Mitä kirjallisuus on? Osa 1: Muistaminen

”Kolmannessa luvussa analysoin Mitä kirjallisuus on? -teosta lähemmin. Pyrin tarkastelemaan sitoutuneen kirjailijan, sekä sitoutuneen lukijan tehtäviä ja määritelmiä. Lopuksi tarkastelen teoksen saamaa vastaanottoa, sekä sen herättämää keskustelua. Pyrin osoittamaan, että Sartren sitoutunut kirjallisuus on yhteiskunnallinen käsite, ei niinkään kirjallisuusteoria. Sartre ei sanonut miten ja mistä kirjailijan pitää kirjoittaa, ja kirjoituksen estetiikka nousee sen sitoutumisesta, ei muista ansioista. Sartren mukaan hyvä kirjallisuus on sellaista, joka tuo esiin maailman epäkohtia, herättää ajattelemaan, keskustelemaan ja toimimaan.”

Johanna Prokkola, 2019 https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/65661#

Sartren käsitteistä sitoutunut lukija, kirjailija ja kirjallisuus voidaan olla monta mieltä. Vaikka emme sitoutuisikaan Sartren kehikkoon, meidän on pakko myöntää, että kysymys on hyvä. 

Tartuin Joanne Harrisin Kesäviiniä (Blackberry wine) kirjaan vaivalloisesti. Näin sen kirjaston asiakkaiden kirjojen kierrätyshyllyssä, selasin sitä ja lähdin pois. Joku siinä sai minut palaamaan ja ottamaan sen mukaani. Epäröin, koska teos vaikutti minusta jotenkin kevytmieliseltä viihdekirjalta. Kirjastoni on liian iso ja minun täytyy harkita kaikkia hankintoja tarkasti. Teoksessa näyttivät vuorottelevan vuodet 1975 ja 1999. Vanhemmassa vuodessa näyttämönä on lapsuuden kolkko kaivoskaupunki Pohjois-Englannissa ja sen omaperäinen Joe, johon päähenkilö tutustuu. Vuodessa 1999 kirjailijaksi kasvanut päähenkilö päätyy ostamaan Etelä-Ranskan maaseudulta talon, johon asettautuu puutarhaa kunnostamaan ja kirjoittamaan uutta teosta. 

Joanna Harris on puoliksi Yorkshire lass ja puoliksi ranskalainen. Hän siis tietää mistä kirjoittaa. Kesäviiniä ei jostain syystä ole maailmankirjallisuutta, vaikka siinä mennyt palaa muistiin kuin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-romaanisarjan alussa (Remembrance of things past), ei tosin Madeleine-leivoksen ja teen maun kautta, vaan kotitekoisten marjaviinien erikoisten aromien välityksellä. 

Minulle menneen palauttamiseen riitti vuosiluku 1975. Lähdin silloin kouluun. Kirjaa lukiessani vaelsin mielessäni kotikaupunkini bunkkerinniemen rantaa ja pelkäsin jenginuorten ilmaantumista, ajattelin autioituvia teollisuuspaikkoja Yorkshiressä, mietin kesiä Pohjoisessa ja Ranskan kesän tuoksuja. 

Harris antaa teoksessaan puheenvuoron kellarin marjaviinipulloille, jotka ovat rahvaanomaisen suulaita perusviineihin verrattuna. Ratkaisu on minusta omituinen, mutta se luo kirjaan rentoa tunnelmaa ja luo jonkinlaisia odotuksia jostain merkillisemmästä. Kirjailija on hyvä poimimaan erilaisia tuoksujen ja makujen vivahteita, samoin hän pystyy taitavasti herättämään eloon kyläläisten keskenäistä jutustelua ja asiointia, tiedonhankintatapoja ja asenteiden eroja. Teksti on hyvin hiottua, kikkailematonta ja sujuvasti etenevää. 

