I spy with my little eye - Vakooja imperiumin talossa

9.9.2017 The Economist ja sen vakkaripalsta Bagehot analysoi Britanniaa vakoilun kautta. Aihe onkin erityisen kiinnostava, joskin sekin hyvin kirjallinen. Bagehotin järkeily menee niin, että kirjailijoita sopi lähettää vakoojiksi: he olivat osa establishmentia sekä kirjallisella että salaisen palvelun puolella ja taiteilivat molemmissa. Lista on komea: Kiplingin Kim, Somerset Maugham, Graham Greene, Ian Fleming, John Le Carré, Stella Rimington.

Todellisuus oli kuitenkin kirjallisuutta merkillisempää, Cambridgen vakoojat Kim Philby, Anthony Blunt ja Guy Burgess nousivat yhteiskunnan portaissa hämmästyttävän korkealle ja pysyttelivät siellä häikäilemättömästi, Thatcherin lopulta paljastama Blunt kuninkaallisten taideteosten inventoijana ja Poussin-eksperttinä. Bagehotin analyysissä vakoojien toiminta rinnastuu Westerneihin Amerikassa: maailman murrokseen ja muutokseen, imperiumin kuolinkouristuksiin, joita myös James Bond seuraa puoliksi hyväksyen, työntämällä sitä yli laidan molemmin käsin.

Analyysissä on jotain vahvasti tutunomaista Britannian kaksikasvoisesta yhteiskunnasta. Greene oppi vakoilemaan paljastamalla koulutovereitaan rehtori-isälleen ja tämä kaksinaismoralismi on läpileikkaava piirre. Syntyä Britiksi on jonkinlainen mixed blessing, se on paras huonoista osista. Vaikka sen epäkohdat tiedostaa, siitä ei henno kuitenkaan koskaan täysin luopua. Philbyn Moskovan-vuodet ilman paluun mahdollisuutta Britannian helmoihin olivat varmasti katkerat, Neuvostoliiton teen karvaus ei korvannut Englannin teehetkiä. Voisi hyräillä meikäläisittäin: Laps' Suomen... 

Bagehot antaa myös jaottelun erilaisista menestyksellisistä vakoojatyypeistä. Ensimmäinen on eichmannilainen hahmo, täydellisesti säännöt hallitseva ja niiden mukaan toimiva; toinen tyyppi on huimapää, joka rikkoo kaikki säännöt, mutta ympäristö, joustava brittiläinen helmayhteisö, sietää häntä oikkuineen lojaalisti. Bagehotin loppuhuipennus on variaatio Churchillin kuuluisasta määritelmästä Venäjästä ja sen sisimmäisestä olemuksesta. Vakoilutarinoiden ytimessä on parempi Britannia kuin miltä se näyttää ja sivistyneempiä ollaan kuin muut. Se on lohduttava illuusio, joka on kääritty pettymyksestä kertovaan tarinaan. Kieltämättä siinä tunnutaan olevan imperiumin olemuksen ytimessä.

***

Bagehot, in The Economist 9 September 2017, finely analyses British literal passion with spying. "The secret at the heart of the British spy novel is that Britain is much better than it seems. The writers agonise over decline and hypocrisy, only to conclude that the British are cleverer and more civilised than anybody else. A comforting illusion wrapped in a tale of disillusionment: you can't get more British than that."

Mansikkapaikkani No 3

Mansikkapaikka on vanha käsite. Alkuperästä en tiedä, mutta se lienee sukua parhaalle hillapaikalle, jota ei muille kerrottu. Bergmanin samanniminen elokuva käsittelee mennyttä elämää, jotain tilannetta, valintaa tai mennyttä aikaa tai kadotettua paratiisia. Et in Arcadia ego - minäkin olin Arkadiassa. Se tarkoittaa että on nautittu poikkeuksellisen hienoista oloista ja paikan hengestä. Mutta samalla siihen sisältyy ajatus että myös kuolemalla ja unohduksella on siellä sijansa. Mansikoilla on aikansa mutta niiden muisto säilyy. Englanniksi Mansikkapaikka elokuva kääntyi muotoon Wild Strawberries. Se on hyvä, runollinen käännös, mutta siihen ei sisälly ajatusta paikan erikoisesta hengestä.

