Uutisia maan alta

Viime vuosina on ollut kaksi järisyttävää uutista Englannin arkeologisilta kaivauksilta. Rikhard III:n haudan löytyminen ja nyt raportti Tintagelista.
http://www.english-heritage.org.uk/about-us/search-news/archaeologists-return-to-tintagel-castle
Parisataasivuinen raportti on selkeästi jäsennelty ja hyvin faktapohjainen. On virkistävää lukea jotain, joka ei ole spekulaatiota ja johon leima vääriä uutisia sopii huonosti.

Tintagel on siis Englannin äärimmäisessä lännessä sijaitseva linnanraunio, johon on yhdistetty niin kuningas Arthur kuin Tristan ja Isoldekin. Kaivaukset toivat tietoa esineistöstä, jota on tuotu kaukaakin, ruoka-aineista: possua, turskaa. Myös polttopuut on mainittu, saarnia ei ole kovin paljon käytetty, liekkö ilmasto ollut epäedullinen. Kaivausalueet oli raportissa nimetty tarun hahmojen mukaan, joten myyteillekin on raportissa nyökätty. Ja kaivajan t-paita vitsikkäästi kommentoi liiallista voiman käyttöä kaivauksissa. Arkeologiassahan on tietyllä tapaa aina kyse paikan jonkinlaisesta tuhoamisesta - siksi dokumentointi on tärkeää. Arnold Bax kävi Tintagelissa Harriet Cohenin kanssa, sävelruno Tintagel on Baxin parhaita sävellyksiä.

Kuninkaan haudan löytyminen parkkipaikan alta vuonna 2012 oli myös itselleni sensaatio. Tässä ei ollutkaan mistään kalanruodoista kysymys, vaan järkyttävän konkreettinen tieto taistelussa ase kädessä kaatuneen ja häpäisyn kohteeksi joutuneen kuninkaan kohtalosta. Hän lepää nyt Leicesterin katedraalissa.
https://www.le.ac.uk/richardiii/
Tässäkin tutkimusryhmä on tehnyt hienoa, kiinnostavaa työtä. Kaupunki on tarttunut tilaisuuteen myös kiitettävästi ja houkuttelee matkailijoita tutustumaan kaivauspaikoille.

Rikhard III on henkilönä mielenkiintoinen. Shakespeare on tehnyt hänestä hirviötä muiden ohessa, mutta puolustajiakin on löytynyt. Kun ilmat ovat mitä ovat, on pakko suositella kesädekkaria. Josephine Teyn klassikko Ajan tytär käsittelee juuri Rikhardin syyllisyyttä, jota tutkitaan myös sukutaulujen avulla. Erinomaista luettavaa Leicesterin yliopiston arkeologisen materiaalin rinnalle. Miksi omituinen nimi Ajan tytär? Koska Ajan tytär on nimeltään Totuus, joka aikanaan paljastuu. Sitä arkeologiakin tavoittelee.

***

Great archeological finds in Tintagel and Leicester car park, King Arthur still covered by mythical veils, but finding Richard III and getting him into rest was a major archeological find. For those suffering from rainy days, Josephine Tey's The Daughter of Time is recommended, her classic whodunnit defends Richard with resolution. Time's daughter is named Truth - and archeologly loves her, too.

Lincoln - Englannin katedraalien kuningas

Ystäväni yhtenä toiveaiheena blogiin olivat katedraalit. Nehän ovat mainio aihe, isot arkkitehtoniset kokonaisuudet, monimutkainen kokonaistaideteos. Clifton-Taylor, tuo uupumaton, on tehnyt niistä kokonaisteoksen, joka on tietysti mainio. Valitsen kuitenkin Lincolnin, jossa kävin varta vasten rakennusta katsomassa. Yövyin vanhan piispanpalatsin alueella, jossa oli guest house, asiallinen. Tein retkiä lähiseudulle ja pystyin käymään kaupungin kanssa dialogia eri vuorokauden aikoina, etääntymään ja lähentymään - se on tärkeää kun tarkkailee niin isoa rakennusta kuin Lincolnin katedraali on.