Kirjailijan työ on aiheena romaanin keskiössä ja perheen sisäiset jännitteet. Luin pienenä Eric Malpassin teoksia, jotka sivuavat samoja aihepiirejä. Olen niistä kirjoittanut blogiini. https://paxengland.blogspot.com/2017/07/eric-malpass-suositumpi-saksassa-kuin.html Malpass on kirjailijana hyvin samanlainen kuin Harris. Hänen kirjansa ovat uurtaneet mieleeni myönteiset urat, joihin Joannan teos solahti lopulta helposti. Kirjoille on yhteistä tietty vaatimattomuus, mitään kovin kummallista ei tapahdu, kohdataan ihmisiä, tilanteita. Yhteinen nimittäjä on kiireettömyys, kirjan sisällä on oma aikansa, kesän hidastunut tunnelma. Malpassin tunteellisuuden Harris on nykyaikaisemmin vaihtanut jonkinlaiseen taikuuteen, jota jossain arvioissa innostuttiin hehkuttamaan maagiseksi realismiksi. Ehkä se toteutuukin kohdallani sitä kautta, että tapahtumaympäristön tunnistan ja pystyn tekemään maagisen siirtymän mielessäni menneiden vuosikymmenten taakse omaan elämääni. Monta kertaa lukiessani pysähdyin ja jäin miettimään omaa elämääni, mitä siitä muistin vuosikymmenien takaa. Mietin myös omia matkojani, joiden havainnot yhdistyivät kirjan elävöittämiin detaljeihin.

Kirjan huolettomuus ja leppoisuus sai minut suosittelemaan sitä tuttaville melko huolettomasti. Vuosi 1975 tuntui tässä mielessä melkoiselta valttikortilta - siitä on kohta viisikymmentä vuotta. Toisen maailmansodan päättymisestä oli sinä vuonna kulunut vaivaiset 30 vuotta. 

En tiedä mihin kirjailija Harris on sartrelaisittain sitoutunut, mutta ainakin minut hän sitoutti sympaattiseen kirjaansa sen 340 sivun verran, kiireettömänä ja paineettomana lukijana. Tällainen kokemus lukemisesta mielihyvänä on ideaalinen. Se kulki mukanani kuin satunnainen matkaseura, jonka kanssa ei ole paineita rakentaa pysyvämpää yhteyttä - joka siitä huolimatta tai juuri siksi jättää pysyvämmän, kevyen, myönteisen muistijäljen. 

***

Jean-Paul Sartre has written a demanding essay ”What is literature?” I start here threepartite series asking the same question, starting with memorising - using Joanna Harris and her soft, summery ”Blackberry Wine” as my vehicle, reminding me of Marcel Proust and lesser known Eric Malpass.

Kohtalon serkukset

Olen ajautunut arvoituksellisen Daphne du Maurierin vaikutuspiiriin. Hankin Cornwall-sarjan, josta aloitin aiemmin Rebeccaa - tunnetuinta teosta - ellei Hitchcockin ohjaamia Lintuja lasketa. Manderleyn kartanon synkkä paino laskeutui harteilleni jo ensi sivuilta. Viikonloppuna löysin myös Serkkuni Raakelin käännöksen ja lukaisin sen nopeasti läpi.

Tuttavapiirini ei oikeastaan tunnustanut lukeneensa kirjailijaa. Hänet kyllä tunnistettiin ”gothic classic”- asemaan, eli aihepiiriltään synkkään genreen. Kirjastoissa teokset pitää tilata - ne on säilötty kellareiden hämärään. Parhaiten nämä kirjat löytääkin kierrätyspisteistä: Du Maurierin kirjallisten tuotosten kauppa on joskus käynyt kuin rajuilma. Puhumme siis bestsellereistä.

Olen itsekin tähän asti suhtautunut teoksiin vähätellen - voiko niin suosittu olla hyvää? Serkkuni Raakel lähtee koukuttavasti liikkeelle hirsipuun juurelta. Tapaamme kertojan, nuoren pojan ja hänen oivallisen serkkunsa Ambrosen, jonka hoiviin hän on joutunut. Vanhempi serkku pitää nuoremmasta Philipistä hyvää huolta kartanossaan, joka on varsin miehinen.

”Ja nyt, hyvät herrat, koska talossa ei ole yhtään naista, istutaan mukavasti, nostetaan jalat pöydälle ja syljetään matolle.”

Tietenkään tällainen idylli ei kestä. Serkku matkustaa Italiaan, Philip jää kartanon palvelusväen hoiviin - matka venähtää, hän tapaa salaperäisen serkku Raakelin, menee tämän kanssa yllättäen naimisiin ja kuolee. Kirjeissään sitä ennen hän on perilliselleen vihjannut, että kaikki ei ole kunnossa - Philip lähtee etsimään serkkuaan Italiasta, turhaan.