Jos minun pitäisi valita kolme paikkaa Englannista, jotka olisivat poikkeuksellisen mieluisia se olisi nopeasti tehty. Ensimmäiseen valikoituisi paikkoja, joihin kaipaan, vaikka en ole niissä käynyt.

Aloittaisin Wellsistä. Englannin pienin katedraalikaupunki sijaitsee hankalassa paikassa. En ole siellä koskaan käynyt, monta kertaa olen kuvista ihastellut suurta pyhättöä, joka vaikuttaa olevan hienon puiston ja veden partaalla. Jopa inhoamani joutsenet näyttävät kuvissa sympaattisilta. Kaupunki näyttää viehättävän pieneltä, uneliaalta, vaikka kävijöitäkin varmasti on. Taatusti viihtyisin siellä, mutta pidempään oleiluun se tuntuu kalliilta paikalta ja ehkä väistämättä liian tätimäiseltä. Läheisessä Bathissa olen käynyt ja uudelleenvierailu Wellsistä käsin varmaan tyydyttäisi pienemmässä paikassa kehittyvän tarpeen pistäytyä välillä vähän suuremmassa paikassa. Crescentin ja Pulteney Bridgen näkemisen jälkeen voisi taas palata pikkukaupungin charmin lumoihin.

Wellsin katedraali vaikuttaa mielenkiintoiselta. Sen transeptia, poikkilaivaa, uhkasi sortuminen ja siihen lisättiin kuuluisat sakset vakauttamaan rakennetta. Ne ovat nerokas keskiaikainen insinööriluomus, mutta taiteellista silmää ne joillakin häiritsevät, Alec Clifton-Taylor kuuluu nikottelijoiden joukkoon. Kuvani katedraalista on Edwin Smithin ottama. Varsinainen mansikkapaikka, minkä haluaisin nähdä on katedraalin sisäosan kokoontumistilaan johtavat portaat, joita vuosisatojen käyttö on kuluttanut. Siitäkin on muistaakseni Smithin ottama vaikuttava kuva. Kyllä vain, ainakin tuolla on Sea of stairs kuva:
http://www.pentreath-hall.com/inspiration/2013/06/30/edwin-smith-at-the-fry/
Vanhassa kivessä voi hiljaisena viestinä nähdä sen, että ennen minua tästä on kulkenut jalkoja, joiden muisto on painunut kiven pintaan.

Wellsin tapaisesta maaseutupaikasta odottaa tietysti mansikoiden makua ja niittyjen kesäisiä tuoksuja, hautovan helteisiä kesäpäiviä ja lämpimän ilman väreilyä kaiken yllä. Tällaiseen paikkaan lataa myös lukemattomien näkemättömien pikkukaupunkien ja kylien suloja, joita en ole vielä löytänyt, teehuoneiden, puutarhojen, viheralueiden, vesien ja metsien ja peltojen rikkauden. Yrttien tuoksun, teetarjoilun, kurkkusandwichit, ruoan ja virvoittavien juomien tuoksut, kukat, hajusteet, koirien, hevosten, lampaiden tuoksut ja äänet. Yhtähyvin näkemätön mansikkapaikkani voisi olla Gold Hill Shaftesburyssa, Dorsetissa tai tulevilla matkoilla vastaan tuleva paikka, josta jää miellyttävä muisto lopuksi elämää.

***

Ingmar Bergman's Smultronstället is a film masterpiece. In English the title is Wild Strawberries, whereas literal translation should be The Strawberry Place. Anyway, I start here three short updates of my favorite places in England - the Strawberry places - starting with Wells I have never really visited, but would love to. A small Cathedrale town, I have imagined it as a place full of tranquillity and pleasure to all senses, specially in warm summer. Or my choice might as well be any place still not visited in my travels, a place to leave a permanent positive memory and longing to revisiting.