Englantilaiset katedraalit eivät ranskalaisten tavoin tavoittele korkeuksia, Lincoln on kuitenkin poikkeus. Se on kukkulan päällä, kaupungin yllä. Nousu sinne vaatii voimia. Rakennuksessa ei ehkä ole Chartres'n katedraalin mystistä harmoniaa, mutta se on erittäin karismaattinen paikka. Lähestyminen tapahtuu kapeita katuja pitkin, lähellä on varakkaan juutalaisen keskiaikainen yksityistalo, Jew's House, lähikorttelit ovat hyvällä maulla suojeltuja. Kirkon luo käydään vielä portista. Vasta sen jälkeen leveä länsijulkisivu avautuu vierailijalle koko massiivisessa mahtavuudessaan. Sen yläpuolella valtavat tornit ovat kuin arvioiden tarkkailleet lähestyjää vuosisatojen kokemuksella. Kirkko on valtavan työn tulos. Kivet on pitänyt kärrätä ylös saakka. Kirkko on suureksi osaksi romahtanut maanjäristyksessä vuonna 1185. Tornien ja länsifasadin alaosasta näkee romaanisen holvauksen, joka on säilynyt vanhasta. Yläosat ja rakennuksen pääosat ovat gotiikan juhlaa, joka huipentuu kahteen nerokkaasti rakennettuun ruusuikkunaan, Bishop's Eye ja Dean's Eye.

Keskustornin korkeus on 83 metriä, romahtaneen torninhuipun kanssa korkeus oli noin 160 metriä, aikanaan se otti Gizan pyramidilta maailman korkeimman rakennuksen paikan. Sisätiloihin tutustumisessa kannattaa oman kiertelyn lisäksi osallistua opastettuihin kierroksiin. Jos opas on hyvä, aika kuluu mukavasti, pääsee paikkoihin, jonne yksin ei pääse ja näkee veistoksia, jotka on sijoitettu erikoisesti. Kellojensoittopaikka on mielenkiintoisempi kuin etukäteen voisi luulla, soittomekanismit ovat monimutkaisia, kelloja on erilaisia, eikä sekään paikka ole oikein mukava korkeuskammosta kärsivälle. Iltatilaisuuksissa paikan valtavuus ja juhlavuus korostuu entisestään, mutta on yllättävää huomata, että rakennus tulee vierailijaa intiimisti lähelle - sillä on siitä vuosisatojen kokemus.

Katedraalia kannattaa kierrellä lähikaduilta ja tarkkailla, minkälaisia näkymiä siihen avautuu. Chartres'n tavoin kaupunki ei ole mitenkään erityisen posh: Lincolnshire on maatalous- ja teollisuusaluetta ja hyörintä on aika arkista. Asukkaat vaikuttavat kuitenkin olevan ylpeitä kaupunkinsa ylhäällä olevasta arvorakennuksesta, katedraali on tasangoilla katseenvangitsija oman kukkulansa huipulla.

Kirkkojen rakentamisen haasteisiin, romahduksiin ja keskiajan jännittävyyteen pääsee mainiosti kiinni Ken Folletin viihdyttävässä Taivaan pilarit kirjassa. Siinä kuvataan muistaakseni myös Lincolnissa käyntiä. Kirkkoarkkitehdit, jotka monesti jäivät nimettömiksi, ovat päässeet siinä keskushahmoiksi, ansaitusti.

***

Lincoln cathedral on its hill is seen many miles from flatness of Lincolnshire. It is an architectural tour de force, I would compare visiting it to places like Chartres. An unique building, with centuries of experience to welcome visitors. I stayed in former bishop's palace and made tours on countryside, the cathedral is as wonderful seen far from the plain or nearby. Carefully preserved hill area give visitor puite nicely idea of medieval time when approaching the wide western facade.

Terveiset konservatiiviklubilta

Taas sataa! Mutta ei hätää, vanhat matkakuvat on ladattu driveen. Niillä saa muutaman päivityksen kuvitettua. Bloginpitämisen yksi puoli on ajatusten ja materiaalien järjestäminen, mutta mielenkiintoisempaa on kokonaan uusien juttujen esilletulo. Päivityksiä tulee hieman myös taustoittaneeksi itselleen ja samalla oppii mielenkiintoista uutta.

Kuten nyt Chris Juryn blogista. Eli Eric Catchpolea näytellyt Lovejoysta, toinen takatukkamies ja hevin ystävä. Chris ylläpitää mielenkiintoista blogia, jossa hän käsittelee yhteiskunnallista vaikuttamista. Kesäkuun päivityksessä aiheena on tutunomaisesti konservatiivipuolueen esiintyminen työväenpuolueena ja jokseenkin surullinen pohdinta yrittäjäisän kurimuksesta oman elämänsä seppänä. https://notnumber.wordpress.com/2017/06/13/the-conservative-workers-party-wtf/

Chris vaikuttaa olevan henkilönä yhtä tinkimätön kuin Eric oli hahmona. Näkökulma blogissa on myös erittäin ajankohtainen ja tärkeä. Äänestämisellä on merkitystä ja että on jotain mieltä, perustellusti, on itse asiassa tykkäämistä ja ei-tykkäämistä huomattavasti tärkeämpää. Se unohtuu liian usein. Maailma on muutoksessa ja tällaisista päivityksistä löytää enemmän asiaa kuin Iltalehden/Sunin Martina Aitolehti/Katie Price -akselilla pyörivästä uutisvirrasta.