Edessä on paluu tiluksille Cornwalliin. Mutta myös salaperäinen leski tulee perässä katsomaan miesvainajansa taloa - vierailusta tulee pitkä. Hän tuntuu hurmaavan kaikki, palvelusväen, kyläläiset, lakimiehet ja tietysti kokemattoman Philipin, joka joutuu sysäämään sivuun miespuolisen serkkunsa muiston palvomisen ja tutustuu pian mustasukkaisuuden olemukseen.

Daphne du Maurierin teos alkaa kepeästi. Nuorukaisen ja palvelusväen mielenliikkeitä Italiasta saapuvan maailmannaisen edessä on ilo seurata - teoksessa on Wodehousen ironiaa ja herkullista sanailua. Joulunvieton perinteisen idyllisen kuvauksen jälkeen maailma alkaa synkistyä ja viilentyä olennaisesti. Pitkin matkaa ripotellaan lukijalle suoria ja epäsuoria vihjeitä, oikeita ja vääriä johtolankoja: maailma vääristyy omituisesti ja karmeasti. Romaanin polttopiste on kokematon Philip, jonka ailahtelut ovat tuskallista seurattavaa. 

Rebekan tavoin kartano ei nouse pääosaan teoksessa, se tarjoaa vain draaman puitteet: puutarha ja luonto näyttelevät suurempaa osaa, varsin suggestiivisesti:

”Siinä, missä polku haarautui seetripuuntielle ja uudelle pengermälle, kuulin puitten tiheiköstä kahinaa ja sieraimiini tuli (äkkiä) ilkeä naarasketun haju, joka tahrasi lehdetkin jalkojeni alla…”

”Rank vixen smell”!

https://www.theguardian.com/books/2017/jun/17/rereading-my-cousin-rachel-daphne-du-maurier

Ihailen ympyränmuotoisia teoksia: Serkkuni Raakel kuuluu niihin. Teos pitäisi aloittaa saman tien uudelleen lukemisen jälkeen, kulkien uudelleen tuskan ja mustasukkaisuuden kiertyviä polkuja.

Se on syvien varjojen briljantti, oivaltava, vanhentunut ja aikaansa edellä oleva hengentuote, selkeä serkku muutamaa vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Evelyn Waugh’n Mennyt maailma - Brideshead revisited romaanille. Molemmissa teoksissa on jotain ylikypsältä haiskahtavaa. Du Maurier vaan on vielä häijympi kirjoittajana - kun Waugh saa snobin tavoin rauhassa vääntää asioita yleisölleen rautalangasta, Daphne johtaa pahaa-aavistamattoman lukijan suoraan keskelle tapahtumia, tuomitsemaan ja kiittämään - kuin osaksi loputtoman tirkistelynhaluisten kyläläisten joukkoa. Mikään salapoliisikirja teos ei ole - vaikka tekijät tiedetään, motiiveja, keinoja, välineitä ja tilaisuuksia on riittämiin. Missään Christien kirjassa ei vastaavalla tavalla kirjeiden ja testamenttien tekstien tulkinta kulje teoksen läpi punaisena lankana. Ja harvassa salapoliisitarinassa kyetään rakentamaan näin hienoja jännitteitä yhtä viileän älykkäästi.

Cornwall  ja syvän maaseudun Englanti tarjoavat draamalle puitteet: niistä maisemista ei ole hyvä lähteä pois. Du Maurier paljastaa noiden näkymien olevan hyvin miesvaltaisia ja usein vailla kovin vakuuttavia perusteita. Teos on erinomainen, älykäs tutkielma naisen vaikutuksesta miehiin - sanoilla, teoilla, vihjeillä, salaperäisyydellä ja suoruudella - vahvuuksilla ja heikkouksilla.

***

Daphne du Maurier is no longer as big name she used to be. But make no mistake, her books are worth our notice. Even Taylor Swift loves them. I took Cousin Rachel and liked its emotional twists inside the main characters very much.