Fossiilit

Tänään oli taas sellainen päivä, tiedättehän, kun käy Marks & Spencerillä ja kaikki näyttää niin toivottoman labourilaiselta, innostamattomalta, tarkoitan tietysti Miliband- veljesten aikaa puolueessa. Mutta yhtä kaikki, tunsin fossiliutta, siihen lohtua toi että KATE MOSS on YHÄ Calvin Kleinin mainoshahmona androgyyniselle hajuvedelle. Oh Katie - hänkin tosin on erään näkemyksen mukaan fossiili jo, nuoriso ei häntä enää ymmärrä, he elävät hetkessä ja suosivat rotevampia malleja ja jotka ottavat itsensä liian vakavasti. Vaan ainutlaatuinen nöyryys ja ultimaattinen fotogeneettisyys on Katien vahvuus  - she is so versatile, isn't she? Mutta hänen tyttönsä siis pitää häntä fossiilina - mitä sanoinkaan nuorison käsityskyvystä? Klassikkoja pitäisi kunnioittaa, se pitäisi opettaa jo koulussa.

Fossiliuden tunne johtui myös siitä että olen lukenut mainiota Kuudes sukupuutto kirjaa, jonka alussa on herooinen kuvaus englantilaisesta ja ranskalaisesta tiedeyhteisöstä, jotka hitaasti havahtuivat arkeologisten tosiasioiden edessa: maan päällä oli ennen jättiläisiä. Kaikki kulminoitui evoluutiokysymyksessä Darwiniin, tuohon vanhaan jurottajaan, joka nykypäivänä olisi voinut saada sivuroolin Syrjäinen maa- sarjasta. Mutta geologian aikakäsityksen synty on kiehtova tarina ja fossiilien löytyminen kirjaimellisellisesti avasi silmiä viktoriaanisena aikana. Hirmuliskot rynnistivät vauhdilla pintatajuntaamme piilotajunnastamme, jossa ne ovat aina olleet hyvin eläviä. Yksi varhaisista löytäjistä oli Lyme Regisin Mary Anning
http://www.bbc.com/news/uk-england-dorset-14987193
Sama paikkakunta ja samat kalliot ovat keskeisessä roolissa tietysti John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin nainen-romaanissa. Yksi kesäprojektini oli lukea Fowlesin Jumalten naamiot, mutta urakka on lepotilassa, fossiloituneena yöpöydälleni. Ei Fowlesissa ole vikaa, hänen tapansa kirjoittaa tuntuu vain hieman vanhanaikaiselta. Lukuromaania yritetään rakentaa väkisin, vähän samaan tapaan kuin Darwin yritti hieman ontuen havainnoillistaa teorioitaan.

Piltdownin mies oli myös kiinnostava fossiilitapaus, jota on aina kiintoisa kerrata
http://www.nhm.ac.uk/our-science/departments-and-staff/library-and-archives/collections/piltdown-man.html
Nils Edelmanin mainio teos Viisaita ja veijareita geologian maailmassa käsittelee aihepiiriä kiinnostavasti, myös hieman huumoria sallien. Fossiileihin liittyvä tieteen kehityksen historia on kiintoisa siinäkin mielessä, että siinä näkyy hyvin kunnianhimoisten tutkijoiden halpamaisiakin keinoja kaihtamaton taistelu teorioistaan, vanhojen hypoteesien kumoaminen ja uusien esittämisen tärkeys. Väittely tuntuu yhä olevan kiivasta. Jos vaivautuu kaivelemaan populaaria pintatajuntaa kansoittavaa ilmastonmuutosta ja dinosauruksia vähän syvemmässä ja laajemmassa yhteydessä, voi tieteen toimintatapaa ymmärtää jopa siinä määrin, että se ohjaa alan valintaa, tällä tarkoitan tietysti ei-fossiloitunutta osaa lukijakunnasta. Mitä he taas siitä ymmärtävät, on toinen juttu.

