Rantaa kävellessämme huomasimme, että Severnin vesi oli ollut korkealla - mutaa ja hiekkaa oli rantakaduilla runsaasti. Kirkossa vesper tai Evensong, oikeammin, meni mukavasti. Kiinnitin huomiota naiseen, joka oli saanut teini-ikäisen poikansa mukaan. Nainen oli niin onnellinen, että se säteili toiselle puolelle kuoria. Kirkosta poistuttaessa oli mukavaa, kun papit jäivät tervehtimään, oikein kirkkoherrakin oli paikalla. Hän oli tuttu edellisestä käynnistä ja katedraalin nettisivuilta.
Kiersimme rannan kautta kohti autoa. Vaimoni kuuli naisen itkua rannasta. Avuliaana ihmisenä hän meni paikalle. Ilta alkoi tulla, surullinen nainen odotti kaverinsa tapaamista ja hänellä oli hankalaa astmansa kanssa. Nyt ei ollut muuta paikkaa kuin odottaa kaveria. Vaimoni rauhoitteli naista ja kuunteli hänen murheitaan. Itse huomasin ajattelevani monia mahdollisuuksia: käteistä minulla ei ollut, yösijaa olisi majapaikassamme, mutta sinne pitäisi ensin päästä. Mukanani oli astmapiippu, mutta se oli ainoani ja tarvitsin sen itse. Huomasin miettiväni, kuinka kylmä yö on tulossa.
Vaimoni puhui naisen kanssa ja hän tuntui rauhoittuvan, kun sai puhua ja joku kuunteli. Varsinaista ongelmaa emme kuitenkaan kyenneet ratkaisemaan. Huomasin miettiväni, missä itse viettäisin yöni ulkona: ajattelin, että joenrantaan ei olisi hyvä jäädä. Etsisin keskikaupungilta jonkun paikan tai katsoisin yömajat. Suojaa pitäisi saada enemmän. Karpomainen ajatus ”Onko kunnan taholta puututtu asiaan?” oli lähellä - sosiaalitoimi on Englannissa kuntien päätehtäviä eli konservatiivisen Worcesterin valtuuston vastuulla.
Kävelimme ajatuksissamme lopun matkaa autolle. Tiellä oli vielä hiekkasäkkejä, joilla oli estetty virtaa tunkeutumasta rakennukseen. Näkymä oli kuin sota-ajalta. Parkissa seissyt auto ei tuntunutkaan nyt kylmältä, tuntui etuoikeutetulta istua siinä ja saapua majapaikan lämpöön. Ajatukset palasivat myös seuraavina päivinä naisen luo: onko hän tavoittanut kaverinsa ja saanut asiansa paremmalle tolalle? Helpottuneena totesin suhteellisten leutojen ilmojen jatkuvan. Siitä huolimatta todellisuus oli puraissut meitä ikävällä tavalla ylemmän keskiluokan idyllin takana.
***
On road, the last etape was in Worcester. We visited Cathedral for Evensong, I noticed very happy lady with his teen-age boy: yet in the street we met an unhappy woman with no place to stay her night, waiting to meet her friend. She was a bit comforted by discussion with my wife. Meeting people in need is so hard, when your ability to help is limited. Or is it? Worcester has been suffering from flooding - there were still sand bags blocking roads to keep water out of cellars. We reached our car and complained not how cold it was and drove silently to our peaceful cottage.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti