Imperiumin tuho

Source:https://www.1066.co.nz/Mosaic%20DVD/News/April%202018/apr4/apr4.htm

(Excellent photos from Colchester!)

Lukutottumukseni ovat vanhanaikaiset. En kiivaile Paul Austerista reaaliajassa, kohun laannuttua luen jotain ja totean hälyn ylimitoitetuksi. Reagoin hitaasti ja odotan sopivaa hetkeä. Mutta Ari, kiitos kärsivällisyydestä, Adrian Goldsworthyn Rooman valtakunnan tuho on nyt luettu. Vinkki oli erittäin suositeltava, kiitos siitä, teos on erittäin ajankohtainen kaukaisesta aiheestaan huolimatta.

Roomalaiset valtasivat Britannian ja perustivat sinne oman hallintonsa. Claudius, tuo Robert Gravesin romaanissaan sympaattisesti kuvaama hallitsija, vietti Britanniassa Caesaria pidemmän ajan. Hallinto yhtenäisti ja yhdisti hajanaisia heimoja, sekä Rooman puolelle että sitä vastaan. Naissoturi Boudican johtama kapina olisi voinut olla roomalaisille kohtalokas, se kuitenkin onnistuttiin tehokkaan armeijan avulla murskaamaan, vaikka miesylivoimaa ei Roomalla ollut. Skotit pitivät puoliaan ja Hadrianuksen linnoittama raja on osoitus kuinka haastavaa ja kallista oli pitää provinsseja valtansa alla.

Goldsworthyn kirjan suuri teesi on, ettei ole ihme, että imperiumi kaatui, vaan että se kesti niinkin kauan. Rooman viimeiset vuosisadat tuntuvat taukoamattomalta sisällissodalta, jossa välillä käydään palauttamassa reuna-alueita järjestykseen, jos voidaan. Hallitsijat voivat luottaa siihen, että heidän aikansa ei ole pitkä; henki kilpailutetaan jatkuvasti: parhaan tarjouksen armeijalle tehnyt saa jatkaa epävarmuutta, häviäjä lyödään hengiltä.

Goldsworthyn yleispiirteinen kuva Britanniasta on mielenkiintoinen: kyse ei ole ajan yöhön suistuvan loistavan yhtenäiskulttuurin kertakaikkisesta häipymisestä, vaan dialogisemmasta tavasta. Rooman suuntaan oli luotu yhteyksiä, jotka säilyivät myös pimeinä vuosisatoina, kristinuskon ottaessa osittain Rooman hallinnon yhtenäistäjäroolia. Rooman aika muuttuu suhteellisesti pimeämmäksi Goldsworthyn analyysissä, pimeä keskiaika on sen jatkoa - hidasta ja vaatimatonta uuden rakennustyötä. Vanha historia näkyi sirpaleissa, kuten Boudican kapinassa tuhoutuneesta Camulodunumista eli myöhemmästä Colchesterista löydetyssä arvoituksellisessa sfinksissä. Sen merkitys tuntuu hämärältä, mutta se edustaa kulttuuria, joka oli hyvin varma itsestään. Samassa kapinassa tuhoutui myös roomalaismielinen Lontoo tai Londonium, jonka puolustamista roomalaiset eivät pitäneet kovin tärkeänä. Naishahmoisen sfinksin perinteinen tulkinta liittyy kuoleman arvoitukseen.

Goldsworthyn loppusanat ovat hämmentävät, niissä otetaan kantaa Amerikan presidentinvaaleihin ja mietitään, löivätkö viktoriaanit saavutuksillaan Rooman. Johtopäätös on kuitenkin selkeä: kahtiajakautunut kansa jatkuvan sisällissodan partaalla ei pysty viemään valtakuntaa säilyttävää funktiota sellaisenaan eteenpäin kovin pitkälle.

***

How the imperiums have fallen? I read The fall of the West by Adrian Goldsworthy. It is an excellent book telling the declining story of Rome, suffering from constant internal fights and wars, not only those lead by Boudica in Britannia. The book gives a viewpoint that the dark centuries after the Fall of the West Rome were not so dark after all: the established contacts to the Continent worked and many tribes had their internal quarrels as usual. But reading this history one cannot help thinking the current status of United Kingdom and the United States. The answer to many questions is not replied by the enigmatic Sphinx from Colchester, its female figure and man's face. However, one interpretation of its message is simple: death.

Moleskin - myyrän nahoissa

Moleskin eli molski eli myyrännahka on puuvillakangas, joka on muokattu pehmeäksi ja lujaksi ja niin tiukaksi, että se tarjoaa jopa jonkinasteista tuulensuojaa. Pinnaltaan ja tunnultaan se on lähellä säämiskää.