Mutta kaikki on kiinni keskittymisestä ja osaamisesta, kehittymisestä ja joustavuudesta. Lukija, ota haaste vastaan ja vastaa Rankinin 2012 Eyscape Kate teoksen katseeseen - tiedät kyllä kuka katsoo, iättömän kauniilla fossiilisilmällään.

***

Like Saint-Saens' Carneval of Animals, this update is dedicated to the old fossils like myself, Kate Moss (her daughter's view, not mine), Marks&Spencer and its labourian selections, and to the great scientific battle between France and England - a battle to lead to Charles Darwin's great theory and invention of the geologian time span. One can remember Mary Anning and her fossil-finding in Lyme Regis, acting as an inspiration to the victorians, and even John Fowles as a link in this continuity. The progress of science is fascinating in this period and and so much more than just the dinosaurs and their stoned bones. Reader, somebody beginning with K is today looking at you in Rankin's fine 2012 work Eyscape Kate.

Syrjäinen maa - Hinterland - Y Gwell

Tv-dekkari Syrjäinen maa on ollut haaste. Kun Englantiin on sijoittunut useita poliisisarjoja, Skotlantiin pari, niin Wales on ollut pitkään lapsipuolen asemassa. Tähän tarpeeseen syntyi Syrjäinen maa eli Hinterland. Lopputulos on hämmentävä kuva naapurialueesta - Englannin poliisisarjoissa toiminta on pääosin ripeää, sitä on riittävästi ja viihdyttävyydestä on huolehdittu, välillä liikaakin.  Midsomerin murhat on tästä pahin esimerkki, nimensä mukaisesti vasta vähintään kahden vainajan saldo saa joissakin jaksoissa poliisien harmaan aineen tykyttämään tosimielessä ja etsimään edes jonkinlaisella vakavuudella ratkaisun avaimia.

Syrjäisessä maassa hitaus ja masennus ovat saaneet näkyvän kuvan. Puhetta ei ole haitaksi saakka, mutta omituisia etunimiä kyllä huudellaan niin paljon, että niihin väkisinkin kiinnittää huomiota. Päähenkilön, Tom Mathiaksen, alakulo uhkaa mennä koomiseksi, kun naamassa ei löydy uutta asteikkoa kurjuuden syventyessä. Pari kertaa erehdyin luulemaan, että vastaanotin on jumiutunut – kuvaus vaan junnasi paikallaan ihan tarkoituksella kuin joku nyrjähtänyt powerpoint-show. Näistä lähtökohdista voi päätellä, että sarja on saanut myös vahvan jalansijan suomalaisissa sydämissä. Syrjäisen maan Mathias, purgatoriomaisen olotilan itselleen nikkaroinut ja siinä masokistisesti viihtyvä kaurismäkeläinen sankari ei ole muutenkaan yksin - englantilainen vastinekin löytyy: Foylen sodan nimihahmo. Hänkin on syrjäisellä maalla, vasten tahtoaan, mutta sietää olosuhteensa brittiläisellä huumorilla. Hänkin kyntää syviä vesiä ja rentoutuu oikeastaan vain poissa Hastingsin merelliseltä rannikolta - taimenpurojen ja perhokalastuksen parissa. Kalojen narraamisesta ja toisaalta ihmisten tilanteen etäältä ymmärtämisestä sekä myötätunnosta löytyy Christopher Foylelle vapahdus ja toivo, jonka ulkopuolelle on Syrjäisessä maassa jääty. Onhan Foylen sodassa myös Honeysuckle Weeksin näyttelemä jatkuvan nälän riivaama Sam, jonka hymyn ja toiminnan välähdykset kääntävät Hastingsin sodanaikaisen ankeuden jokseenkin paratiisilliseksi.

