias - and we can see by their brilliance how we can forget everything.

Mitä kirjallisuus on? Osa 1: Muistaminen

”Kolmannessa luvussa analysoin Mitä kirjallisuus on? -teosta lähemmin. Pyrin tarkastelemaan sitoutuneen kirjailijan, sekä sitoutuneen lukijan tehtäviä ja määritelmiä. Lopuksi tarkastelen teoksen saamaa vastaanottoa, sekä sen herättämää keskustelua. Pyrin osoittamaan, että Sartren sitoutunut kirjallisuus on yhteiskunnallinen käsite, ei niinkään kirjallisuusteoria. Sartre ei sanonut miten ja mistä kirjailijan pitää kirjoittaa, ja kirjoituksen estetiikka nousee sen sitoutumisesta, ei muista ansioista. Sartren mukaan hyvä kirjallisuus on sellaista, joka tuo esiin maailman epäkohtia, herättää ajattelemaan, keskustelemaan ja toimimaan.”

Johanna Prokkola, 2019 https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/65661#

Sartren käsitteistä sitoutunut lukija, kirjailija ja kirjallisuus voidaan olla monta mieltä. Vaikka emme sitoutuisikaan Sartren kehikkoon, meidän on pakko myöntää, että kysymys on hyvä. 

Tartuin Joanne Harrisin Kesäviiniä (Blackberry wine) kirjaan vaivalloisesti. Näin sen kirjaston asiakkaiden kirjojen kierrätyshyllyssä, selasin sitä ja lähdin pois. Joku siinä sai minut palaamaan ja ottamaan sen mukaani. Epäröin, koska teos vaikutti minusta jotenkin kevytmieliseltä viihdekirjalta. Kirjastoni on liian iso ja minun täytyy harkita kaikkia hankintoja tarkasti. Teoksessa näyttivät vuorottelevan vuodet 1975 ja 1999. Vanhemmassa vuodessa näyttämönä on lapsuuden kolkko kaivoskaupunki Pohjois-Englannissa ja sen omaperäinen Joe, johon päähenkilö tutustuu. Vuodessa 1999 kirjailijaksi kasvanut päähenkilö päätyy ostamaan Etelä-Ranskan maaseudulta talon, johon asettautuu puutarhaa kunnostamaan ja kirjoittamaan uutta teosta. 

Joanna Harris on puoliksi Yorkshire lass ja puoliksi ranskalainen. Hän siis tietää mistä kirjoittaa. Kesäviiniä ei jostain syystä ole maailmankirjallisuutta, vaikka siinä mennyt palaa muistiin kuin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-romaanisarjan alussa (Remembrance of things past), ei tosin Madeleine-leivoksen ja teen maun kautta, vaan kotitekoisten marjaviinien erikoisten aromien välityksellä. 

Minulle menneen palauttamiseen riitti vuosiluku 1975. Lähdin silloin kouluun. Kirjaa lukiessani vaelsin mielessäni kotikaupunkini bunkkerinniemen rantaa ja pelkäsin jenginuorten ilmaantumista, ajattelin autioituvia teollisuuspaikkoja Yorkshiressä, mietin kesiä Pohjoisessa ja Ranskan kesän tuoksuja. 

Harris antaa teoksessaan puheenvuoron kellarin marjaviinipulloille, jotka ovat rahvaanomaisen suulaita perusviineihin verrattuna. Ratkaisu on minusta omituinen, mutta se luo kirjaan rentoa tunnelmaa ja luo jonkinlaisia odotuksia jostain merkillisemmästä. Kirjailija on hyvä poimimaan erilaisia tuoksujen ja makujen vivahteita, samoin hän pystyy taitavasti herättämään eloon kyläläisten keskenäistä jutustelua ja asiointia, tiedonhankintatapoja ja asenteiden eroja. Teksti on hyvin hiottua, kikkailematonta ja sujuvasti etenevää. 

Kirjailijan työ on aiheena romaanin keskiössä ja perheen sisäiset jännitteet. Luin pienenä Eric Malpassin teoksia, jotka sivuavat samoja aihepiirejä. Olen niistä kirjoittanut blogiini. https://paxengland.blogspot.com/2017/07/eric-malpass-suositumpi-saksassa-kuin.html Malpass on kirjailijana hyvin samanlainen kuin Harris. Hänen kirjansa ovat uurtaneet mieleeni myönteiset urat, joihin Joannan teos solahti lopulta helposti. Kirjoille on yhteistä tietty vaatimattomuus, mitään kovin kummallista ei tapahdu, kohdataan ihmisiä, tilanteita. Yhteinen nimittäjä on kiireettömyys, kirjan sisällä on oma aikansa, kesän hidastunut tunnelma. Malpassin tunteellisuuden Harris on nykyaikaisemmin vaihtanut jonkinlaiseen taikuuteen, jota jossain arvioissa innostuttiin hehkuttamaan maagiseksi realismiksi. Ehkä se toteutuukin kohdallani sitä kautta, että tapahtumaympäristön tunnistan ja pystyn tekemään maagisen siirtymän mielessäni menneiden vuosikymmenten taakse omaan elämääni. Monta kertaa lukiessani pysähdyin ja jäin miettimään omaa elämääni, mitä siitä muistin vuosikymmenien takaa. Mietin myös omia matkojani, joiden havainnot yhdistyivät kirjan elävöittämiin detaljeihin.

Kirjan huolettomuus ja leppoisuus sai minut suosittelemaan sitä tuttaville melko huolettomasti. Vuosi 1975 tuntui tässä mielessä melkoiselta valttikortilta - siitä on kohta viisikymmentä vuotta. Toisen maailmansodan päättymisestä oli sinä vuonna kulunut vaivaiset 30 vuotta. 

En tiedä mihin kirjailija Harris on sartrelaisittain sitoutunut, mutta ainakin minut hän sitoutti sympaattiseen kirjaansa sen 340 sivun verran, kiireettömänä ja paineettomana lukijana. Tällainen kokemus lukemisesta mielihyvänä on ideaalinen. Se kulki mukanani kuin satunnainen matkaseura, jonka kanssa ei ole paineita rakentaa pysyvämpää yhteyttä - joka siitä huolimatta tai juuri siksi jättää pysyvämmän, kevyen, myönteisen muistijäljen. 

***

Jean-Paul Sartre has written a demanding essay ”What is literature?” I start here threepartite series asking the same question, starting with memorising - using Joanna Harris and her soft, summery ”Blackberry Wine” as my vehicle, reminding me of Marcel Proust and lesser known Eric Malpass.

Kohtalon serkukset

Olen ajautunut arvoituksellisen Daphne du Maurierin vaikutuspiiriin. Hankin Cornwall-sarjan, josta aloitin aiemmin Rebeccaa - tunnetuinta teosta - ellei Hitchcockin ohjaamia Lintuja lasketa. Manderleyn kartanon synkkä paino laskeutui harteilleni jo ensi sivuilta. Viikonloppuna löysin myös Serkkuni Raakelin käännöksen ja lukaisin sen nopeasti läpi.

Tuttavapiirini ei oikeastaan tunnustanut lukeneensa kirjailijaa. Hänet kyllä tunnistettiin ”gothic classic”- asemaan, eli aihepiiriltään synkkään genreen. Kirjastoissa teokset pitää tilata - ne on säilötty kellareiden hämärään. Parhaiten nämä kirjat löytääkin kierrätyspisteistä: Du Maurierin kirjallisten tuotosten kauppa on joskus käynyt kuin rajuilma. Puhumme siis bestsellereistä.

Olen itsekin tähän asti suhtautunut teoksiin vähätellen - voiko niin suosittu olla hyvää? Serkkuni Raakel lähtee koukuttavasti liikkeelle hirsipuun juurelta. Tapaamme kertojan, nuoren pojan ja hänen oivallisen serkkunsa Ambrosen, jonka hoiviin hän on joutunut. Vanhempi serkku pitää nuoremmasta Philipistä hyvää huolta kartanossaan, joka on varsin miehinen.

”Ja nyt, hyvät herrat, koska talossa ei ole yhtään naista, istutaan mukavasti, nostetaan jalat pöydälle ja syljetään matolle.”

Tietenkään tällainen idylli ei kestä. Serkku matkustaa Italiaan, Philip jää kartanon palvelusväen hoiviin - matka venähtää, hän tapaa salaperäisen serkku Raakelin, menee tämän kanssa yllättäen naimisiin ja kuolee. Kirjeissään sitä ennen hän on perilliselleen vihjannut, että kaikki ei ole kunnossa - Philip lähtee etsimään serkkuaan Italiasta, turhaan.

Edessä on paluu tiluksille Cornwalliin. Mutta myös salaperäinen leski tulee perässä katsomaan miesvainajansa taloa - vierailusta tulee pitkä. Hän tuntuu hurmaavan kaikki, palvelusväen, kyläläiset, lakimiehet ja tietysti kokemattoman Philipin, joka joutuu sysäämään sivuun miespuolisen serkkunsa muiston palvomisen ja tutustuu pian mustasukkaisuuden olemukseen.

Daphne du Maurierin teos alkaa kepeästi. Nuorukaisen ja palvelusväen mielenliikkeitä Italiasta saapuvan maailmannaisen edessä on ilo seurata - teoksessa on Wodehousen ironiaa ja herkullista sanailua. Joulunvieton perinteisen idyllisen kuvauksen jälkeen maailma alkaa synkistyä ja viilentyä olennaisesti. Pitkin matkaa ripotellaan lukijalle suoria ja epäsuoria vihjeitä, oikeita ja vääriä johtolankoja: maailma vääristyy omituisesti ja karmeasti. Romaanin polttopiste on kokematon Philip, jonka ailahtelut ovat tuskallista seurattavaa. 

Rebekan tavoin kartano ei nouse pääosaan teoksessa, se tarjoaa vain draaman puitteet: puutarha ja luonto näyttelevät suurempaa osaa, varsin suggestiivisesti:

”Siinä, missä polku haarautui seetripuuntielle ja uudelle pengermälle, kuulin puitten tiheiköstä kahinaa ja sieraimiini tuli (äkkiä) ilkeä naarasketun haju, joka tahrasi lehdetkin jalkojeni alla…”

”Rank vixen smell”!

https://www.theguardian.com/books/2017/jun/17/rereading-my-cousin-rachel-daphne-du-maurier

Ihailen ympyränmuotoisia teoksia: Serkkuni Raakel kuuluu niihin. Teos pitäisi aloittaa saman tien uudelleen lukemisen jälkeen, kulkien uudelleen tuskan ja mustasukkaisuuden kiertyviä polkuja.