Barbourin öljykangastakkien joissain malleissa on kylkiluiden kohdalla pienet käden lepuutus- ja lämmittelytaskut, kädet hakeutuvat sinne mielellään, jos vuoraus on tehty moleskinillä. Olen pitänyt näistä taskuista kovasti. Molskihousut hommasin Marks & Spenceristä, paritkin, ne ovat italialaisesti stailatut, mutta kotona niistä on saanut kuulla. Ne ovat silti erittäin mukavat, lämpimät ja hengittävät, tuulensuojaisuutta on ja malli on hyvä.

Myyrännahkan sisässä tuntee itsensä Kenneth Grahamen Vesirotaksi, joka ihmettelee rauhallisena maailman menoa. Se on rento kangas, jossa on englantilaisen maaseudun parhaita perinteitä: käytännöllisyyttä ja vanhanaikaista korkeaa laatua - juuri samaa, mikä tekee farmarihousuista (käyttääkö sanaa enää kukaan?) niin suosittuja. Molskityyliin ei kuitenkaan sovi polvipako, vaan ne ovat parhaimmillaan ehjinä. Pidän kovasti niistä housuista, joissa väri on mahdollisimman lähellä myyrän väriä.

***

Moleskin, as a cotton fabric, is not too typical in Finnish clothing. My warm contact with its softness is from Barbour wax jackets and their hand pockets lined with its velvety, chamois quality and M&S trousers to keep windy weather away. It is beautiful, practical and hard-wearing material to resist the worst of English climate. I prefer it coloured just like a mole.

Tinker Dill or Dudley Sutton - muistoja

Dudley Sutton kuoli vanhuuttaan syyskuun puolessavälissä. Sutton tunnetaan näyttelijänä ennenkaikkea Jovejoyn Tinker Dillinä. Hänen kanssanäyttelijänsä Chris Jury ehti jo lausua kauniit sanat ystävänsä muistolle.

Sutton loi Tinkerin hahmoon veijarimaista tuiketta, jossa hän kuitenkin tavoitti herkkyyden ja haurauden kauneuden riivaamassa miehessä, joka eli suurieleisesti ja vaatimattomasti, paljon ulkokuoren alle peittäen. Hahmoon tuli rakkaus englannin kielen vivahteisiin, into saaren loistavaan historiaan ja jossain määrin tuskallinen oman aseman tiedostaminen suhteessa ylempään luokkaan, mutta myös vastakkaiseen sukupuoleen.

Tinker on sarjassa vanheneva mies, jolla on harvoja ystäviä, mutta heidän merkityksensä on suuri. Sutton toi hahmoon perienglantilaista eksentrismiä, omalaatuista intensiteettiä, jolla hän onnistui ajoittain nousemaan etualalle Ericin sarkasmista, Lovejoyn karismasta ja Lady Janen säteilystä huolimatta. Suttonin artikulointi jää jokaisen Lovejoyn ystävän korviin miellyttävänä muistona, osana nelikköä, jossa jokainen toimi kulmakivenä toisia hienosti täydentäen. Ja rusetit!

***

Sudley Dutton, to many best know as Tinker Dill from Lovejoy, died after full life behind him. He made Tinker a funny, vulnerable, bowtied and tweeded character with loads of love towards English language and its proper use, with love and nose for fine historic artefacts from glorious past of England. He was wonderful as a part of the four - with Eric, Lovejoy and Lady Jane - and we can still enjoy his good show and masterful acting from the best episodes of the classic series.

Schweppes 3: Mihin vedet virtaavat?

Veden pullottaminen ei tunnu bisneksistä vaikeimmalta. Helsingin Veden piti muuttaa janoinen maailma viennillään, mutta hanke tyrehtyi. Schweppeksen tapaisen pitkän linjan toimijan vaiheiden seuraaminen paljastaa monia mielenkiintoisia seikkoja vesialasta. Kilpailu on kovaa, fuusioita ja muuten kovia ratkaisuja tapahtuu. Sveitsiläinen yritys asettautui Englantiin 1700-luvun lopussa, johti lähteittensä veden kuninkaallisiin pöytiin, kehitti tuotteita. Omistaja vaihtui matkan varrella karkki-Cadburysta lopulta Coca-Colan ja sen alayhtymien hoteisiin. On merkillistä, ettei niin pieni ja nätti firma kuin Schweppes pärjännyt sellaisenaan. Pelkkä vesi, hiilihappo ja sokeriset liemet eivät ole kalliita, mutta markkinointi on. Se on isojen poikien puuhaa.