Daphne du Maurier in New York, 1947 Source: Observer/Getty

Nostalgian voima 2: Menneisyyden vankina

 

H.V.Mortonin In Search of England on nyt luettu. Etsiminen on kirjalle hyvä, iätön aihe - löytäminen on nopeammin hapantuvaa. Löytämiseen ohjaavat matkaoppaat tarvitsevat koko ajan päivittämistä, eikä niistä muutaman vuoden jälkeen ole oikein mihinkään. Huomasin kulkevani Mortonin matkassa hyvin samanmielisenä. Oma matkailuni on myös ollut näennäisen satunnaisia ihmisten kohtaamisia huolellisesti taustoitetuilla reiteillä. Nuori Morton poimii reitilleen oikein klassisia paikkakuntia, jotka ovat olleet omianikin valintoja: Winchester, Tintagel, Wells, Glastonbury, Bath, Bradford on Avon, kolme katedraalia Worcester-Gloucester-Hereford, Shrewsbury, Järviseutu, Durham, York, Lincoln, Ely. Hän kuvaa matkailijan intoa, taustoitustyötä, mutta myös väsymistä - kierros nopeutuu loppua kohti ja melankolia hiipii enemmän puseroon, joka ei Mortonin kohdalla ole kuosiltaan erityisen sporttinen tai muodikas, hän on jo nuorena menneisyyden merkitsemä kaveri, jonka muotoa synkentää Iloisen Vanhan Englannin kaipuu.

Tietenkään kirjailija ei ammenna kohteistaan kaikkea mahdollista, metodikaan ei ole systemaattinen kuten jollain Pevsnerillä tai Clifton-Taylorilla, mutta hän mahduttaa muutaman rivin kuvauksiinsa aina osuvasti paikallista väriä, eikä tarinointi koskaan pyri nousemaan elämää suuremmaksi. Ainakin omassa päässäni Mortonin maalailemat paikat ja ihmiset tuntuivat eläviltä. Hyvällä tuurilla samanlaisia natiiveja voi tavata nykyaikanakin.

Hieman yllättäen Mortonin matka Englantiin käy vuoropuhelua useassa kohtaa Lähi-Idän kanssa, eikä pelkästään perinteisessä vihreän ja miellyttävän maan rinnastamisessa Jerusalemiin. Vertailu lisää motoristi-vaelluksen myyttistä ulottuvuutta, kadonneet pyhimykset ja pyhäköt vilahtelevat kuin parhaallakin toivioretkeläisellä. Englannin etsimiskirjaa ei ole käännetty suomeksi, mutta Mortonin Mestarin jäljillä, Paavalin jäljillä, Pyhän maan kuva ja Matkalla Raamatun maissa ovat saatavilla: ennen toista maailmansotaa teoksia ilmeisesti myös myytiin meillä reilusti. Kirjoittaja on harjoittanut kaikkea eksoottista ja ainutlaatuista poimivaa silmäänsä kaukomailla saakka. Englanti-kirja hyötyy juuri tällaisesta etäisyyden ottamisesta - asioiden ja paikkojen suhteet säilyvät hienosti, mihinkään ei uppouduta siinä määrin, että lukiessa tulisi kiusallinen olo. Hän antaa monessa kohtaa vastuun lukijalle hankkia lisätietoa. Kirjan karttaan piirretty kulkureitti on tästä hyvä esimerkki: kaikista reitin varrelle tulleista paikoista ei ole tekstissä mainintaa: toisia tekstissä mainittuja pikkupaikkoja ei ole merkitty, joten lukijan täytyy kaivaa tarkempi Ordnance Survey Map esiin. Lukiessa oli helppo yhtyä Mortonin usein toistaman havainnon englantilaisen maiseman tiuhasta vaihtumisesta aivan erilaiseksi jo muutaman mailin matkalla.

Morton onnistuu pysäyttämään ajan: lähes satavuotias kirja tuntuu yllättävän tuoreelta, oikeastaan vain charabancit, varhaiset bussit, tuntuvat erikoisilta. Vaikka autoilu on varhaisvaiheessaan, autoja tuntuu silti olevan jo joka paikassa. Shakespeare vilahtaa kirjassa usein: häntä seuraavat myöhemmät Potterit ja Hobitit. Amerikkalaisturistit täyttävät paikat: heille mieto irvistely on Mortonin kestoteema. Sitä on myös kuolevaisuuden korostaminen: useasti liikutaan raunioilla ja kirkkomailla, kansantyypeissä monesti heimonsa viimeisen edustajan seurassa: kulkukauppiaita ja häviävän palveluskunnan esimerkkejä on riittämiin.