Kävin pitkät ajat Walesin rajan tuntumassa – Welsh border marches on suosikkiseutuani Englannissa ja viihdyin siellä ilman tarvetta ylittää rajaa lohikäärmelipun maille. Lopulta tämä alkoi tuntua niin itsetarkoitukselliselta, että päätin ylittää rajan. Suunnitelmissa oli tutustua kaivoslaaksoihin ja matkata meren rannalle. Ensimmäinen kaupunkikokemus oli kuitenkin sellainen, ettei se herättänyt liialti kiinnostusta. Joku pariskunta huuteli perheriidan merkeissä toisilleen rivouksia kadun toiselta puolen keskellä päivää. Muutenkaan näkymät ja jälkiteolliset olosuhteet eivät hirveästi ylentäneet mieltä. Saa nähdä, löytyykö Syrjäisestä maasta elementtejä, joiden vuoksi Englanninreissuista voisi uhrata joitakin hetkiä pistäytymään uudelleen vanhan vihollisen puolella, kukkuloiden kesyttömän kansan luona. Täytyy muistaa, että onhan Walesista tullut paljon hyvää, joka on sulautettu sittemmin brittiläiseen laajaan yhteisöön: vaikkapa Richard Burton, Catherine Zeta-Jones ja laulajatar Shirley Bassey. Tomppaa unohtamatta. Ja voisihan sitä kokeilla sarjaa seuratessa myös Welsh Rarebit iltapalaa synkeyden vastapalana. Suomalaisittain kyse on korkeaoktaanisella juustolla kuorrutetusta lämppäristä. Sellaiseen voi törmätä Englannissa myös yllättävän hienossakin ravintolassa.

http://www.bbc.co.uk/food/recipes/welsh_rarebit_05821

***

There has been a gap that is now filled - with a Welsh tv police series, Hinterland. The show is slow, desolate, purgatorian - DCI Tom Mathias' face expressing constant sadness and deep thoughts of things beyond hope. Should I add that Finns have found this show and are happy enjoying it? Mathias seems to have a spiritual first cousin in DC Christopher Foyle in Foyle's War series. However, Christopher has found one way of hope and escape - to go angling, to a brook where trouts hide.

Englannin kielen erinomaisuudesta

Työhommissa meni aika pitkään, että pystyin suhtautumaan natiivilontoota vääntäviin tahoihin samalta viivalta. Perinteinen suomalainen ajattelu istuu muutenkin tiukassa, että oikeaa englantia pitää puhua ja kirjoittaa oikein, ääntää oxfordilaisittain ja virheitä ei saa tehdä eikä natiiveja loukata raiskaamalla Shakespearen jalostamaa kieltä omalla mongerruksellaan. Hieman epäselväksi on jäänyt mitä virheiden tekijöille piti tapahtuman, kun siitä oli etukäteen niin vahvasti syyllistetty. Eurooppa kuitenkin on täynnä eri kansalaisuuksia, jotka toimittavat asiansa Lontoon murteella varsin omaleimaisesti ja intonaatiovirheistään huolimatta hoitavat asiansa ja tekevät kauppansa, eivätkä saa vammaa sieluunsa, vaikka grammarin pyöritys olisi Ali G:n tasoista luovaa tuhoa.

Tosiasia kuitenkin on, että kommunikoinnissa pitäisi olla viesti ja sen perillemeno on varmistettava. Tämä onkin yllättävän vaikea kokonaisuus. Englantilaiset esitykset ovat monesti kotimaisia parempia kielen laadun lisäksi siinä, että alkuun ja loppuun on sijoitettu sellainen vitsi, joka luo vastaanottamiselle edellytyksiä.

Mutta helposti käy niin, että mukava oli kuunnella, mutta mitä siinä oikeastaan sanottiin? Kun ilmaisu on sujuvaa, se voi olla liiankin sujuvaa, ongelmia peitellään silottelulla ja osataan sanoa hienoja kiertoilmauksia käyttäen sellainen asia, jota suomalainen ei saisi häpeältään ollenkaan kerrottua.