Se on syvien varjojen briljantti, oivaltava, vanhentunut ja aikaansa edellä oleva hengentuote, selkeä serkku muutamaa vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Evelyn Waugh’n Mennyt maailma - Brideshead revisited romaanille. Molemmissa teoksissa on jotain ylikypsältä haiskahtavaa. Du Maurier vaan on vielä häijympi kirjoittajana - kun Waugh saa snobin tavoin rauhassa vääntää asioita yleisölleen rautalangasta, Daphne johtaa pahaa-aavistamattoman lukijan suoraan keskelle tapahtumia, tuomitsemaan ja kiittämään - kuin osaksi loputtoman tirkistelynhaluisten kyläläisten joukkoa. Mikään salapoliisikirja teos ei ole - vaikka tekijät tiedetään, motiiveja, keinoja, välineitä ja tilaisuuksia on riittämiin. Missään Christien kirjassa ei vastaavalla tavalla kirjeiden ja testamenttien tekstien tulkinta kulje teoksen läpi punaisena lankana. Ja harvassa salapoliisitarinassa kyetään rakentamaan näin hienoja jännitteitä yhtä viileän älykkäästi.

Cornwall  ja syvän maaseudun Englanti tarjoavat draamalle puitteet: niistä maisemista ei ole hyvä lähteä pois. Du Maurier paljastaa noiden näkymien olevan hyvin miesvaltaisia ja usein vailla kovin vakuuttavia perusteita. Teos on erinomainen, älykäs tutkielma naisen vaikutuksesta miehiin - sanoilla, teoilla, vihjeillä, salaperäisyydellä ja suoruudella - vahvuuksilla ja heikkouksilla.

***

Daphne du Maurier is no longer as big name she used to be. But make no mistake, her books are worth our notice. Even Taylor Swift loves them. I took Cousin Rachel and liked its emotional twists inside the main characters very much.

Daphne du Maurier in New York, 1947 Source: Observer/Getty

Nostalgian voima 2: Menneisyyden vankina

 

H.V.Mortonin In Search of England on nyt luettu. Etsiminen on kirjalle hyvä, iätön aihe - löytäminen on nopeammin hapantuvaa. Löytämiseen ohjaavat matkaoppaat tarvitsevat koko ajan päivittämistä, eikä niistä muutaman vuoden jälkeen ole oikein mihinkään. Huomasin kulkevani Mortonin matkassa hyvin samanmielisenä. Oma matkailuni on myös ollut näennäisen satunnaisia ihmisten kohtaamisia huolellisesti taustoitetuilla reiteillä. Nuori Morton poimii reitilleen oikein klassisia paikkakuntia, jotka ovat olleet omianikin valintoja: Winchester, Tintagel, Wells, Glastonbury, Bath, Bradford on Avon, kolme katedraalia Worcester-Gloucester-Hereford, Shrewsbury, Järviseutu, Durham, York, Lincoln, Ely. Hän kuvaa matkailijan intoa, taustoitustyötä, mutta myös väsymistä - kierros nopeutuu loppua kohti ja melankolia hiipii enemmän puseroon, joka ei Mortonin kohdalla ole kuosiltaan erityisen sporttinen tai muodikas, hän on jo nuorena menneisyyden merkitsemä kaveri, jonka muotoa synkentää Iloisen Vanhan Englannin kaipuu.

Tietenkään kirjailija ei ammenna kohteistaan kaikkea mahdollista, metodikaan ei ole systemaattinen kuten jollain Pevsnerillä tai Clifton-Taylorilla, mutta hän mahduttaa muutaman rivin kuvauksiinsa aina osuvasti paikallista väriä, eikä tarinointi koskaan pyri nousemaan elämää suuremmaksi. Ainakin omassa päässäni Mortonin maalailemat paikat ja ihmiset tuntuivat eläviltä. Hyvällä tuurilla samanlaisia natiiveja voi tavata nykyaikanakin.

Hieman yllättäen Mortonin matka Englantiin käy vuoropuhelua useassa kohtaa Lähi-Idän kanssa, eikä pelkästään perinteisessä vihreän ja miellyttävän maan rinnastamisessa Jerusalemiin. Vertailu lisää motoristi-vaelluksen myyttistä ulottuvuutta, kadonneet pyhimykset ja pyhäköt vilahtelevat kuin parhaallakin toivioretkeläisellä. Englannin etsimiskirjaa ei ole käännetty suomeksi, mutta Mortonin Mestarin jäljillä, Paavalin jäljillä, Pyhän maan kuva ja Matkalla Raamatun maissa ovat saatavilla: ennen toista maailmansotaa teoksia ilmeisesti myös myytiin meillä reilusti. Kirjoittaja on harjoittanut kaikkea eksoottista ja ainutlaatuista poimivaa silmäänsä kaukomailla saakka. Englanti-kirja hyötyy juuri tällaisesta etäisyyden ottamisesta - asioiden ja paikkojen suhteet säilyvät hienosti, mihinkään ei uppouduta siinä määrin, että lukiessa tulisi kiusallinen olo. Hän antaa monessa kohtaa vastuun lukijalle hankkia lisätietoa. Kirjan karttaan piirretty kulkureitti on tästä hyvä esimerkki: kaikista reitin varrelle tulleista paikoista ei ole tekstissä mainintaa: toisia tekstissä mainittuja pikkupaikkoja ei ole merkitty, joten lukijan täytyy kaivaa tarkempi Ordnance Survey Map esiin. Lukiessa oli helppo yhtyä Mortonin usein toistaman havainnon englantilaisen maiseman tiuhasta vaihtumisesta aivan erilaiseksi jo muutaman mailin matkalla.

Morton onnistuu pysäyttämään ajan: lähes satavuotias kirja tuntuu yllättävän tuoreelta, oikeastaan vain charabancit, varhaiset bussit, tuntuvat erikoisilta. Vaikka autoilu on varhaisvaiheessaan, autoja tuntuu silti olevan jo joka paikassa. Shakespeare vilahtaa kirjassa usein: häntä seuraavat myöhemmät Potterit ja Hobitit. Amerikkalaisturistit täyttävät paikat: heille mieto irvistely on Mortonin kestoteema. Sitä on myös kuolevaisuuden korostaminen: useasti liikutaan raunioilla ja kirkkomailla, kansantyypeissä monesti heimonsa viimeisen edustajan seurassa: kulkukauppiaita ja häviävän palveluskunnan esimerkkejä on riittämiin.

Tuntuu kummalliselta, että Englannista ja yhtälailla tarunhohtoisesta Lähi-Idästä inspiroitunut Morton päätyi loppuiäkseen Etelä-Afrikan asukkaaksi. Hänen perikuntansa antoi omituisesti luvan tehdä elämänkerta In Search of H.V.Morton. Mukavien matkakirjojen tekijä paljastuukin yksityiskirjeissään ehdaksi rasistiksi ja sarjapettäjäksi, joka löysi haikailemansa vanhan hyvän ajan kaukaa etelästä. Englanti-kirjastakin huokuu Mortonin kiinnostus viehätysvoimaisiin naisiin. Mortonin perintöä vaalivalta sivustolta kysyin, mikä ajoi menestyneen kirjailijan muuttamaan pois Englannista. Vastauksia tuli heti kiitettävästi. Ehkä kyse on Englannin muuttumisesta ikävämmällä tavalla uudenlaiseksi toisen maailmansodan päätyttyä ja Labourin aloitettua yhteiskunnan päivittämisen - myös itsenäistyvä Israel ympäristöineen joutui valinkauhaan ja etäämmälle Britanniasta - ja mortonilaisista perinteisistä ideaaleista. Ikuisen paluun myyttiä mukaillen tilanne on nyt pitkälti sama.

Joka tapauksessa In Search of England näyttäytyy kaikessa kadonneen ja katoavan haikailussa myös päteväksi opaskirjaksi tehdä Lontoon ulkopuoliseen, vielä kadottamattomaan Englantiin oma Grand Tour - nykyaikana se on helpoin tehdä juuri autoilemalla. Vaikka nostalgikko onkin, teksti ei silti anna kuvaa Mortonista läpikyllästettynä suru-viiksisenä pessimistinä. Orwellin synkkä Wigan-raportti julkaistiin 1937 - Morton vierailee Wiganissa hieman Orwellin odotuksin, mutta onkin yllättynyt löydettyään sieltä kauneutta ja kaupungistaan ylpeitä asukkaita. Ihan teollistumisen ja rakennemuutoksen ydinalueille hän ei silti retkellään uskaltaudu: tämä palvelee hyvin turistien valtavirtaa, joka haluaa nähdä vain mielestään hyvää ja kaunista. Mortonin valinnat ovat niin itsestäänselviä, että on helppo unohtaa, että lukemattomat myöhemmät, vähemmän verbaaliset opastajat ovat pääosin toistelleet päteviä valintoja. Stratford-Upon-Avonissa, Shakespearen kaupungissa, Morton suorittaa ovelan väistöliikkeen turistimassoista: hän menee metsään ja kohtaa siellä suuren Bardin muuttumattoman, mielikuvituksellisen todellisuuden linnunlauluineen kaikkineen - vinkki varmasti on nykyaikaisellekin matkailijallekin hyvä, joskin vierailun kiireessä harva sitä on tullut kokeilleeksi. En minäkään - ehkä ensi kerralla sitten.

***

I read H.V.Morton’s great In Search of England. Travel books outdate so easy, but this nearly 100 year old book is still fresh and valid. Hope we will get Finnish translation sooner or later!

Nostalgian voima 1: Matka menneisyyteen

Leyburn, Yorkshire 

H.V. Morton tuli vastaani jossain listassa In Search of England-matkakirjallaan. Muistin, että minulla on hyllyssä samanniminen Michael Woodin teos - hän viittaakin Mortoniin ja nostaa esiin kirjan alusta kuvauksen Lontoon ja maaseudun rajalla eläneestä perinteisten puisten ruokailulautasten tekijästä, jota ei motivoi raha, vaan ikimuistoisen käsityöperinteen jatkamisen ilo. Puusta elävässä, mutta moderniin takertuvassa Suomessa en muista äkkiseltään syöneeni koskaan mitään puulautaselta. Olen siis kirjaa avaamatta jo siirtynyt menneisyyden portista kauas teollisen vallankumouksen ja sen mahdollistamien halpojen keramiikka-astioiden tuolle puolelle.