Tuntuu kummalliselta, että Englannista ja yhtälailla tarunhohtoisesta Lähi-Idästä inspiroitunut Morton päätyi loppuiäkseen Etelä-Afrikan asukkaaksi. Hänen perikuntansa antoi omituisesti luvan tehdä elämänkerta In Search of H.V.Morton. Mukavien matkakirjojen tekijä paljastuukin yksityiskirjeissään ehdaksi rasistiksi ja sarjapettäjäksi, joka löysi haikailemansa vanhan hyvän ajan kaukaa etelästä. Englanti-kirjastakin huokuu Mortonin kiinnostus viehätysvoimaisiin naisiin. Mortonin perintöä vaalivalta sivustolta kysyin, mikä ajoi menestyneen kirjailijan muuttamaan pois Englannista. Vastauksia tuli heti kiitettävästi. Ehkä kyse on Englannin muuttumisesta ikävämmällä tavalla uudenlaiseksi toisen maailmansodan päätyttyä ja Labourin aloitettua yhteiskunnan päivittämisen - myös itsenäistyvä Israel ympäristöineen joutui valinkauhaan ja etäämmälle Britanniasta - ja mortonilaisista perinteisistä ideaaleista. Ikuisen paluun myyttiä mukaillen tilanne on nyt pitkälti sama.

Joka tapauksessa In Search of England näyttäytyy kaikessa kadonneen ja katoavan haikailussa myös päteväksi opaskirjaksi tehdä Lontoon ulkopuoliseen, vielä kadottamattomaan Englantiin oma Grand Tour - nykyaikana se on helpoin tehdä juuri autoilemalla. Vaikka nostalgikko onkin, teksti ei silti anna kuvaa Mortonista läpikyllästettynä suru-viiksisenä pessimistinä. Orwellin synkkä Wigan-raportti julkaistiin 1937 - Morton vierailee Wiganissa hieman Orwellin odotuksin, mutta onkin yllättynyt löydettyään sieltä kauneutta ja kaupungistaan ylpeitä asukkaita. Ihan teollistumisen ja rakennemuutoksen ydinalueille hän ei silti retkellään uskaltaudu: tämä palvelee hyvin turistien valtavirtaa, joka haluaa nähdä vain mielestään hyvää ja kaunista. Mortonin valinnat ovat niin itsestäänselviä, että on helppo unohtaa, että lukemattomat myöhemmät, vähemmän verbaaliset opastajat ovat pääosin toistelleet päteviä valintoja. Stratford-Upon-Avonissa, Shakespearen kaupungissa, Morton suorittaa ovelan väistöliikkeen turistimassoista: hän menee metsään ja kohtaa siellä suuren Bardin muuttumattoman, mielikuvituksellisen todellisuuden linnunlauluineen kaikkineen - vinkki varmasti on nykyaikaisellekin matkailijallekin hyvä, joskin vierailun kiireessä harva sitä on tullut kokeilleeksi. En minäkään - ehkä ensi kerralla sitten.

***

I read H.V.Morton’s great In Search of England. Travel books outdate so easy, but this nearly 100 year old book is still fresh and valid. Hope we will get Finnish translation sooner or later!

Nostalgian voima 1: Matka menneisyyteen

Leyburn, Yorkshire 

H.V. Morton tuli vastaani jossain listassa In Search of England-matkakirjallaan. Muistin, että minulla on hyllyssä samanniminen Michael Woodin teos - hän viittaakin Mortoniin ja nostaa esiin kirjan alusta kuvauksen Lontoon ja maaseudun rajalla eläneestä perinteisten puisten ruokailulautasten tekijästä, jota ei motivoi raha, vaan ikimuistoisen käsityöperinteen jatkamisen ilo. Puusta elävässä, mutta moderniin takertuvassa Suomessa en muista äkkiseltään syöneeni koskaan mitään puulautaselta. Olen siis kirjaa avaamatta jo siirtynyt menneisyyden portista kauas teollisen vallankumouksen ja sen mahdollistamien halpojen keramiikka-astioiden tuolle puolelle.