Mutta klubille. Eräs ystäväni nimitti UK konservatiiveja paikallisiksi kepulaisiksi, eikä se pohdinnan jälkeen olekaan huonosti lohkaistu - isot kaupungit ovat muiden valtapiiriä, maanomistusolot... Chrisiä närästi erityisesti konservatiivien ay-kaavun häpeämätön esittely, Thatcher murskasi ay-jyrä Scargillin aikanaan lakkoasialla, ovelasti ja taktisesti, se oli eräänlainen Falklandin sota maan sisällä. Blair vuorostaan lainasi Thatcherin liberaaliuden ja häikäilemättömyyden oman puolueensa käyttöön, poikamaiseen charmiin yhdistettynä se oli varsinainen ässä, jota Brown ei seuraajana hallinnut ollenkaan.

Thatcher oli pikkukaupungin tyttöjä, vaatimattomista oloista Granthamista. Kaupunki on käymisen arvoinen, siellä voi nähdä Rautarouvan ensimmäisen asunnon nimikyltin, asunto oli kaupan yläkerrassa. Kaupungintalolla on esillä valikoima hänen asujaan uran vaiheilta, mutta on Granthamissa muutakin: komea kirkko, vanha koulurakennus ja mehiläispesän ympärillä oleva pubi sekä The Angel and Royal Hotelli. Mahtavaa kivirakentamista siis. Täältä Maggie lähti kemiaa opiskelemaan Oxfordiin ja tielle kohti tahtopolitiikkaa. Hänestä on tullut jonkinlainen Englannin Kekkonen, jonka perinnöstä käydään yhä debattia. Chrisin kirjoituksessa on myös tämä jäsennys vahvasti läsnä.

***

One of privilegies in blog writing is to deepen my views and find new things. Lovejoy writing guided me to pages of Chris Jury and his witty comments on development of Tory party - link above. When speaking of Tories one cannot be without mentioning Iron Lady, born and raised in Grantham. Itself a  place worth visiting, Thatcher memorabilia, the Beehive pub and the Angel and Royal Hotel.

Kesämaisemissa takatukkamiehen kanssa

Vahtasin satunnaisesti tätini luona kauan sitten lauantaiaamupäivisin roikalemaisen antiikkikauppiaan seikkailuja. Tätini oli hurmaantunut veijarin charmista, seikkailut olivat harmittomia ja jotenkin kieli poskessa tehtyjä. Vastoin kaikkia odotuksia, seikkailut ovat kestäneet aikaa. Lovejoy toimii yhä.

Pitkä sarja on loistavaa viihdettä. Aika kuluu rattoisasti Tinker Dillin, Eric Catchpolen ja Lady Felshamin parissa - just Lovejoy yleensä kvartetin charmöörinä vetäjänä. Sen kummemmin mainostamatta, kokonaislevytys kannattaa hankkia Englannista. DVD pyörityksessä oppii kieltä ja oikeastaan lähes kaiken antiikkibisneksestä. "Trade" kuten Lovejoy sanoo, "Cash money". On ollut huvittavaa huomata, että sarjasta saaduista kokemuksista on jotain tarttunut myös arkielämään, ainahan voi tarvita jotain triviaa vanhoista aseista, jade-esineistä, aitoudesta ja esineiden käsittelymetodeista.

Kvartetti on hienosti rakennettu, henkilöt täydentävät toisiaan ja pitävät suurimmaksi osaksi yhtä. Musiikki on hienoa, ja Jonathan Gashin kirjojen nimihahmo laajenee sarjan edetessä McShanen persoonan mukaisesti. Sarja voi vaikuttaa teknisesti vanhentuneelta, mutta suoraan katsojille puhuminen jaksojen alussa oli aikanaan uutta ja toimii yhä. Katsoja jännittää nelikon mukana, jääkö käänteistä sen verran käteen, että päästään ravintolan puolelle tai edes baariin virvoittavien juomien äärelle. Ja takaiskujen jälkeinen aamutunnelmakin tarvitsee ehdottomasti virvoittavaa teekupillista myös katsomon puolella...

