Petteri

Hän oli saapunut isäni kotiseudulle turistina 1950-luvulla. Tätini puhui englantia, hän sai opettajan pätevyyden, toimi Peterille oppaana. Utelias, pieni ja hoikka englantilaismies, joka tarkkaili asioita ja ihmisiä terävästi, hiljaisesti ja huvittuneesti. 

Hän toi sukulaisiaan ja ystäviään Suomen kesään ja taidenäyttelyihin, mökeille, etelään ja pohjoiseen. Minä esittelin hänen ihastuttavalle tytölleen ja hänen ystävättärelleen Dickens-kokoelmani. Olin tehnyt Dickensistä jopa piirroksia. Koskaanhan se ei mene niinpäin että Englannissa vierailevalle esiteltäisiin Pentti Haanpää-käännösten kokoelma. Peterin tyttö nauroi, hän viihtyi Suomessa ja toinen tätini, maailman paras leipuri, kuningataräitiä puhdasoppisempi anglofiili, tarjoili kaikille teetä.

Peter tutki lepranhoidon historiaa Suomessa. Hän työskenteli Paddingtonin St Mary sairaalassa ja päätyi Cambridgen yliopistoon presidentiksi. Hän tilasi peräpohjalaiset verhot omilla väritoivomuksillaan. Hän tunnisti kutojan käsityön laadun. Hän kallisti keittolautasta tyhjentäessään sitä poispäin itsestään, joka teki äitiini vaikutuksen. 

Hänessä oli samaa päättäväisyyttä kuin tädissäni, hiljaista mutta varmaa. He rakastivat ristiin toinen toisensa maata. Kun Peter kerran tuli koneella, täti ja hänen miehensä lähtivät autolla vastaan. Ohimenevän rekan osa tarttui Nissaniin ja siitä lähtivät pellit kuin loimet päältä. Tätini ja miehensä jäivät hölmistyneinä katsomaan paljasta taivasta penkeillä istuen, vahingoitta. Täti otti taksin lennosta kentälle ja ehätti Peteriä vastaan jättäen miehensä selvittelemään kolaria.

Tätini puhui kaunista, huoliteltua englantia. Hänen ranskansa oli vähintään hyvää. Ensimmäiset kielet olivat olleet ruotsi ja saksa. Väittelimme joskus, kumpaa rakastaa enemmän, Lontoota vai Pariisia. Hän yritti taivuttaa minua sivistyneesti ja hiljaisesti Lontoon kannalle. Mieluusti hän perehdytti Peterin seurueet Suomen salaisuuksiin, nauttien ja hiljaista ironiaa viljellen. Peter kulki kanssamme mökeillä, vesillä, joen vartta jouluyön hiljaisessa lumisateessa, maisemia ja ihmisiä tarkkaillen ja havainnoiden, sanoen aina välissä jotain sukkelaa.  

Tätini sairastui ja kuoli kesken toipumisensa. Peter saapui hautajaisiin surullisena, järkyttyneenä. Kun sisarusteni kanssa kävimme tädin muistomatkalla Englannissa, suuntasimme myös Cambridgeen Peterin luo. Hän antoi meille samaa pohjoista vieraanvaraisuutta kuin oli Suomesta saanut, työpaikallaan Collegessa. Hänessä oli surumielisyyttä, mutta hän ilahtui kuullessaan reitistämme. Hän muisteli omia matkojaan Suomessa ja Englannissa ja kaivoi esiin omat mustavalkoiset kuvansa Bradford-on-Avonista, jonne olimme menossa. Hän antoi minulle Cambridge-kirjan muistoksi kirjoittaen siihen tyypillisen humoristisen omistuksen "matkanjohtajalle". Hän oli tyytyväinen, että sukumme jatkoi anglofiliansa potemista.

Peterin, tuntemamme englantilaisen pienen suuren Suomen ystävän, kuolemasta on tänään kulunut kuusi vuotta. Petteri, omalla tavallasi olit yksi meistä, sinua on helppo muistaa lämmöllä.

***

Peter, a young English lad, once arrived as a tourist to the Northern Finland and was taken under the wings of my Grandma and my dear auntie. Their friendship lasted decades  - she loved England just like Peter loved Finland. He was much amused observing Finland and Finns with his wit, sharp yet friendly observations. Thank you, dear friend, your memory still delights us, your Finnish friends.

http://www.telegraph.co.uk/news/obituaries/medicine-obituaries/8911066/Professor-Peter-Richards.html