Morton tuli tunnetuksi sanomalehtimiehenä, erityisesti Tutankhamonin haudan avaamisen raportoinnista. Kun kolumninsa keräsivät runsaasti lukijoita, julkaisi hän pian kirjoja Lontoosta ja vuonna 1927 klassisen matkakirjansa Englannin etsimisestä, jossa suunnattiin härkäpäisellä Morrisilla myös syvälle maaseudulle. Morton etsi aitoa Englantia siis uudella välineellä: autoilun voittokulku oli vielä varhaisessa vaiheessaan. Pioneerin innolla hän kartoitti mennyttä maailmaa ympäri saarta, nopeatempoisesti matkaten ja alati valmiina siirtämään vaikutelmansa kiinnostuneiden lukijoiden tietoisuuteen paperilehden välityksellä.

Vaikka matkakirjoilla on taipumus hapantua nopeasti, Michael Woodin Morton-suositus tepsi minuun: laitoin kirjan tilaukseen. Kokonaistaloudellisesti oli edullista tilata kirja Folio Societyn laitoksena - kuvitettu loistopainos kustansi vain noin 10 euroa postikuluineen. En muista, että kirjastossani olisi sarjaa aiemmin. Foliopainokset ovat nostalgisia, ne eivät ole tarkoitettukaan kovaan lukemiseen, vaan jonkinlaisiksi arvomerkeiksi, kultivoituneen ja konservatiivisen maun osoitukseksi. Sarja on koostettu oikeastaan vain kerman kermasta, koetelluista laatuteoksista: periaatteessa tällaista lähestymistapaa voi arvostaa, mutta luulen, että tiukasti valikoituvien, edustavien teosten sarjan idea ei oikein enää saa entisiin aikoihin vertautuvaa vastakaikua lyhytjänteisessä nykyhetkessämme, joka vielä mielellään haastaa menneisyyden raskaasti arvottuneita kaanoneita.

Jään odottamaan Mortonin lähes satavuotiaan kirjan putoamista postiluukustani: seuraavassa päivityksessä käyn herraan ja hänen Englanti-aikamatkansa arviointiin tarkemmin käsiksi. Ajatus voi nyt siirtyä torstain, 4.7.2024 parlamenttivaaleihin. En enää muista, minkä ongelman Englannissa konservatiivit aikoivat hoitaa, kun heidän pitkä valtakautensa alkoi. Cameron loi kansanäänestyksellään kosolti uusia ongelmia, joista kansa saa nyt syyttää itseään. Suuressa nostalgisessa kertomuksessa valta saatiin takaisin, kun kehityksen kello käännettiin taaksepäin. Realiteetit eivät kuitenkaan ole olleet helppoja, valtaan kuuluva oma päätöksenteko on osoittautunut vaikeaksi, muiden säätämät asiat pitää huomioida, eikä omista virheistään voi enää kätevästi syyllistää muita maita. 

Harva silti Englannissa tuntee nostalgiaa itse EU-jäsenyyteen, vaan paremmin siihen aikaan, kun Britannia oli kokoaan suurempi, yhtenäisempi, vauraampi ja toimivampi, kun ilmassa oli kuningashuoneen ohjenuoran tavoin vähemmän selittelyjä ja valitusta. Vastakkainasettelut tapahtuivat ennen niin kätevästi maan rajojen ulkopuolella. Paradoksaalisesti sota-aika on ihannoitua, sankarillista englantilaisten hyveiden, rauhallisuuden ja niukkuuden kestämisen aikaa, reilu peli vallitsi kaikkialla, maltti säilytettiin, teetä ja olutta nautittiin kohtuudella, jääräpäiset ihmiset ja vihreä, ihastuttava luonto kukoistivat, tekniikassakin pärjättiin kohtuullisen hyvin. Kaikki tietenkin oli huomattavan takapajuista nykypäivään verrattuna, mutta ihannoinnin sydämellä on syynsä, joita järki ei tunne.

Mitä nostalgia oikeastaan on? Sana on kreikkalaisperäinen, alkuosa tarkoittaa kotiinpaluuta ja jälkiosa tuskaa. Kaunistelevasti voi puhua koti-ikävästä. Merkitystä myös syventää, jos paluu ei enää olekaan mahdollinen, vaan jää pelkäksi haavekuvaksi, eikä epämiellyttäville tunteille ole tulossa helpotusta. Englantilaiset ovat onnekseen tai epäonnekseen olleet viime vuosikymmeninä taitavia kompensoimaan näitä vaikeita tunteita: he ovat yhä suoranaisen fantasian tai vähättelyn (understatement) suurvalta. Paratiisi on kenties kadotettu lopullisesti ja kollektiivisesti, mutta meille ovat jääneet onnen sirpaleet, joilla voimme yhä tuottaa itsellemme salaista iloa tai vahinkoa syvän yksityisesti.