Malvernin vesi oli yhtiön varhaisen historian lippulaivoja. Kukkuloiden luonnonlähteet olivat käytössä eri puolilla. Malvernin Colwallin vedenottimoon Coca-Cola satsasi. Vaikka tuote oli hyvä, yllätyksiä seurasi. Tulvissa pääsi pintavettä kallioiden ohi pohjaveteen ja laaduntarkkailussa löytyi bakteeripitoisuudessa poikkeamia. Rakennettiin suodatinjärjestelmä, joka laski veden tason autenttisesta lähdevedestä tavallisemmaksi. Jakelussa ja tuotannon kapasiteetissa oli haasteita ja hintapaine oli kova: ison firman johto puhui ja pikku paikallinen merkki, kuuluisakin, sai mennä. Työt loppuivat tehtaalla 2010 ja Elisabeth I:n ajoista saakka markkinoilla ollutta Malvernin vettä ei enää löytynytkään Schweppesin mallistosta. Tämä tietysti aiheutti paikallisen porun. Se ei ollut mikään ihme, asiakkaita kun oli ollut kruunupäiden lisäksi Dickens, Darwin, Tennyson... Pullotettua Malvernin vettä saa kuitenkin nykyisin taas Holy Wellistä, uuden omistajan elvytettyä Malvernin nimeä kantavan linjaston vuodesta 2012 lukien.

Schweppesin tuotekehittelystä voi hyvin nähdä, että se pyrkii yhä laatutuotteisiin. Tästä esimerkkinä mikserien uudet premiummallit, jotka pyrkivät vastaamaan vaikkapa uusien Gourmet-ginien haasteisiin. Suomalaiset ovat näissä kunnostautuneet Napue-ginillä, joka on saanut palkintoja. Ja kyllähän pelkän veden myyminen on tietyllä tavalla tylsää. On typeriä, kallita muotimerkkejä vesihifisteille. Niissä silti mikromuovi maistuu ja lasipullot painavat - ja hanavedelläkin pärjää monin paikoin ihan hyvin kotkotusveden sijasta.

Tarinani päättävässä loppukuvassa, Australian Schweppesin logossa, on kauniisti säilynyt Malvernin veden priiskoitus, muistona vanhoista hyvistä ajoista, jolloin terveelliset vedet valuivat niin kuninkaallisiin kuin rahvaankin suihin yhtä elähdyttävinä. Ja tarkkasilmäinen löytää vielä viittauksen Crystal Palacen suihkulähteeseen logon punaisesta osasta. Hurskaat munkit vaelsivat kerran päivässä Prioryltä Holy (keskiajalla tarkoitti samaa kuin Health) Welliin hakemaan huonojalkaisemmille veljilleen terveyttä edistävää nektaria. Perinnettä voi yhä jatkaa. Erinomainen ja yksityiskohtainen paikallissivusto, jossa on 88 lähdettä listattuna, löytyy täältä. Malvernissa kaltioita siis riittää ilman isoja yhtiöitäkin, Waitrose-supermarketista saa Schweppestä ja sitä nykyistä pullotettua paikallista vettä, pelkkää puhdasta vettä. Mutta älkää unohtako Schweppesin Lemonadea: se ON hyvää!

***

My third chapter of the Schweppes drama is the cruelest of it all. The sympathic company is devoured into series of different fusions and amalgamations, ending to the Coca-Cola Company and its satellites, where the traditional Malvern Water, the Water of Elisabeth I, of Darwin, Tennyson and Dickens, ended into the bin end of bottled history. The factory in Colwall was closed in 2010 and you can see here how the locals got very angry and sad indeed. What a waste! However, the reasons behind closure were real as well: the tough competition in the mineral water market, the calculations and the infamous economics of the scale, the quality standards of water... Luckily, the other company, has since 2012 bottled this traditional Malvern water at Holy Well, but not under Schweppes logo any more. Visiting Waitrose in Malvern, you can still buy this traditional local drink and keep up with Schweppes heritage on the area, with 88 wells - buying something nice from their fleet on the mixer department - new Mixers for Gourmet Gins, like Napue, perhaps, or just their excellent Lemonade - so good it is!

Source:

https://www.schweppesaustralia.com.au/

Schweppes 2: Minä ja Schweppes

Oli hieman outoa huomata, että Schweppesin tuotteet liittyvät jollakin tavalla Englanti-innostukseni juuriin. 1970-luvulla virvoitusjuomat olivat vielä ylellisyyttä. Varsinkin sitä olivat hienommat mikserit, joiden etiketissä komeili maininta kuninkaallisesta hovihankkijasta. En ollut vielä käynyt Englannissa, kun koulupoikana huoneessani kuuntelin levyjä ja siemailin huolellisesti kiteytymisen rajamaille jäähdytettyjä mikserijuomia. Schweppesin Tonicissa maistui imperiumin katkeruus ja eksoottisuus, Bitter Lemonin laadun erotti myös siitä, että siinä oli selkeästi sakkaa, joka laskeutui pullon pohjalle. Juoma oli niinsanotusti cloudy, pilvinen. Ginger Ale tarjosi ensikosketuksen inkivääriin, johon myöhemmin olin tutustuva eri muodoissa. Jopa Schweppesin Cola oli eksoottinen, siinä oli erikoinen aromipainotus, joka erotti sen suurista amerikkalaisista kilpailijoista.

Mielikuva oli syntynyt saarivaltakunnasta, jossa on omat tavat, maut ja laatukäsitykset. Mutta varsinainen pommi oli vasta tuloillaan noina Kylmän Sodan vuosina. Schweppes oli kehittänyt 1970-luvulla Russchian-limonadin Pohjoismaisten vodkien kyytipojaksi. Suomeen se rantautui muistini mukaan vasta 1980-luvun alussa. Juomasta tuli heti suosikkini. Se oli kirkas juoma, jossa oli häivähdys vaaleanpunaista. Se tuoksui heikosti makeilta punaisilta marjoilta ja sen maussa oli sokerisuuden rinnalla hämmästyttävä aromipoiminta persikan nukkaisen kuoren katkeruudesta. (Nykyisen juoman aromien takana ovat valmistajan mukaan marjat, hibiscus ja porkkana). Juoman nauttimisessa tuntui olevan poliittista riskiä, siinä tunsi olevansa Hänen Majesteettinsa Salaisessa Palvelussa retkellä Pahuuden Valtakuntaa vastaan. Etikettiin oli alunperin kuvattu tsaarillinen kaksipäinen kotka. Tämä oli virvoitusjuomamerkiltä rohkea kannanotto, jonka tekee vieläkin hämmästyttävämmäksi se, että tuo tunnus tosiaan palasi valtaan Neuvostoliiton raunioiden ylle. Juomalla voi tehdä politiikkaa, myös kapitalismissa!

Kun ensimmäisiä kertoja vierailin Malvernissa, huomasin Malvern Wellsissä ison Schweppes-kyltin vesipullottamon kohdalla. Tämä lisäsi omaa kiinnostustani paikkaan muiden tekijöiden ohella.

Tietenkään Schweppes ei ole ollut matkoillani vain Englantiin rajoittunut merkki, Ranskassa erilaiset sitrusversiot ovat olleet suosiossani aina. Ranskassa suosittiin tölkkejä, Suomessa juomia sai aluksi kömpelöissä, raskaissa, kirkkaissa lasipulloissa, joiden malli hieman siroutui ja pitkäkaulaistui ja lopulta pintaan tuli tarpeetonta kuviointia. Kruunukorkit ovat pulloissa olleet niin kauan kuin muistan. Jossain vaiheessa juomia alkoi saada litran pulloissa, ensin lasisina, sitten vieläkin suurempina muovisina. Olen aina pitänyt pientä pakkauskokoa parempana, suurissa pakkauksissa hiilihappopitoisuus on jo lähtökohtaisesti alempi ja väljehtyy entisestään avattuna. Haluan juoda Schweppesini niin hapokkaina kuin mahdollista, jostain omituisesta fysiologisesta syystä, jota en edelleenkään osaa selittää. Hiilihappoa pitää saada säännöllisesti, se on ollut minun terveysveteni. Nykyistä mallistoa voi ihailla Schweppesin sivuilla.

***

I have always been a keen fan of brand Schweppes. For me, it was a sort of symbol of England, even before my first visit. The brand had that tempting melange of the Cold War Spirit, of quality, exotic spices and tastes, of Imperial and Royal connections, humour, somewhat an air of higher class than those ubiquitous products of the bigger American soft drink companies. Introducing Russchian in the middle of Cold War, with its two-headed eagle Imperial emblem on a bottle label and its sour peach peel aromas - that was really something highly political for a soft drink company - I fell in love with the drink at once. There is no longer the Sovjet Union but the great mixer, Schweppes Russchian, still stays strong. My positive thoughts about the label were further deepened with my first visits to Malvern and seeing their water-bottling premises there, on the hillside.