Sarjan kuvaaja on onnistunut tallentamaan filmille Suffolkin maisemia hienosti. Englantilainen kesä tulee olohuoneeseen melkein tuoksuineen ja sadekohtaukset ovat täyttä rautaa, itsekin napsauttaa vaistomaisesti vedenkeittimen päälle, nyt on tosi kyseessä... aurinkoisia maaseututeitä kuljetaan muun muassa Lavenhamissa, Saffron Waldenissa ja Belcham Walterissa, jossa sarjan filmauspaikoilla voi myös yöpyä tai vaikkapa pitää häät "Felsham Hallissa".
http://www.grove-cottages.co.uk/Lovejoys%20Mill/
Bury St Edmunds toimii monesti sarjan kaupunkitaustana, mutta siinähän liikutaan Suffolkin lisäksi myös muualla saarivaltakunnassa ja Venetsiassakin. Veijareiden touhut ja kauniit, kesäiset maisemat, kiinnostavat esineet, hoidetut puutarhat tekevät tästä mainiota viihdettä, josta on iloa sateisenakin kesänä. Matkustamista maisemiin voi tietysti suositella. Oma toiveeni on päästä yöpymään noihin maisemiin ja Lavenham on käymättä, sen kirkko on Englannin hienoimpia...

***

Lovejoy, the antique trade divvy, his DVD series is a feast of entertainment, English summer landscape and hilarious characters, not too thrilling for ticky-tickers of old ladies - tricky plots and quest for good deals keeps interest still after many decades...and you can learn something on the trade itself.

Sunnuntailounas

Sunnuntailounas on klassisessa muodossaan paahtopaistia, kastiketta, kasviksia ja Yorkshiren vanukkaita. Paahtopaistia käytettiin jo Napoleonin sotien aikaan kuvaamaan, että Englannilla menee mukavasti kanaalin toiseen puoleen verrattuna. Pilakuva on muistaakseni James Gillrayn. Perusmuodossaan sunnuntailounas ei silti ole monestikaan kovin kummoinen kulinaarinen elämys ja on ehkä leimannut englantilaisen keittiön ikävähköä mainetta tarpeettoman paljon. Silti ruoassa hyvin valmistettuna ei ole vikaa, sillä pärjää ja vanhan Colman's mainoksen mukaan It is nicer with mustard. Myös piparjuurikastike, joka on Suomessa oudon harvinaista lounaspöydissä, sopii erinomaisesti, horseradish, sitähän löytyy melkein joka paikasta Englannista.

James Herriotin kirjat kuvaavat Yorkshire puddingeja herkullisesti. Kun ensimmäisen kerran maistoin niitä, pettymys oli melkoinen. Paikka oli Midlands. Niitä varmaan täytyy syödä paikan päällä, kotikentällä. Kuvan annos tuotiin eteen West Burtonissa. Isäntä oli kovia kokeneen näköinen, pahantuulisesti hiljainen, mutta kun syötyäni kehuin annosta, hän suli hymyyn. "Eivät ne etelässä osaa tehdä näitä." Pohjoisessa oli muutenkin paljon paremmin, jos vieras unohti lompakkonsa, sekin löytyi palatessa. West Burton oli kaunis. Ruokalaji ei sinänsä ollut kovin kaunis, pudding on kuin puhallettava, ruma uima-allas, joka on täytetty lihasiivuilla, gravylla ja kasviksilla. Jamie Oliver kuuluu myös niihin, jotka ovat innokkaasti hehkuttaneet höttöisen ruokalisäkkeen mainetta.

Valmistustavassa on yksi erikoisuus, esikuumenettu rasva ennen taikinan lisäämistä. Pätevän oloinen ohje löytyi BBC:ltä. http://www.bbc.co.uk/food/recipes/yorkshire_pudding_69240

Ei sunnuntailounaassa mitään vikaa ole ajatuksen tasolla. Kirkonmenot ovat takana, jalkapallo-ottelu alkamassa. Ideaalitapauksessa sukupolvet kohtaavat, isoisä muistelee, ei enää juoksuhautoja, vaan 60-luvun hippifestivaalia ja kahakoita virkavallan kanssa. Nyt jo seestyneesti, mutta yhtäkaikki touhu tuntuu nuoremmasta polvesta rasittavalta.

***

Sunday lunch: roast beef, gravy, veggies, Yorkshire pudding, mustard, horseradish sauce, after Sunday Service, before football or cricket, granddad no longer remembering trenches but rather Glyndebourne or Glastonbury festivals, boring youngsters as well...