Kuvituskuvani on Leyburnista, jossa retkivarusteineni päädyin yllättäen keskelle 1930-ja 1940-lukujen maailmaa, jonkinlaisessa laajemmin sosiaalisesti hyväksytyssä yhteisessä larppaustapahtumassa. Isä ja poika kulkevat keskellä suurta menneisyyden esiinmanaamistapahtumaa, itsekään oikein tarkasti tietämättä, missä he ovat mukana ja miksi. Mutta Englanti epäilemättä on läsnä, järkähtämättä. Tuleeko tyytyväinen, isänsä kanssa todellista laatuaikaa viettävä pikkupoika aikanaan järjestämään vuorostaan vastaavanlaista tapahtumaa epämääräisellä tavalla hyvien muistojen vuoksi? Onko hänen isänsä ehkä pukeutunut oman isänsä sotilaspukuun, kenties ymmärtääkseen tätä paremmin jonkinlaisen omituisen roolileikin avulla, jossa on taas vaakalaudalla koko Englannin kohtalo mannermaata vastaan? Kansakunnan hienoin, taakse jäänyt hetki halutaan elää uudelleen, edes kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin.

***

This is 2 part series of H.V. Morton - his In Search of England - the famous 1927 travel book is so far unread by me, but I will get it and report the impressions back to you. Particularly, I am interested to define its relation to nostalgia - a work combined of Greek words of return to home and agony. In some way, the coming Parliamentry elections are also bound with the same words.

Päättäjät kulkevat yksin

André Previnin Britten-levyn kansi on hieno: säveltäjän asuinpaikan Aldeburghin Moot Hall paikallisen taiteilijan Morton Cavendishin ikuistamana. Rakennuksen nimi tarkoittaa kokouspaikkaa, joskus anglosaksisella ajalla paikalle kokoontuivat vanhimmat päättämään seudun asioista paljaan taivaan alle: myöhemmin tehtiin oikein sali. Vanhassa Englannissa edustajat nimettiin hundred-nimiseltä alueelta, se voi tarkoittaa meidän kihlakuntaamme tai peräti Satakuntaa, jossa Viron tavoin on samaa hallinnonjaon heijastumaa. Pidän Cavendishin maalauksen arvoituksellisuudesta: hän ylittää siinä itsensä. Muut hänen työnsä ovat perinteisemmin paikallistaiteilijan taidonnäytteitä, hyviä sinänsä, mutta ei mitään erikoisempaa. Moot Hall-rakennusten luettelo löytyy wikistä, kaikki vaikuttavat hyvin kiinnostavilta ja historiallisilta. https://en.wikipedia.org/wiki/Moot_hall

Englanti kokoontuu heinäkuun alussa valitsemaan hallitusta vaaleissa. Kyse on edustajien valinnasta parlamenttiin, mutta on kansasta kiinni, muodostuuko vahva vai heikompi hallituspohja. Rishi Sunakin vetämä hallitus ei ole tarvinnut apupuolueita, sillä on ollut riittävä enemmistö toimia. Pääministeripuolueen painajainen on Hung Parliament, jossa oma puolue ei saa määräävää asemaa, vaan joutuu ottamaan apupuolueen vesittämään poliittisia tavoitteita kompromissein. Suomalaisittain tämä on tietysti tuttua. 

Englantilainen järjestelmä korostaa pääministerin roolia meikäläistä järjestelmääkin enemmän. Sunak sai itse päättää vaalien ajankohdan ja hänen ilmoitustaan odotettiin pitkään. Hän on urhoollisesti pitänyt päätään pystyssä vaikean kautensa ajan, mutta olin lukevinani hänen ilmoituksessaan jonkinlaista haavoittuvuutta, sateenpieksämän pääministerin silmissä oli jo luopumisen surua. Hänessä ruumillistui koko konservatiivien katastrofaalinen hallitusjakso, jona aikana Britannia on liukunut pois Euroopasta ja sen talous on kärsinyt pandemiasta ja Brexitistä, tuhannet britit ovat muuttaneet takaisin sateiselle saarelleen Euroopan aurinkorannikoilta. Nyt viime viikkoina on taas puhuttu, saadaanko Euroopasta riittävästi ruokaa saarelle.