Morton tuli tunnetuksi sanomalehtimiehenä, erityisesti Tutankhamonin haudan avaamisen raportoinnista. Kun kolumninsa keräsivät runsaasti lukijoita, julkaisi hän pian kirjoja Lontoosta ja vuonna 1927 klassisen matkakirjansa Englannin etsimisestä, jossa suunnattiin härkäpäisellä Morrisilla myös syvälle maaseudulle. Morton etsi aitoa Englantia siis uudella välineellä: autoilun voittokulku oli vielä varhaisessa vaiheessaan. Pioneerin innolla hän kartoitti mennyttä maailmaa ympäri saarta, nopeatempoisesti matkaten ja alati valmiina siirtämään vaikutelmansa kiinnostuneiden lukijoiden tietoisuuteen paperilehden välityksellä.

Vaikka matkakirjoilla on taipumus hapantua nopeasti, Michael Woodin Morton-suositus tepsi minuun: laitoin kirjan tilaukseen. Kokonaistaloudellisesti oli edullista tilata kirja Folio Societyn laitoksena - kuvitettu loistopainos kustansi vain noin 10 euroa postikuluineen. En muista, että kirjastossani olisi sarjaa aiemmin. Foliopainokset ovat nostalgisia, ne eivät ole tarkoitettukaan kovaan lukemiseen, vaan jonkinlaisiksi arvomerkeiksi, kultivoituneen ja konservatiivisen maun osoitukseksi. Sarja on koostettu oikeastaan vain kerman kermasta, koetelluista laatuteoksista: periaatteessa tällaista lähestymistapaa voi arvostaa, mutta luulen, että tiukasti valikoituvien, edustavien teosten sarjan idea ei oikein enää saa entisiin aikoihin vertautuvaa vastakaikua lyhytjänteisessä nykyhetkessämme, joka vielä mielellään haastaa menneisyyden raskaasti arvottuneita kaanoneita.

Jään odottamaan Mortonin lähes satavuotiaan kirjan putoamista postiluukustani: seuraavassa päivityksessä käyn herraan ja hänen Englanti-aikamatkansa arviointiin tarkemmin käsiksi. Ajatus voi nyt siirtyä torstain, 4.7.2024 parlamenttivaaleihin. En enää muista, minkä ongelman Englannissa konservatiivit aikoivat hoitaa, kun heidän pitkä valtakautensa alkoi. Cameron loi kansanäänestyksellään kosolti uusia ongelmia, joista kansa saa nyt syyttää itseään. Suuressa nostalgisessa kertomuksessa valta saatiin takaisin, kun kehityksen kello käännettiin taaksepäin. Realiteetit eivät kuitenkaan ole olleet helppoja, valtaan kuuluva oma päätöksenteko on osoittautunut vaikeaksi, muiden säätämät asiat pitää huomioida, eikä omista virheistään voi enää kätevästi syyllistää muita maita. 

Harva silti Englannissa tuntee nostalgiaa itse EU-jäsenyyteen, vaan paremmin siihen aikaan, kun Britannia oli kokoaan suurempi, yhtenäisempi, vauraampi ja toimivampi, kun ilmassa oli kuningashuoneen ohjenuoran tavoin vähemmän selittelyjä ja valitusta. Vastakkainasettelut tapahtuivat ennen niin kätevästi maan rajojen ulkopuolella. Paradoksaalisesti sota-aika on ihannoitua, sankarillista englantilaisten hyveiden, rauhallisuuden ja niukkuuden kestämisen aikaa, reilu peli vallitsi kaikkialla, maltti säilytettiin, teetä ja olutta nautittiin kohtuudella, jääräpäiset ihmiset ja vihreä, ihastuttava luonto kukoistivat, tekniikassakin pärjättiin kohtuullisen hyvin. Kaikki tietenkin oli huomattavan takapajuista nykypäivään verrattuna, mutta ihannoinnin sydämellä on syynsä, joita järki ei tunne.

Mitä nostalgia oikeastaan on? Sana on kreikkalaisperäinen, alkuosa tarkoittaa kotiinpaluuta ja jälkiosa tuskaa. Kaunistelevasti voi puhua koti-ikävästä. Merkitystä myös syventää, jos paluu ei enää olekaan mahdollinen, vaan jää pelkäksi haavekuvaksi, eikä epämiellyttäville tunteille ole tulossa helpotusta. Englantilaiset ovat onnekseen tai epäonnekseen olleet viime vuosikymmeninä taitavia kompensoimaan näitä vaikeita tunteita: he ovat yhä suoranaisen fantasian tai vähättelyn (understatement) suurvalta. Paratiisi on kenties kadotettu lopullisesti ja kollektiivisesti, mutta meille ovat jääneet onnen sirpaleet, joilla voimme yhä tuottaa itsellemme salaista iloa tai vahinkoa syvän yksityisesti.

Kuvituskuvani on Leyburnista, jossa retkivarusteineni päädyin yllättäen keskelle 1930-ja 1940-lukujen maailmaa, jonkinlaisessa laajemmin sosiaalisesti hyväksytyssä yhteisessä larppaustapahtumassa. Isä ja poika kulkevat keskellä suurta menneisyyden esiinmanaamistapahtumaa, itsekään oikein tarkasti tietämättä, missä he ovat mukana ja miksi. Mutta Englanti epäilemättä on läsnä, järkähtämättä. Tuleeko tyytyväinen, isänsä kanssa todellista laatuaikaa viettävä pikkupoika aikanaan järjestämään vuorostaan vastaavanlaista tapahtumaa epämääräisellä tavalla hyvien muistojen vuoksi? Onko hänen isänsä ehkä pukeutunut oman isänsä sotilaspukuun, kenties ymmärtääkseen tätä paremmin jonkinlaisen omituisen roolileikin avulla, jossa on taas vaakalaudalla koko Englannin kohtalo mannermaata vastaan? Kansakunnan hienoin, taakse jäänyt hetki halutaan elää uudelleen, edes kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin.

***

This is 2 part series of H.V. Morton - his In Search of England - the famous 1927 travel book is so far unread by me, but I will get it and report the impressions back to you. Particularly, I am interested to define its relation to nostalgia - a work combined of Greek words of return to home and agony. In some way, the coming Parliamentry elections are also bound with the same words.

Päättäjät kulkevat yksin

André Previnin Britten-levyn kansi on hieno: säveltäjän asuinpaikan Aldeburghin Moot Hall paikallisen taiteilijan Morton Cavendishin ikuistamana. Rakennuksen nimi tarkoittaa kokouspaikkaa, joskus anglosaksisella ajalla paikalle kokoontuivat vanhimmat päättämään seudun asioista paljaan taivaan alle: myöhemmin tehtiin oikein sali. Vanhassa Englannissa edustajat nimettiin hundred-nimiseltä alueelta, se voi tarkoittaa meidän kihlakuntaamme tai peräti Satakuntaa, jossa Viron tavoin on samaa hallinnonjaon heijastumaa. Pidän Cavendishin maalauksen arvoituksellisuudesta: hän ylittää siinä itsensä. Muut hänen työnsä ovat perinteisemmin paikallistaiteilijan taidonnäytteitä, hyviä sinänsä, mutta ei mitään erikoisempaa. Moot Hall-rakennusten luettelo löytyy wikistä, kaikki vaikuttavat hyvin kiinnostavilta ja historiallisilta. https://en.wikipedia.org/wiki/Moot_hall

Englanti kokoontuu heinäkuun alussa valitsemaan hallitusta vaaleissa. Kyse on edustajien valinnasta parlamenttiin, mutta on kansasta kiinni, muodostuuko vahva vai heikompi hallituspohja. Rishi Sunakin vetämä hallitus ei ole tarvinnut apupuolueita, sillä on ollut riittävä enemmistö toimia. Pääministeripuolueen painajainen on Hung Parliament, jossa oma puolue ei saa määräävää asemaa, vaan joutuu ottamaan apupuolueen vesittämään poliittisia tavoitteita kompromissein. Suomalaisittain tämä on tietysti tuttua. 

Englantilainen järjestelmä korostaa pääministerin roolia meikäläistä järjestelmääkin enemmän. Sunak sai itse päättää vaalien ajankohdan ja hänen ilmoitustaan odotettiin pitkään. Hän on urhoollisesti pitänyt päätään pystyssä vaikean kautensa ajan, mutta olin lukevinani hänen ilmoituksessaan jonkinlaista haavoittuvuutta, sateenpieksämän pääministerin silmissä oli jo luopumisen surua. Hänessä ruumillistui koko konservatiivien katastrofaalinen hallitusjakso, jona aikana Britannia on liukunut pois Euroopasta ja sen talous on kärsinyt pandemiasta ja Brexitistä, tuhannet britit ovat muuttaneet takaisin sateiselle saarelleen Euroopan aurinkorannikoilta. Nyt viime viikkoina on taas puhuttu, saadaanko Euroopasta riittävästi ruokaa saarelle.

Konservatiivien tarjoama vaihtoehto vaaleissa on jatkaa hallintoaan. Labourin Keir Starmerilla on periaatteessa helppo tilanne viedä voitto vaaleissa: kansa kaipaa muutosta ja gallupit suosivat. Mutta ohjelman rakentaminen ei ole helppoa. Nykyaikaisessa mielipidekulttuurissa jyrkkien kantojen ottaminen on riskaabelia. Englannin järjestelmässä parlamenttivaaleilla on Suomea suurempi merkitys sille, miten kuntia ja alueita tuetaan: suurempi osuus niiden tulopohjasta tulee kruunulta. Mitä osa-alueita pitäisi vahvistaa? Alueiden itsenäisempää otetta (devolution) vahvojen pormestarien kautta, asumisrakentamisen elvyttämistä, levelling up-ohjelman korvaamista? Vaiko peräti kurssin kääntämistä kohti Eurooppaa ja realistisempaa mallia Brexitissä menetettyjen tavaroiden liikkuvuuden palauttamiseksi? Miten suhteet USA:n kanssa järjestetään, miten Saksan ja Ranskan kanssa? Starmer ei ole kovin innokkaasti ja vakuuttavasti tarjonnut vastauksia, nyt kampanja-aika on lyhyt. Jos hän ei onnistu vakuuttamaan, vaalien selvä asetelma voi kuitenkin ennakkoasetelmista huolimatta kääntää ihmisiä takaisin konservatiiveihin tai vaihtoehtopuolueisiin. Se tarkoittaa hung parliamentin mahdollisuuden kasvua.

Jos työväenpuolue muodostaa hallituksen yksin vaalivoiton kautta, alkaa välitön näytön paikka. Silloin pitäisi voida hyvin nopeasti muodostaa selkeä ohjelma, joka vaikuttaisi myönteisesti ja konkreettisesti kansalaisten arkeen, sekä kirkastaisi harmaantunutta kuvaa Britanniasta. Myönteinen asia on, että Iso-Britannian pakka ei ole hajoamassa, Skotlannin itsehallinnon vahvistuminen käytännössä sössittiin kansallisen puolueen sisäisissä suhmuroinneissa, Labour ottanee selkeän voiton sillä alueella ja voi vaalien jälkeen esiintyä hyväntahtoisena skottien suuntaan - mikäli talous sen sallii.