Silmiä avaava oli joskus kymmenen vuotta sitten Britannian hallituksen hanke virkakielen parantamiseksi. Kaikkia slangi-ilmaisuja ja lyhenteitä pyrittiin välttämään ja tekemään asiat selväksi. Suomessa tätä talkoota ei ole käyty ja meillä edelleen ongelmat pakkaavat olemaan haasteita. Mutta brittejä kannattaa kuulla sanojen takaa ja haastaa kysymyksillä. Brexit on varmasti ollut lähiaikojen suurin kupla, kampanjaa käytiin vahvojen mielipiteiden takana ja nyt selvitellään mikä asian sisältö niissä kuuluisissa loppupeleissä on – nythän niiden voidaan sanoa alkaneen, ainakin EU-jäsenyyden osalta. Britit eivät ole kuitenkaan ranskalaisiin verrattuna kovin kryptisiä, heillehän kielen logiikka ja kieli on niin gallialaisen kirkkaan kaunista, että voidaan sitten käyttää kaikenlaisia lyhenteitä saamaan ulkomaalainen hämmennyksiin. Britit osaavat puhua vakuuttavan kuuloisesti asioista, jotka voivat jäädä ymmärtämättä koska ne kuulostavat heti ymmärrettäviltä. Home office ei tarkoita kotiapulaisia välittävää palvelua, vaan puolisotilaallista sisäministeriötä. Home secretary ei ole mikään kirjallisissa kotitöissä autteleva kotihengetär vaan kovan luokan poliittinen jyrä, sisäministeri, jolla varmaan sihteereitä on palveluksessaan useammassakin vuorossa.

Jos juttelet englantilaisen kanssa, etkä ymmärrä hänen juttujaan, vaikka ymmärrät sanat, kysy ihmeessä. Voi myös paljastua, että puhujallakaan ei ole harmainta hajua omista sanomisistaan ja niiden tarkemmista taustoista.

Ja voiko suomalainen sanoa Yorkshiren murretta vääntäville isäntämiehille että siivotkaa suunne ja puhukaa kuten koulussa opetetaan meillä? Voi sanoa, mutta painiotteluksi se varmasti silloin menee. Näkemiin vaan, muru sarja on klassikko kielen eri vivahteiden opetteluun, jokainen tulee siinäkin ymmärretyksi tai ymmärtämättömäksi oman persoonallisen kielensä perusteella. Ylimpänä kielenvalvojana toimii sarjassa isällinen, shakespearelainen West Countryn Bomber.

Vastuu on kuuntelijalla, kuten savolainen huumorimiehemme Spede tiesi - hänen englantilainen keskusteluoppaansa on rakennettu sen, terveen epäilyn varaan.

Ulkomaanreissuilla mies selitti pärjäävänsä näin: "Ensimmäisen lauseen jälkeen minä aina sanon 'jees'. Sitten toisella kerralla 'ou jees' ja kolmannella 'nou nou'. Seuraavaksi sanon yleensä 'ou nou' ja sitten vielä 'ou nou nou nou!' Täydestä kuulemma meni.

https://yle.fi/uutiset/3-9817423

***

Finns have a tendency to admire English-speaking people. But using some critical approach does not cost that much, either. You cannot always trust people with fluent English and you can get your message through even without completely mastering the grammar and correct intonation – if you have a message! In official talk, the English are not bulletproof towards dim and unclear wording – there was at one time even project to write the things as they are – problems should be problems, not challenges. One Finnish comedien, Pertti Pasanen made a listener’s guide to make oneself understood even without actually understanding the language of the other side. To first English sentence, reply “Yes.” For second, ”Oh, yes.” Then ”No, no!” After that ”Oh, no!” Ending it all with ”Oh, no no no!”