Konservatiivien tarjoama vaihtoehto vaaleissa on jatkaa hallintoaan. Labourin Keir Starmerilla on periaatteessa helppo tilanne viedä voitto vaaleissa: kansa kaipaa muutosta ja gallupit suosivat. Mutta ohjelman rakentaminen ei ole helppoa. Nykyaikaisessa mielipidekulttuurissa jyrkkien kantojen ottaminen on riskaabelia. Englannin järjestelmässä parlamenttivaaleilla on Suomea suurempi merkitys sille, miten kuntia ja alueita tuetaan: suurempi osuus niiden tulopohjasta tulee kruunulta. Mitä osa-alueita pitäisi vahvistaa? Alueiden itsenäisempää otetta (devolution) vahvojen pormestarien kautta, asumisrakentamisen elvyttämistä, levelling up-ohjelman korvaamista? Vaiko peräti kurssin kääntämistä kohti Eurooppaa ja realistisempaa mallia Brexitissä menetettyjen tavaroiden liikkuvuuden palauttamiseksi? Miten suhteet USA:n kanssa järjestetään, miten Saksan ja Ranskan kanssa? Starmer ei ole kovin innokkaasti ja vakuuttavasti tarjonnut vastauksia, nyt kampanja-aika on lyhyt. Jos hän ei onnistu vakuuttamaan, vaalien selvä asetelma voi kuitenkin ennakkoasetelmista huolimatta kääntää ihmisiä takaisin konservatiiveihin tai vaihtoehtopuolueisiin. Se tarkoittaa hung parliamentin mahdollisuuden kasvua.

Jos työväenpuolue muodostaa hallituksen yksin vaalivoiton kautta, alkaa välitön näytön paikka. Silloin pitäisi voida hyvin nopeasti muodostaa selkeä ohjelma, joka vaikuttaisi myönteisesti ja konkreettisesti kansalaisten arkeen, sekä kirkastaisi harmaantunutta kuvaa Britanniasta. Myönteinen asia on, että Iso-Britannian pakka ei ole hajoamassa, Skotlannin itsehallinnon vahvistuminen käytännössä sössittiin kansallisen puolueen sisäisissä suhmuroinneissa, Labour ottanee selkeän voiton sillä alueella ja voi vaalien jälkeen esiintyä hyväntahtoisena skottien suuntaan - mikäli talous sen sallii.

Vaalien voittajan osa on armoton. Hän on myös kaksipuoluejärjestelmän takuumies. Jos seuraava vaalikausi epäonnistuu, vaalijärjestelmän remontista käytävä keskustelu voi kiihtyä ja ohittaa kiinnostavuudessaan alati harmaantuvan kuningashuoneen asioiden setvimisen. Vaaleissa voittavat alueensa edustajat janoavat pääministeriltä hyvää alueelleen ja vaaleissa pudonneet tulevat hautomaan vastaiskua. Sen paikka tulee takuuvarmasti. Ja myös Cummingsin liikkeitä kannattaa seurata. Suuri yksinäinen neuvonantaja ei ole lahjattomien kanssa tehtävän yhteistyön suuri ystävä, mutta hän voi hyvinkin olla vaikuttamassa poliittisen pelikentän uusiutumiseen seuraavan hallituskauden jälkeen. Tietojohtamisessa hän on antanut jo näyttönsä, eikä se ollut aina demokratian jäykimpien perinteiden kannata kovin mukava oppitunti: radikaali tietokoneen käyttö, tekoälyn hyödyntäminen ja maan hiljaisten aktivointi ovat varmasti menetelmiä, joihin tullaan palaamaan.

***

Rishi Sunak is now a lonely man with a lot pressure on his trained shoulders. But it is not too easy for his competitor Keir Starmer either - he should say something concrete for better Britain. It is always lonely at the top - in two party system. If the selections show hung parliament, that is an another challenge, and Mr Cummings is going to do his best to change the game for the next election period. Some fascinating times ahead.