Vaalien voittajan osa on armoton. Hän on myös kaksipuoluejärjestelmän takuumies. Jos seuraava vaalikausi epäonnistuu, vaalijärjestelmän remontista käytävä keskustelu voi kiihtyä ja ohittaa kiinnostavuudessaan alati harmaantuvan kuningashuoneen asioiden setvimisen. Vaaleissa voittavat alueensa edustajat janoavat pääministeriltä hyvää alueelleen ja vaaleissa pudonneet tulevat hautomaan vastaiskua. Sen paikka tulee takuuvarmasti. Ja myös Cummingsin liikkeitä kannattaa seurata. Suuri yksinäinen neuvonantaja ei ole lahjattomien kanssa tehtävän yhteistyön suuri ystävä, mutta hän voi hyvinkin olla vaikuttamassa poliittisen pelikentän uusiutumiseen seuraavan hallituskauden jälkeen. Tietojohtamisessa hän on antanut jo näyttönsä, eikä se ollut aina demokratian jäykimpien perinteiden kannata kovin mukava oppitunti: radikaali tietokoneen käyttö, tekoälyn hyödyntäminen ja maan hiljaisten aktivointi ovat varmasti menetelmiä, joihin tullaan palaamaan.

***

Rishi Sunak is now a lonely man with a lot pressure on his trained shoulders. But it is not too easy for his competitor Keir Starmer either - he should say something concrete for better Britain. It is always lonely at the top - in two party system. If the selections show hung parliament, that is an another challenge, and Mr Cummings is going to do his best to change the game for the next election period. Some fascinating times ahead.

Englanti etsii Meksikoa - Jukka Koskelaisen haastattelu Atlantiksen perintö-kirjasta

Tein 18.3.2024 Jukka Koskelaisen haastattelun aiheesta D.H.Lawrencen ja Malcolm Lowryn Meksiko-suhde. Jukan Atlantiksen perintö-kirja käsittelee aihetta laajemminkin. Tunnin mittaisessa haastattelussa puhutaan aluksi Saksa-Englanti-suhteesta, sitten siirrytään käsittelemään D.H.Lawrencen Meksiko-suhdetta varsinkin Sulkakäärme-romaanin ympärillä ja pohditaan Lawrencen persoonaa. Tämän jälkeen Jukka esittelee Malcolm Lowryn loistokkaan romaanin Tulivuoren juurella, joka samoin kuvaa Meksikoa kuolleiden päivänä. Kirjailijan elämä oli yhtä värikäs kuin romaani on virtuoosinen. Lopuksi vedetään yhteen Atlantiksen perintö ja pohditaan, miksi niin moni kirjailija kaipasi pois Englannista ja miksi juuri Meksikoon.

(Haastattelu, 63 min, olkaa kärsivällisiä ladatessanne!)

***

Ollaan täällä Jukka Koskelaista tapaamassa. Aiheena on Jukan kirja Atlantiksen perintö - kirjailijoiden uusi alku, jossa laajasti käsitellään englantilaisia kirjailijoita (ja heidän Meksiko-yhteyksiään). Jukka viime vuonna julkaisi ison Saksa-esseekokoelman (Viisi matkaa Saksan sieluun), josta innostuin kovasti ja sen pohjalta kiinnosti tähän keskustelun alkuun, että minkälaisia ajatuksia herättää Saksan ja Englannin yhteys. Me paljon puhutaan tänä päivänä EU:ssa Ranskan ja Saksaan yhteydestä, mutta vanhat veriviholliset Englanti-Saksa yhteys on jäänyt vähemmälle. Onko se pelkästään jalkapalloasiaa vai minkälaisia yhteyksiä näet siinä?

Kulttuuriyhteyksiä on ollut pitkään ja paljon. Saksassahan alettiin kääntää Shakespearea 1700-luvulla toden teolla ja varhaisromantikot muun muassa Augustin Wilhelm Schlegel käänsivät paljon 1790-luvulla ja sen jälkeenkin ja Shakespearella oli erittäin suuri vaikutus Saksan kirjallisuuteen. Shakespearea pidettiin ihan esikuvallisena kirjailijana. Siis ihan romantiikan kirjallisuudessa, joka oli Saksassa vahvimpia juonteita kirjallisuudessa ja muutenkin. Vaikutus jatkui, vaikka vanhastaan Saksassa oli pietismin ja myös osa romantiikan suuntautumista englantilaisia vastaan siinä mielessä, että heitä pidettiin kauppiaskansana ja ei syvällisenä - heiltä puuttui se sielu, joka joidenkin saksalaisten mielestä sitten saksalaisilla oli. Mutta kyllä englantilainen kirjallisuus on vaikuttanut Saksaan paljon ja kulttuurisuhteet. Ja nyt kun puheeksi tulee D.H. Lawrence, niin olen itse lukenut aika paljon Friedrich Nietzschen vaikutuksesta. Se on jännä episodi Euroopan kulttuurihistoriasta 1890- luvulla, jolloin hän oli itse hämärän rajamailla, syntyi tämmöinen Nietzsche-kultti ja Lawrence oli yksi Nietzschen lukijoita, niin kuin oli suunnilleen kaikki muutkin ja se näkyy kyllä Lawrencen ajattelussa se vaikutus, vaikka hän ei siitä mainitsekaan juuri koskaan. Kyllä nuorena hyvin monet kirjailijat lukivat Nietzschea ja Schopenhaueria. Sillä oli oma vaikutus saksalaisiin, mutta jos mennään takaisin vielä siihen romantiikan aikaan niin Wordsworth ja Coleridge - he olivat molemmat Saksassa - nimenomaan halusivat tutustua saksalaiseen kulttuuriin ja ennen kaikkea romantiikan uuteen kouluun, sikäli kun sitä voi koulukunnaksi nimittää. Ja opiskelivat saksaa ja ammensivat sieltä hyvin paljon. Ja näitä esimerkkejä varmaan on sitten koko 1800-luvun, en tiedä aikaisemmista vuosisadoista en osaa sanoa niin hyvin, mutta kyllä ainakin romantiikasta lähtien.

Tuo on jännä tieto - vähän samaan tyyliin kuin Suomesta lähti taidemaalareita sinne Düsseldorfin kouluun. 

Kyllä Saksa oli kuitenkin semmoinen maa, joka piti ottaa huomioon, niin kuin Englantikin. 

Saksalaisella kulttuuriväellä oli vaikka kuinka paljon englantilaisten kirjailijoiden kirjoja hyllyssä, joko käännöksinä tai alkuteoksina - yllättävän moni käänsi myös. Vaikka englanti ei ollut ollenkaan samalla tavalla yhdistävä kieli, kuin joskus toisen maailmansodan jälkeen, niin se sivistyneen ihmisen kielivalikoimaan se kyllä kuului, sanotaan heti ranskan jälkeen jossain Saksassa.

Ja tietenkin kuningashuoneella oli Saksan yhteys, että sekin lisäsi yhteyttä. 

Nämä kuningashuoneasiat tietysti meni ristiin rastiin siihen malliin, että kun historiaa lukee niin menee pää sekaisin, kun yrittää pysyä kärryillä, että kuinka meni naimisiin kenenkin kanssa ja mistä hankittiin kuninkaat ja prinssit ja minne.

D.H.Lawrence

Jos mennään tuohon D.H. Lawrenceen, niin meillä on tässä haastattelussa kaksi kirjailijaa. Tuossa Atlantiksen perinnössä on oikeastaan aika montakin englantilaista kirjailijaa nostettu, mutta ajattelin että keskityn kahteen. (Lawrence ja Malcolm Lowry)

Kiinnostavaa siitä, että Lawrence on oikeastaan tunnettu juuri skandaaleista: että hänellä on uskallettu romaani Lady Chatterleyn rakastaja, joka oli kiellettyjen kirjojen joukossa ollut ja siitä on käyty aika huomattavat oikeudenkäynnitkin. Ja toinen on Malcolm Lowry, joka on kirjoittanut aika viinanhuuruisen kirjan, eli kaksi erittäin kiinnostavaa kirjailijaa, jotka on helppo leimata silmiinpistävien piirteiden kautta. Mutta on tosi kiinnostavaa käydä näkökulmia läpi ja oikeastaan vähän jo aloititkin Lawrencen suhteesta Saksaan, niin voisitko kertoa vähän tarkemmin siitä - hänellähän oli saksalainen vaimo?

Oikeastaan en ole siihen sen kummemmin perehtynyt, Frieda oli vaimona ja heillä oli kiihkeä ja välillä usein myrskyisäkin suhde. Lawrence ei kuitenkaan Saksassa juuri ollut, mitä muistan elämäkerrasta, ei ollut suurta merkitystä, hän oli menossa aina muualle ja eli loppuvuotensa kokonaan muualla. Mutta Saksasta jos pitää löytää yksi suuri vaikutus, se oli sitten Nietzsche, jota hän luki nuorena, niin kuin häntä luettiin siinä vaiheessa 1900-luvun alussa ympäri Eurooppaa. Se liittyy käsitykseen kulttuurin kriisistä, dekadenssista, haluttiin jotain uutta tilalle ja etsittiin jotain alkuvoimaa, jota Lawrencekin haki älyllisen rationalismin tilalle. Ja sitä löytyi kyllä Saksasta juuri enemmän kuin muualta.

Valistuksesta usein ajatellaan, että se on Ranskan järjen hallitsema liike. Mutta kyllähän Diderot´llakin oli kaikenlaisia oikkuja ja mielleyhtymiä siellä, että se ei ole niin helppoa. On yksi vaikuttaja, joka vaikuttanut Suomeen, Herder, joka Saksassa 1700-luvun loppupuolella vähän ennen mainittuja varhaisromantiikkoja. On varmasti ollut epäsuora vaikutus Lawrenceen, Herderillä oli ajatus, että jokainen kulttuuri on omansa, niillä on oma perinteensä, mytologia, runous ja kansanrunous, maantiede on jotenkin muokannut ne. Kansakunnat jos kansakunnista puhutaan ja kulttuurit eivät saa sekoittua ja minusta Lawrencella näkyy tämä ajatus hyvin selvästi, että hän ei kuitenkaan ollut kosmopoliitti. Hän etsi aina jotakin muuta ja oli kiinnostunut muista kulttuureista, seilasi Etelämerellä ja meni Meksikoon. Oli kiinnostunut intiaaneista, kaikesta tämmöisestä, mutta ei kosmopoliittisesta kulttuurista. Kaupunkikulttuuri oli hänelle aika vieras asia. Varsinkin semmoinen, että ihmiset eri puolilta maailmaa tulevat yhteen. Jotain alkuperäistä yhteisöä ja jotain sellaista, joka ei olisi ikään kuin turmeltunut kuin tämmöisen eurooppalaisen sivilisaation turmelema - siinä Herderin vaikutus näkyy hyvin paljon kautta 1800-luvun. Mutta se on usein ollut epäsuora vaikutus Suomessakin koko kansakunnan idea on hirveästi hänelle velkaa, sillä vaikka Herderiä ei ole luettu kovin paljon Suomessa 1800-luvun alussa, mutta hänen ja parin hänen hengenheimolaisten ajatukset ovat juuri sieltä saksalaisesta idealismista tulleet ja ne vaikuttivat myös Englantiin. Se on jännä, miten ajattelu levisi ja Lawrence on usein hyvä esimerkki siitä kaikessa ristiriitaisuudessaan. Lawrencen ajattelu tulee parhaiten esiin esseekirjoituksista ja pamfleteista, joita hän myös julkaisi. 

Minulle oli yllätys, kun tuota kirjaa luin, että minulla oli mielikuva Lawrencesta vähän koleerisena ja opponoivana ihmisenä, mutta hänhän olikin myös hyvin kuunteleva ja mukava. Mukava tyyppi, vähän lönnrotmainen tiedon kerääjä.

Kyllä oli ristiriitaisuutta, kiivas luonne, mutta myös hyvin kiinnostunut, hyvin läsnä oleva ja varmasti ihmisillä oli erilaisia kokemuksia hänestä. Hyvin vahva luonne, tämmöinen kuva minulle tulee ja tietysti myös hän oli avoin kaikille vaikutteille, mutta sitten suodatti hyvin vahvasti niitä vaikutteita itselleen. Kyllä ristiriitaisuus aina säilyy, jotenkin se esimerkiksi siinä alkuperäisyyden etsimisessä. Etsi tuntemisen tapaa, josta ei oikein voi sanoa ajattelun tapa, vaan joka tuntuisi ruumiissa jossain palleassa, joka olisi semmoista esijärjellistä, se oli se hänen pyrkimyksensä. Ja sitten kun hän yritti löytää kulttuuria, joka vastaisi hänen ideansa, niin semmoista ei oikein löytynyt, vaikka hän meni Tyynellämerellä Australiaan, ei oikein mistään eikä Meksikostakaan. Sitten hän loi sen romaanissa Sulkakäärme itse.  Sen julkaisusta on erilaisia tietoja, usein on sanottu, että se olisi 1923 tai myöhemmin eli ennen esimerkiksi Lady Chatterleyn rakastajaa, joka ilmestyi 1928. Vuonna 1930 Lawrence kuoli vain 45-vuotiaana. Hän oli kärsinyt huonosta terveydestä koko elämänsä. 

Tämä on kyllä kiinnostava tämä, että hän haki jotakin aatetta, mutta ei koskaan oikein löytänyt ja jäi vähän yksinäiseksi etsimisen kanssa. 

Se oli ehkä vahvin yritys Romaanissa Sulkakäärme, joka perustui kokemuksiin Meksikosta, mutta hän keksi Quetzalcóatl eli sulkakäärmejumalan kultin, joka leviää uskonnoksi. Siellä oli pieniä ryhmiä, jotka jollain tavalla palvoivat tärkeää jumalhahmoa, johon myyttiin liittyi, että hän on lähtenyt pois Meksikosta, mutta palaa joskus. Tämä vaikutti sitten siihen tunnettuun asiaan, että atsteekit ajattelivat, että Hernán Cortéz oli sulkakäärme, joka on palannut ja siksi ottivat vastaan hänet ensin ja muutkin kansat. Niin sitten Lawrence luo siinä romaanissa tällaisen uskonnon Meksikon kansallisuskonnoksi. Koska hän ei nähnyt itseään tyydyttävää uskomusjärjestelmä Meksikossa, niin hän sitten loi sellaisen itse vanhojen myyttien perusteella. Hän kuvaa Meksikoa ja meksikolaisia välillä hyvin tylysti, mutta silti jotenkin sieltä oli se mahdollisuus, jossa tämmöinen alkuvoimainen kulttuuri voisi syntyä. 

Se oli varmaan siinä aikakaudessa, James Frazerin The Golden Bough ja muut ovat siinä taustalla varmasti. 

Ja tästä on myös romaanissa Rakastuneita naisia, joka ilmestyi 1923, siinä tulee paljon Lawrencen ajattelua esiin: se on siitä kiinnostava romaani, että siinä on keskustelua, jossa myös näitä ajatuksia kritisoidaan. Se täyttää romaanin idean, että romaani on moniääninen, että se ei ole niin julistava tai jos on julistava, niin siellä on aina joku toinen henkilö, joka sanoo, että ei se näin ihan mene. Ehkä siinä Sulkakäärme-romaani ei ole siinä mielessä kyllä onnistunut, vaikka se tuokin ristiriitaisen kuvan siitä koko touhusta, eikä siitä voisi sanoa, että se olisi vain myönteisesti esitetty kaikki, koko se uusi uskonto. 

Olin itse vähän yllättynyt Rakastuneita naisia-kirjasta, että se oli aikamoinen kulutusyhteiskunnan kritiikki. Ja hän oli kyllä aika tavallaan edellä aikaansa tässä, että varsinkin miehet käy keskustelua, että he on menettäneet illuusioitaan tähän aikaan. 

Joltain osinhan sitä kritiikkiä oli silloin hyvin paljon, sanoisin 1800-luvun lopussa se pikkuhiljaa alkoi. Itse asiassa Nietzschekin liittyy siihen ja Lawrence oli aika täysverinen tämän kritiikin edustaja. Välillä se oli minun mielestä hyvin pätevää ja purevaa kulutusyhteiskunnan ja materialistisen arvojen kritiikkiä häneltä ja välillähän se lyö yli, että hän esimerkiksi ei meinannut hyväksyä rautateitä, että ihmiset niin vaan voi kohdata toisiaan ja sitten ne perustuvat ties minkä sosialismin. Häntä on ollut vaikea sijoittaa poliittisesti, ei ainakaan oikein perinteisen vasemmisto-oikeisto akselille, vaan hän poukkoilee. Mutta ei todellakaan pitänyt aikansa yleiskulttuurista, englantilaisista ja niin sanotusta edistyksestä, se käy selväksi kyllä.

Kyllä hänen kohdallaan on seksuaalisuudesta puhuttu, mutta minusta kaikkein radikaalimmat jaksot koskevat juuri yhteiskuntakritiikkiä. Kyllä hän naiskuvaakin loi romaaniketjussaan, mutta tämäkin kirjan nimi voisi olla myös Frustroituneita miehiä.

Lawrencea on nostettu esiin, että hänellä on edistynyt naiskuva, hän painotti seksuaalisuutta ja sitä, että naisilla on oikeus seksuaalisuuteen. Sitten hän taas toisaalta veti takaisin joskus, että sanoi, että naisten ei pitäisi saada orgasmia ja sitten taas Lady Chatterleyn rakastajassa tulee taas aivan toinen kuva. Siinähän seksuaalisuus on hirveästi etualalla, vaikka tietysti siinä on sitten muitakin asioita, mutta ehkä muissa romaaneissa sitten tulee laajemmin esiin Lawrencen maailmankuva. Hän oli aikaansa edellä varmasti hahmoissa, jotka puhuvat ihmisen luontosuhteesta ja siitä, että miten ihmisen tulisi olla osa luontoa ja että Lawrence oli hirveän hyvä luonnon tarkkailija. Hän kirjoitti elävästi luonnosta, maisemista, eläimistä, kasveista, kaikista. Esimerkiksi kirjoitti matkakirjan Meksikosta, jossa on tavattoman eloisia jaksoja Meksikon luonnosta. Ihmisistä ei aina kirjoittanut niin. 

Sinähän olet itsekin käynyt Meksikossa ja siitä on ollut hyötyä. 

Muutaman kerran, siitä se tulikin, että olin käynyt Meksikossa ja aloin katsoa aikoinaan, että keitä muita siellä on käynyt ja löysin yllättävän monta tunnettua kirjailijaa, joiden Meksikon matkat eivät olleet niin esillä. Graham Greenilläkin on Voima ja kunnia-romaani, jota pidettiin hänen ensimmäisenä mestariteoksena ja Lawrencen Sulkakäärme taas on vähintään puoliksi unohtunutkin teos. Malcolm Lowryn Tulivuoren juurella ei ole niin hyvin tunnettu, mutta varmaan elokuva oli 1984 teki sitä jonkun verran tunnetummaksi, mutta se on kuitenkin modernin kirjallisuuden klassikko. Ilmestyi lopulta 1947 monen kirjoituskerran jälkeen. 

Sitten oli siinä mukana pari ranskalaistakin, André Breton, jonka tapasi Trotskin ja tämmöistä. Mutta nämä englantilaiset kiinnostivat minua, että miksi he menivät juuri Meksikoon ja mitä he etsivät sieltä? Monella oli halu löytää joku vastapaino englantilaiselle, eurooppalaiselle kulttuurille. Ja kiinnosti että oliko siellä tämä indígena, intiaanikulttuuri, alkuperäisväestö ja Meksikon vallankumous. Sitä piti mennä katsomaan, sehän näyttäytyy myös hyvin ristiriitaisena näissä monissa kirjoissa. Että oli saatu parannuksia aikaan, mutta sitten Graham Greenen Voima ja kunniassa vainotaan katolista pappia ja ajetaan takaa: kirkkoja suljettiin ja pappeja joskus jopa teloitettiin, jossain sai kirkot toimia vapaammin, se oli hyvin monivaiheinen. Se ei ollut mikään Meksikon vallankumous, että tuli vallankumous ja uusi hallinto, vaan siinä oli monta vaihetta, että oli hallintoja ja oli johtajia siellä täällä ja sitten lopulta tuli yksi puolue, joka kokosi kaiken ja vei koko potin. 

Kyllähän hänen tuotannossa näkyy myös ensimmäisen maailmansodan järkytys, joka oli tuonut ihmisen ikävää puolta esiin. 

Lawrencelle ensimmäinen maailmansota oli, kuten monelle muullekin, järkytys. Hänellä oli kulttuurikritiikkiä jo aikaisemmin ihan selvästi. En tiedä miten hän suhtautui siihen sodan alkuun, koska se sodan alku ei usein ollut semmoinen shokki, vaan sodan jatkuminen, että siitä tuli niin pitkä ja niin verinen ja niin kauhea ja hyödytön. 

Minulla on jotenkin mielikuva, että hän joutui ikään kuin tarkkailun alle, koska hän oli kai silloin jo naimisissa saksalaisen kanssa. Ei hän kokenut sitä mitenkään kauhean mukavana. 

Kyllä, muistan että hän kyllä käväisi Saksassa, kävelivät Alpeilla Sveitsissä. Hän oli vähän kuin joka puolella, semmoinen aika levoton hahmo, kaivosmiehen poika. Äiti oli vähän semmoinen keskiluokkaisempi, mutta ei mitenkään yhteiskunnallisesti korkea asema ja sehän tausta leimasi myös miten hän koki luokkayhteiskunnan ja se oli yksi syy siihen, että hän halusi pois kotiseudultaan.

Se näkyy tuossa romaanissa Rakastuneita naisia. Yhtä hahmoa on sanottu hänen omaksi kuvakseen. 

Siinä oli semmoinen jännä piirre, että hän esittää mielipiteitä ne ei ole aina, jos tarkkaan on luettu, ihan Lawrencen mielipiteitä, ja sitten joku esittää vielä vastaan tai toisinpäin, niin siinä on vähän tuollaista heittoa, joka tekee sen romaanin mielenkiintoiseksi. Juuri niin kuin on sanottu, että hyvä romaani on moniääninen, tosin ihan ei nyt tarkoita mitään sekametelisoppaa, mutta että kuitenkin vähän kyseenalaistaa.

Se on jotenkin hauskasti vähän ristiriidassa itsensä kanssa myös. Kyllä Lawrence on selvä klassikko, jota pitäisi varmaan lukea, sitä luetaan ehkä vähän vääristä syistä: jos nostaisit pari piirrettä, minkä takia Lawrencea kannattaa harrastaa, ovatko innostus ja tietynlainen radikaalisuus? 

Kyllä, ainakin se, että hän etsii, otan usein Nietzschen esiin, samaa elämänvoimaa, että hän samalla tavalla epäili rationaalista ajattelua esimerkiksi jäsentynyttä ajattelua, pystytään esittämään, että yhteiskunta on sellainen, jossa on päämääriä ja sinne edetään, tehdään suunnitelmia ja kaikki on niin järkevää. Hän etsi samanlaista, alta, jotain suurempaa voimaa, jota Nietzsche sitten kutsui vallan tahdoksi tai elämä itse - niin hänkin etsii semmoista. Ikään kuin elämää itsensä, joka ei alistuisi semmoiselle hallinnoivalle ajattelulle ollenkaan ja siitä tulee varmasti myös ristiriitaisuuksia ja hyvin palava into tosiaan, että ei ainakaan ole millään tavalla aneemista kerrontaa, jota nykyisestä kerrontakirjallisuudesta löydetään joskus. Lawrencen jälkeen tullut Graham Greene edustaa uudempaa, asiallisempaa kerrontaa, että ei oteta niin kantaa tai esitetään vaan asiat ja Saksassa oli tämmöinen uusasiallisuus. Kirjallisuuden vallitsevat tyylisuunnat aina vaihtelevat ja on aina niitä jotka pitää uusinta parhaana. Lawrencella on tosiaan se palo, uskallus ja rohkeus, virittää ajatusta tai uusia myyttejä. Voisiko näin sanoa?

Varmaan edesmennyt Hannu Taanila olisi puhunut, että Lawrencessa ei ollut semmoista eunukkimaista yninää ollenkaan, vaan hän oli aika rohkea ja tavallaan ehkä Englannin kirjallisuudesta on semmoinen voima puuttunut ja sitten hän on kiinnostava kyllä sitäkin kautta niin kuin sanoit alussa, että häntä ei oikein pysty poliittisesti sijoittamaan, häntä on kyllä eri puolille laitettu, että on ollut fasisteissa ja on ollut sosialisteissa. 

Se on hänellä selvä, että hänellä voi löytää kyllä eri piirteitä varmaan jo kaikista näistä: vähän fasismista, vähän vasemmistolaisista, vähän oikeistolaista, vähän jotain omaa ja vähän tämmöistä primitiivistä tai aika paljonkin. Kyllähän varmaan pitäisi suurta osa nykykirjasta semmoisena aneemisena tai en tiedä älyllisenä. En tiedä missä määrin romaanikirjailija nykyään on älyllinen, minä luulen, että ehkä hän ei vastustaisi älyllisyyttä sellaisena, että keskustellaan asioista siihen tyyliin kuin tuossa Rakastuneita naisia romaanissa. Mutta semmoinen viileän tyyni kerronta ei tosiaan ollut hänen alansa ja kyllä jo sitten on joitain kohtia, jotka tuntuu vähän vanhahtavalta sen takia että niin selvästi kertoja joskus ilmaisee, mitä nämä ihmiset ovat luonteeltaan ja kaikkea tämmöistä. Kertojan väliintulo ei kuulu nykykirjallisuuteen. Tai ne on aina vähän kuin epäilyttäviä henkilöhahmoja, jotka ottavat hirveän selvää kantaa: se voi olla ongelma. Mutta olihan hänellä aika monenlaisia romaaneja, loppujen lopuksi aika paljon ehti lyhyen elämänsä aikana. 

Ja siis novelleja ja runoja myös. 

Runot luin tässä taannoin ja nehän tuntuivat oikein hyviltä. Hänhän ei ollut mikään valtavan modernistinen runoilija, hän esittää kaikessa rauhassa asioita: niistä ei tule ollenkaan kuin romaanissa saattaa tuntua, että tässä ajetaan nyt jotain asiaa, kuten vaikka nykykulttuurin kritiikki, vaan runot hyvin, miten sen voisi sanoa, ruumiillistavat tai kielellistävät asiat pakottomasti monissa hänen runoissaan. 

Siitähän on sanottu, että Paavo Haavikkoon oli tehnyt vaikutuksen nämä muutamat Lawrencen runojen käännökset. On vasta tullut kokonainen kirja Lawrencen runoja suomeksi. 

 

Malcolm Lowry

Siirrytään Lawrencesta suurelle yleisölle tuntemattomampaan nimeen, voitko esitellä Tulivuoren juurella-romaanin. 

Malcolm Lowry todellakin lausutaan ”Lauri”, sanoi muuan Lauri-niminen suomalainen henkilö. Oli minun suuri ihastus, kun luin Tulivuoren juurella. Se liittyy myös ensimmäiseen Meksikon matkaan ensimmäiseen ja joku suositteli sitä minulle. Luin romaanin ja olin valtavan innostunut siitä. Jos siitä romaanista puhuu temaattisesti tai yrittää kuvailla sitä, niin se menee jotenkin harhaan: se tapahtuu yhden päivän aikana, joka on tietysti Día de los Muertos - kuolleiden päivä Meksikossa, joka on marraskuun 30.päivä, lopuksi tämä konsuli, joka on se päähenkilö, kuolee. Malcolm Lowry itse sanoi, että sen oli tarkoitus olla trilogian avausosa, inferno-osa ikään kuin Danten malliin tai sitten kiirastuli - ei oikein saatu selville mitä hän tarkoitti. Hän ei usein esittänyt suunnitelmiaan niin selvästi. Sitten hän puhui itsekin siitä, että miten se on vertauskuva koko maailmasta, koska hän kirjoitti sitä ennen toista maailmansotaa, jolloin oli aika selvästi maailma menossa sodan suuntaan. Tämmöinen on hyvin synkkää, mutta se romaani on käsittämättömän hilpeä, kun ottaa huomioon tämän ja itse kerronnan. Siinä tapahtuu koko ajan jotain hassua, konsuli joka toikkaroi ympäri keksittyä kaupunkia, jonka esikuva oli Cuernavaca Meksikossa, mikä sen nimi romaanissa nyt olikaan. Juoni etenee kanttiinista kanttiiniin, siinä on valtavasti yksityiskohtia ja kaikki on vertausta: omassa esseessäni taidan kirjoittaa sillä tavalla, että kun kaikki on vertausta, niin mikään ei oikein ole vertausta enää, koko ajan Lowry pisti siihen kaiken mitä hän tiesi. Kun siinä on viittauksia joka suuntaan, niin että niistä ei tarvitse enää välittää, että se ei ole semmoinen suuri. Se romaani ei ole minun mielestäni suuri allegoria ja suuri vertaus mistään muusta kuin elämästä yleensä, mitä nyt elämä on, siinä on hirveästi yksityiskohtia. Se on jopa koominen romaani mikä on aika jännä kontrasti: infernaalinen viimeinen päivä ja sota tulossa, Meksiko on vertauskuva. Sen kuva Meksikosta, jos vertaa Lawrenceen ja Graham Greeneen, niin se on paljon valoisampi tai myönteisempi. Että Meksiko on vaan niin kuin se on: toimii siinä omassa varassaan, ei siinä ei ole kertojaa, joka tekee arvioita meksikolaisista niin ikään, että meksikolaiset ovat tällaisia ja alkuperäisasukkaat ovat tuholaisia, joka oli näissä eurooppalaisissa hyvääkin tarkoittamissa romaaneissa hirveän usein esillä, vaan siinä mennään usein maan tasalla ihan kirjaimellisestikin välillä: siinä alussa, jossa konsulihahmo jää kadulle makaamaan ja joku ajaa ohi. 

Se on romaani jota tosiaan voi tajuta vain lukemalla sitä lause lauseelta.  Minulla on tässä sitaatti, kun konsuli kuvittelee paratiisinomaisen paikan kirjeessään vaimolleen, jonka kanssa hänellä on jo vaikea suhde:

”…On valoisa sininen kuuton kesäilta, mutta myöhäinen, kello on ehkä kymmenen, ja Venus palaa voimakkaasti päivänvalossa, joten me varmasti olemme jossain kaukana pohjoisessa, ja me seisomme tällä parvekkeella (…) Ja me katsomme kohti itää, kuin Swedenborgin enkelit, taivaan alla, joka on kirkas lukuun ottamatta kaukaista koillista, missä etäisten vuorten yllä, joiden purppura on haalistunut, lepää miltei puhtaan valkoinen pilvimassa…”

ja niin edelleen, kyllä huomaa, että Malcolm Lowry oli myös runoilija. 

Kyllä siinä on Danten henkeä. 

Tässähän kuvaa sitä aikaa, kun hän toisen vaimonsa kanssa asui Kanadassa alkeellisessa mökissä – hän viittaa jo siihen, koska hän kirjoitti tämän romaanin niin moneen kertaan, että siitä oli vaan osa kirjoitettu Meksikossa. Hänellä oli jotain viisumivaikeuksia ja hän sitten ensimmäisen vaimonsa kanssa meni Meksikoon, josta oli kuullut hyviä, että se on kiinnostava paikka. Menee sinne ja sitten tulee takaisin voi saada viisumit, jotain tämmöistä siihen liittyi ja hän sitten jäi sinne ja jossain vaiheessa ensimmäinen vaimo lähti ja hän jäi yksin sinne Oaxacan kaupunkiin ja tutustui ihmisiin. Hänellä oli hyvä meksikolainen ystävä ja seurasi vallankumouksen saavutuksia, takapakkeja ja kaikkea tämmöistä. Malcolm Lowryn elämä jäi aika lyhyeksi ja oli vain 47, kun kuoli alkoholiin ja pillereihin. Hän oli koko ajan nuoresta lähtien ryypännyt paljon, oli ihme, että hän pystyi tekemään tämmöisen romaanin. 

Verrattuna Lawrencen romaaniin, jossa näkyy saumat ja on semmoista karkeaa työstöjälkeä, niin tämä Tulivuoren juurella on virtuoosinen ja hiottu, moneen kertaan kirjoitettu, ja kuten sanoit, vaikka aihe synkkä, niin se on siitä huolimatta jotenkin ratki riemastuttava.

Kyllä ja täynnä yksityiskohtia: elämänvoima tulee siinä aivan toisella tavalla kuin Lawrencella. Lowry kyllä tunsi Lawrencen Meksiko-kirjat ja ne olivat yksi innoittaja. Se tulee kuitenkin tilanteessa tilanteeseen, siinä ei ole mitään kiteytyksiä eikä mitään uuden uskon suunnitelmia tai arvioita, että miten, mihin suuntaan Meksikon ja meksikolaisten pitäisi mennä tai mitään sellaista, siellä vaan kuljetaan siellä maisemissa ja koetaan. Yhteistä molemmille Lawrencelle ja Lowrylle on, että molemmat olivat hirveän hyviä kuvaamaan sitä ympäristöä. Siinä näkyy vielä se, että jos jos nykykirja on enemmän pyrkimystä ikään kuin niukkaan, kiteyttävään kerrontaan, niin siinä vaiheessa ei sitä vielä ollut tai se oli vasta tulossa Lowryllä, kaikkia edeltäviä rönsyjä vastaan. Hän yritti kirjoittaa kyllä aluksi sillä tavalla, mutta lopulta se alkoi kääntymään toisenlaiseksi. Sitten hänellä oli muita teoksia, julkaistiin yksi nuoruuden romaani ja tämä ja sitten oli paljon jäljelle jääneitä tekstejä, joista on koottu pari romaania.

Muita ei ole suomennettu?

Ei ole muuta suomennettu kuin tämä, niissä näkyy jo selkeämpi, yksinkertaisempi tyyli, kuin tässä Tulivuoden juurella-romaanissa. 

Ehkä semmoisena vertailukohtana itselleni tuli Raymond Chandlerin suuri teos Pitkät jäähyväiset, joka on kanssa vähän rönsyilevä, yksityiskohtainen…

… ja vähän houreinen kirja. Joskus 1980-luvun alussa yliopiston opettaja sanoi, että Chandler olisi vaikuttanut suomalaisiin kirjailijoihin paljon, kun taas Malcolm Lowry taas ei: en näe, että olisi ollut mikään suuri vaikuttaja. 

Olisiko Tulivuoren juurella käännetty 1960-luvun lopussa?

Vai onko se vähän myöhemmin 1980-luvulla, sen elokuva myötähän se koki tietysti uuden tulemisen, kuten usein käy romaaneille.

Kyllä, oma kappale on silloin ostettu juuri se uusi painos. 

Lowryn kohdalla Englanti-yhteyttä ei ole enää nähtävissä, hän ei tavallaan sinne palaa. Tuntuu, että ei hänestä saa oikein otetta Englannin, mutta enemmän Meksikon kautta. 

Hänhän asui Yhdysvalloissa, jotenkin hän oli elänyt hyvin kiertelevää elämää jo nuoresta lähtien, oli merimiehenä ja ensimmäinen vaimo asui New Yorkissa. Ei ilmeisesti tykännyt suurkaupungista, mutta yritti Los Angelesista saada käsikirjoittajan töitä. Ja sieltä he menivät sitten ensimmäisen vaimon kanssa Meksikoon ja sieltä Yhdysvaltojen kautta Kanadaan. Englantiin hän tuli lähinnä kuolemaan, jonkun aikaa ehti asua siellä. Asui pitkään tosiaan Kanadassa ja kun hänen Tulivuoren juurella-romaani ilmestyi, mainostettiin jossain, että kanadalaisen kirjailijan merkittävä romaani on tullut. Ja saavutti kyllä suuren menestyksen. Ei ehkä yhtä suuren kuin Lawrencen, joka Lady Chatterleyn rakastajalla saaduilla tuloilla tuli melkein rikkaaksi. Lowrylle kävi vähän samoin, mutta ne rahat sitten varmaan katosi. Eikä toista kirjaa sitten enää ehtinyt tulla. 

Merkillinen kirjailija, että tuotanto ja elämä on aika lailla kuin samasta puusta veistetty. 

Hänhän tosiaan keksi juttuja omasta elämästään ja oli vähän semmoinen epäluotettava ihminen: saattoi kadota yhtäkkiä jonnekin. Kun hän kertoo elämästään, ei tiedä, mikä on totta, mikä ei. Mutta valtava lahjakkuus kyllä yhden romaanin perusteella: ne toiset jäämistöstä kootut romaanit ovat, voisi sanoa ihan hyviä, mutta ei samaa tasoa. 

Tuossa kirjassasi tuot esille, että minkälaisia yhteensattumia hänellä on ollut ollut. Ja sitten tämäkin on oikeastaan aika kuvaavaa, että siitä käydään keskustelua, että jos hän oli siihen Danten trilogiaan sitoutunut, niin onko tämä helvetin vai kiirastulen kuvaus ja oliko se taivasta käsittelevä romaani sitten vaan aihio? 

Siinähän on viittauksia niin kuin sitaatti, jonka luin, Paratiisi-osaan: joskus sitten menemme pohjoiseen, josta hän ilmeisesti piti kovasti paljon, siihen voi ajatella suomalaista mökkimaisemaa. Heillähän ei ollut sähköjä edes siellä mökissä ja siellä hän vaan asui toisen vaimonsa kanssa monta vuotta Kanadassa mökissä ja sen takia siinä on kuitenkin viittauksia eteenpäin. Romaanin kirjoittaminen oli aloitettu ennen toista maailmansotaa ja viimeinen versio kirjoitettu sen jälkeen, niin sen takia siinä on tietyssä mielessä kaikki ne osat, vaikka konsuli kuolee. Siinä on ennakointeja Paratiisista, enemmän se tuntuu Kiirastulelta, yhteisosalta, ei se romaani minusta Helvetti-osalta tunnu. 

Tulivuoren juurella-romaanissa on puutarha, josta kiinnostavasti nostit tulkinnan, että se olisi Raamatun paratiisi ja että Aadamia itse asiassa ei olisi karkotettu paratiisista, vaan olisi Jumala poistunut sieltä ja Aadam olisi jätetty sinne yksin. 

Jäänyt sinne: paratiisi oli ympärillä, mutta se ei ollutkaan niin kivaa jäädä sinne, että se oli rajattu paikka.

Tässä tulee kirjailijoita yhdistävä tekijä: myyttinen myytin etsiminen ja uudelleen tulkitseminen. 

Kun Lawrence etsi suurta myyttiä, niin Lowryllä oli semmoisia pieniä viittauksia myyttiin koko ajan: tuossa jaksossa, jonka luin oli esimerkiksi Swedenborg. Siellä on valtavasti tämmöisiä pieniä juttuja, tietysti raamatullisia ja Swedenborgin enkelit - mutta niistä ei tarvitse niin paljon välittää, että ei ne ole avaimia koko romaanille. Romaani on vaan kokonaisuus, jossa tapahtuu, ilmeellistä on, ettei se ole ahdistava. Joskus tulee luetuksi ahdistavia romaaneja, todella rankkoja tapahtuu ja ei oikein ole mitään hyvää. Niin tämä ei ole semmoinen, vaan siinä konsuli toikkaroi eteenpäin, höpisee kaikkea hilpeitä ja kokee kaikenlaista, mutta kuolee sitten kuitenkin.

Se on kuolemanpäivä.

Miten muutenkaan voi käydä? Kyllähän siis Malcolm Lowry elämässään koki ahdistuskohtauksia, mutta onneksi ne ei semmoisenaan päädy tähän romaaniin, vaan tosiaan näitä valoisampia jaksoja tulee sinne väliin, joka viittaa sinne Paratiisiin. 

 

Englanti vastaan Meksiko

Kyllä hänkin jollakin tavalla sitä Englantia on paennut ja ilmeisesti ollut kuitenkin onnellisempi siellä paossa. Jos vähän vetää yhteen kirjasi kokonaisuutta, siinä on joukko englantilaisia kirjailijoita, on Greene ja Huxley ja muita, jotka lähtee siitä maasta, niin saatko jotenkin kiinni, että mikähän siinä Englannissa oli niin ahdistavaa, piti hakea jotain Meksikosta ja mitä se oli? 

On vaikea päästä kokemuksen tasolle, mutta meillä on nämä kirjat. Englanti Lawrencen kuvauksen mukaan on aika ankea paikka, mutta oliko todella niin? Kun sitten matkustaa itse nykypäivän Englantiin niin sehän on – sanotaan suurkaupunki, kauhea ahdistava paikka, niin Lontoon onkin kaikkea muuta. Minun mielestä Englantihan on viehättävä maa. Mutta tietysti jos menee jonnekin, kuten Lawrence koki sen kaivosalueen, on paljon enemmän köyhyyttä ja kurjuutta, joka yhdistyi siihen edistyksen ajatukseen, teollistumiseen, joka koko ajan eteni. Se oli tietysti näin muissakin maissa, Saksa tuli siellä ei myös, ei enää perässä vaan ihan rinnalla. Minä en osaa sanoa suoraan, mutta voin kuvitella, että se luokkayhteiskunta oli yksi ja kun siitä etsittiin pääsyä pois, löydettiin toisenlainen luokkayhteiskunta toisaalta. Teollistuminen, sen huonot puolet kirjailijat näkivät hyvin herkästi. T.S.Eliotin Autiomaa vertaa sitä Kuivuneeseen autiomaahan nykyaikaan. Olisi tietysti mielenkiintoista päästä katsomaan johonkin tätä. Sanotaan, että ensimmäisen maailmansodan jälkeinen aika oli aika köyhää kuitenkin. Työläisillä tuskin oli kovin hyvät olot, mutta sitten elintaso alkoi nousta, tuli kaikennäköisiä parannuksia, mutta sitten tuli toinen maailmansota, joka pitkälti johtui siitä ensimmäisestä maailmansodasta. 

Ja siinäkin suhdanteet välissä. Kun itse olen jonkin verran Lawrencen seuduilla liikkunut niin, kaivosalueella luokkaerot ovat tosi jyrkät: sitten näkyy statistiikoistakin, että ne Walesin vanhat kaivoslaaksot on kaikkein ateistisimpia paikkoja nykyään Iso-Britanniassa.

Olet siis liikkunut siellä, onko siellä edelleen paljon kaivostoimintaa? 

Kyllähän ne on aika pitkälle loppunut ja hännäthän oli jo Thatcherin aikaa.

Joo, se oli kova kiista kaivoksista, hän halusi niistä eroon. No 1970-luvulla oli varmaan jäljellä paljon sitä, mitä vielä 1900-luvun alussa Englannissa oli, ainakin joillain alueilla. 

Mitä itse ajattelet siitä, että miksi niin moni halusi Englannista pois tai eroon, kyllä myös Greenellä oli se, että hän ei pitänyt aikansa Englannista. 

Ehkä se liittyy juuri luokkaeroihin ja jyrkkiin välimatkoihin, jokaisella on varmaan omat persoonalliset syyt ja kirjailijat ovat luovia tyyppejä, ja kokevat yhteiskunnan rajoitukset painavina. 

Jännä semmoinen vastakohta, kun minä ajattelin omaa Englantisuhdetta, niin 1970-luvulla, kun mentiin kielikurssille Englantiin niin se oli todella hienoa ja englanti oli se kieli, jota piti opetella ja siihen liittyy myös Rockmusiikki, popmusiikki - kaikki se tuli mikä Englannista tuli, mentiin jonnekin Brightoniin, se oli aivan mahtavaa. Oli hieno kaupunki ja se mitä ihmettä siellä voikaan olla:  ja siitä junalla, Lontoo oli aivan satumainen paikka. Että millainen se sitten oli ollut vuosikymmeniä aikaisemmin, ei varmaan ihan yhtä hieno. Tietysti siihen liittyy minun mielestä, kun olen ajatellut mitä minä olen käsitellyt, tämmöinen myyttinen kaipuu ja rappion ajatus. Etsittiin, lähdettiin etsimään muualta maailmasta jotakin parempaa, jotakin alkuperäisempää, jotakin, jossa ei olisi niitä huonoja piirteitä, joita meidän kulttuurissa on ja sitten niissä ei ehkä kaikkia niitä huonoja piirteitä olekaan, mutta niissä on toisia huonoja piirteitä. Semmoista paratiisiyhteisöä ei sitten löydy ja jotkut yrittivät sitten perustaa sitä, Lawrencellakin oli Uudessa Meksikossa Taos, taiteilijayhteisö. Ei hän sielläkään varmaan viihtynyt kovin hyvin. Ihmisellä on - en tiedä onko kaikilla - mutta monilla kaipuu siihen johonkin myyttiseen parempaan yhteisöön.

Se on jotain sitä kaipuuta Paratiisiin, joka on teemana – nähtiin, että teollisuudessa oli huonot puolensa. Sitten tiede vei jollakin tavalla umpikujaan ja myös se uskonto ei ehkä tarjonnut sitä mitä se oli ennen tarjonnut.

Uskonto oli pitkään ollut ajattelussa Saksan varhaisromantikoista lähtien, oli uuden myytin tarve, että he aikovat jättää kristinuskon niin kuin aikansa eläneenä. Se ei enää vastaa tätä yhteiskuntaa, tarvitaan joku uusi myytti. No eihän sitä kirjoituspöydällä pysty luomaan, mutta yritettiin kuitenkin Saksassa aika monta kertaa ja Lawrence on yksi esimerkki siitä. Hän etsi, hänkin kirjoitti sitten Meksikoon uuden myytin Sulkakäärme-kultin tai kokonaisen uskonnon. Hänhän halusi myös pois kristinuskosta, varsinkin sen ilmenemisestä siten kuin se ilmeni jossain Englannissa. Kaikki instituutiothan aina jähmettyvät paikalleen ja alkavat pyörittää itse itseään, ei pelkästään uskonnolliset vaan vähän ajan perästä muutkin alkaa toimia niin.

Tässä on aika paljon nyt peilattu siihen englantiin, mutta että ota vielä tuohon kirjan nimeen kun se on nimenomaan Atlantiksen perintö, että mistä se tulee. 

Se ihan suoraan liity siihen, mutta mietin Atlantista, myyttiä uponneesta Atlantiksesta, Platonilla taitaa olla ensimmäinen maininta, että jossain olisi ollut hieno saari. Joka juuri on paratiisikuva, mutta kun se upposi tai vajosi jonnekin, silloin ihmiset olivat terveitä ja uhkeita, kaikki toimi ja kaikki tämmöinen on jossain. Historiakanavilla tulee aina silloin ohjelmia kadonnutta Atlantista etsimässä, mennään sukeltamaan jonnekin, milloin Karibialle, milloin Välimerelle, milloin minnekin ja täälläkö se Atlantis on: halutaan löytää se ja ajatella, että on jotain totta siinä vanhassa myytissä. Se voi viitata johonkin kaupunkiin, joka on hävinnyt jossain tulivuorenpurkauksessa tai jossain muussa luonnononnettomuudessa, mutta että siihen heijastetaan niin paljon kaikenlaista, siitä on kirjoitettu kirjoja ja ajatellaan, että joskus on täytynyt olla jotakuinkin täydellinen yhteisö, jossa kaikki ihmiset oli harmonisesti ja eli onnellisena. Jonkinnäköisen uuden Atlantiksen kirjoitti utopiakirjallisuus, joka myös liittyy varmaan niin sanottuun Amerikan löytämiseen. Sieltä tuli kuvauksia, että jossain saarilla elää onnellisia ihmisiä, tuli Thomas Moren ja muiden utopiat jo ennen sitä. Aldous Huxley, joka on mukana tässä kirjassa, niin hän kirjoitti suomennetunkin aika lailla utooppisen saarikuvaelman, ikään kuin semmoinen Uljas uusi maailma, mutta myönteisessä mielessä, jossa harjoitettiin meditaatiota ja otettiin jotain ainetta, joka piti tyytyväisenä: romaani nimeltään Island, Saari.

Eli iso teema on kyllä siinä niin Britannian kohdalta paluu sinne hienoon menneisyyteen iloiseen vanhaan englantiin ennen teollistumista.

Varmaan semmoinen on ajateltu, että on jotain menetetty, kyllähän se teollistuminen oli aika rankka prosessi, mutta ilman sitä me ei oltaisi tässä. 

Mutta sano vielä tähän loppuun se, kun olet itse paljon käynyt Meksikossa, niin miten näet Meksikon, että sehän on kanssa yhdenlainen Atlantis ja siihen voi projisoida erilaisia asioita. Mutta millainen se sinun Meksiko on, mikä on siinä kiinnostavaa? 

Minun Meksiko on, että jonkun verran kävin siellä eri kaupungeissa. Minä huomasin, että en niin suuresti jaksanut matkustaa, että en ole semmoinen matkustaja, että olisin mennyt johonkin kohteisiin katsomaan, että miten täällä eletään. Riitti kun jonkun verran puhuu ihmisten kanssa, siellä törmää ensinnäkin tietysti köyhyyteen jo pääkaupungissa Ciutad de Méxicossa - miksiköhän on englanninkielinen käännös siitä, joka me ollaan omaksuttu. 

On paljon erilaisuutta latinalaisessa Amerikassa, slummeista kukoistaviin kaupunginosiin. Minä olin aika paljon kiinnostunut kirjallisuudesta ja runoudesta. Luin siellä ja tapasin jotain kirjailijoita - se lähti siitä, kun olin kiinnostunut Octavio Pazista, jonka runoja me Jyrki Kiiskisen kanssa käänsimme. 

Meksiko oli liian suuri minulle, että voisin sanoa, että olen Meksikon asiantuntija tai hallitsisin Meksikon, se on jo maantieteellisesti niin suuri alue, satoja kilometrejä pystyy matkustamaan kakkosluokan bussilla yöllä. kiehtova, värikäs mutta myös välillä lannistava. Pystyy kokemaan kaikkea laidasta laitaan: erot siellä ovat niin suuret. 

Tosi kiinnostavasti nostit tätä, tuli elävästi mieleen se sinun Saksa esseekirja ja tämä kirja: et niissä vyörytä lukijan päälle kauheaa todistusaineistoa, vaan valikoit ja sitten pidät oman rytmin. Nämä ovat molemmat hyviä esimerkkejä kestävästä esseekirjallisuudesta ja samaan aikaan ne on jollakin tavalla parhaita matkaoppaita.

Ihan hauska kuulla, koska ei matkaopas varmaan kirjoittaessa niin mielessä, mutta myös siinä Saksa-kirjassa tosiaan piti valikoida paljon. Sitten jotkut ihmiset on sanonut sen jälkeen, että minkä takia ei ole tuosta tai tästä aiheesta - kaikki ei mahdu ja Meksiko on niin suuri aihe, että minä en rupea kirjoittamaan kirjaa Meksikosta. En matkakirjaa, enkä semmoista esseekirjaa, vaan että minäkin olen vain yksi rajallinen matkailija siellä ja sen takia valitsin, että käsittelen tätä näin: miten he näkivät ja sitten pistän sinne väliin omia havaintoja.

Hauskasti esimerkiksi nostat Greeneltä sen, että hänen kokemukset ei itse asiassa olleet hirveän myönteisiä. Ja että hän oli siellä vaan hyvin rajatun ajan, mutta hän sai paljon siitä irti kuitenkin. 

Voiman ja kunnia-romaanissa hämmästytti, että hän oli niin vähän aikaa siellä, vaikka vaikuttaisi, kuin hän olisi asunut siellä pitkään. Se on niin elävän tuntuista, mutta hyvä romaanikirjailija pystyy tekemään niin. On niitä kirjoitettu romaaneja myös paikoista, missä kirjailija ei edes käynytkään, mutta se ei liene ihan suositeltavaa.

Waltari on kotimainen esimerkki siitä. 

Sinuhesta sanottiin, että ei löydetä virheitä, siitä miten Waltari kuvasi muinaista Egyptiä. Ei halunnut mennä sitten sinne nykyiseen Egyptiin, kun hänet kutsuttiin.  

Kiitos Jukka Koskelainen. Tämä oli hieno haastattelu. 

Kiitoksia itsellesi.