On road 2: Cheddar Gorge

Cheddar Gorge on häpeilemätön turistimagneetti sekä valtava kalliomuodostelma rotkoineen ja luolineen, jyrkänteen laidassa valtava kokoelma erilaisia turistipyydyksiä, ravintoloita ja kojuja. Se on Englannin luonnonnähtävyys numero yksi. National Trust omistaa osan alueesta ja on onnistunut rajoittamaan turistinfran laajentamista ja pitämään kaupallistumisen pahimmat, luontoarvoja kunnioittamattomat rönsyt kurissa. Alueen läpi pystyy ajamaan autolla, uskomatonta kiemurtelevaa reittiä myöten. Turistisivut ovat tässä.

Cheddarjuusto ja tummapintaiseksi todettu Cheddar man, vanhin Britannista löydetty kokonainen luuranko ovat alueen kuuluisuuksia. Säilymisen ja ominaisuuksien taustalla on kallioiden suojaama erikoinen mikroilmasto.

Vaikka alueella käy vuosittain 500 000 turistia, jouluntienoo oli rauhallisempaa. Parkkipaikoille mahtui hyvin ja saattoi rauhassa tähystellä kallioiden yllä leijailevia haukkoja. Itse turistialue on miellyttävällä tavalla vanhanaikainen, siinä on 1960- ja 1970-lukujen kotikutoista henkeä. Vierailu oli myönteinen, paikalle pääsi helposti ja sieltä myös pääsi lähtemään vauhdikkaasti kohti Wellsiä.

***

There is a magnificent road crossing Cheddar Gorge. Being number one natural wonder in England, our visit was surprisingly positive and peaceful outside tourist season. The cliffs are great and it is such a pleasure to drive them through, by the winding road. It is so good the National Trust has prevented some ghastly development and expansion of the tourist service area, and respecting the special nature values in the land of Cheddar Cheese and Man.

Off-road 2: Glastonbury Tor

Glastonbury on tietysti kuningas Arthurin ja velho Merlinin legendaarinen tyyssija. Alue oli aikanaan saareke, Isle of Avalon, vesien ja soiden ympäröimä. Tor sijaitsee korkeimmalla kukkulalla, kylän laidalla, kummun päällä on pieni torni, joka on - taas yksi tapaus - Henrik VIII:n toimesta hävitetyn luostarin jäänne. Poikkesimme tänne nimenomaan Tor mielessämme - nähdäksemme onko paikalla jotain myyttistä värinää yhä.

Tie paikalle kulki taas kapeita väyliä, niin että ajaessa hirvitti, pääsemmekö koskaan takaisin samaa reittiä. Paikalle ei ehkä kannata lähteä autovuokraamon leveimmällä limusiinilla. Löysimme kukkulan juuresta parkkipaikan ja aloitimme nousun huipulle. Seutu oli laidunaluetta: puiset portit piti sulkea jälkeemme. Tie laelle kiersi spiraalista reittiä kuin jossain esoteerisessa itsensä kehittämisprosessissa. Emme suinkaan olleet paikalla yksin: jo parkkipaikkaa kansoitti pakettiautollinen väkeä, joka oli viettänyt asemissaan varmasti koko yön. Värikäs porukka tervehti meitä ystävällisesti, alas rinteitä vastaamme tulevat kulkijat olivat myös hyvillä fiiliksillä.

Nousu oli vaativa, en ymmärrä, miten joku voisi sen selvittää rullatuolilla. Perillä huipulla avautuivat näkymät moneen suuntaan: tasangon tulvat olivat väliaikaisesti palauttaneet näkyviin keskiajan villiä maisemaa. Olimme saarekkeessa maailman yläpuolella: muuriin nojaava nainen lausui puoliääneen litaniaa tarkemmin määrittämättömälle taholle. Rinteen alapuolelta kuului sitkeä ja hypnoottinen noitarummun paukutus: joku haki yhteyttä kenties Torin kuuluihin alisiin maailmoihin.

On paikkoja, joista voi lukea paljon, kerätä yksityiskohtia ja tietoja: parhainkaan eläytyminen ei kuitenkaan korvaa kokemusta paikan päällä. Englanninkielisessä wiki-artikkelissa alla pääsee hyvin alkuun paikkaan liittyvään yksityiskohtaiseen mystiikkaan. Uskoi ley-linjoihin tai ei, Tor on kuitenkin kohtauspaikka, ihmisten ja aikakausien, kadotetun ja löydetyn. Sieltä palaa muuhun maailmaan ainakin yhtä kokemusta rikkaampana, taatusti jollakin tasolla kohottuneessa tunnelmassa.

***

Visiting Glastonbury Tor is an elevating experience. It is a crossing point of the past and the present, of something lost and refound, of people, often colorful and seeking for the alternative truth. It is a place for prayer as well for chant, or just for beating the drum, stubbornly, like the fellow we met there. The waters were high in the horizon at December we were there; it was really easy to tell why this place was called the Isle of Avalon.

On road 1: British Camp

British Camp on Malvernkukkuloiden eteläosassa oleva paria kukkulaa muokkaamalla tehty linnoitusalue. Ihan vasta nykyisin paikalla näkyviä pengerryksiä ei ole tehty, niiden on sanottu olevan peräisin aina rautakaudelta saakka. Roomalaisaikaan paikalla on ollut ”englantilaisten” linnoitus ja leirirakennelmia. Epäluotettava perimätieto kertoo, että paikalla on ollut taistelu roomalaisten kanssa. Tämä on aiheena myös Elgarin sävelteoksessa Caractacus. Tutkijoiden mukaan kahakka tapahtui lähempänä Severn-jokea. Severnin laakso kyllä näkyy kukkuloille unohtumattoman hyvin.

British Campiin on helppo löytää autolla. Tie kukkuloitten eteläpuolelta menee sen kautta. En ole pihi, mutta minusta Campin parkkipaikka oli kallis ja jos sen maksaisi, pitäisi sitten viettää paikalla koko päivä! Huomasin, että mutkaisella tiellä on sopiva levike, parkkeerasimme sinne ja patikoimme mutkat kohti kukkuloita. Rinteet ovat jyrkät, puusto villiä ja aluskasvillisuus rehoittaa valtoimenaan - ikimuistoinen siirtymätaival.

Kukkuloille nousee hieno, kivetty reitti, joka on paikoin hyvin jyrkkä. Maisemat ovat hyvä tekosyy pysähtyä vetämään välillä henkeä. Huipulla näkyy koko kukkulaketju pohjoiseen ja idässä avautuu Severnin laakso alapuolella. Näkymä on Englannin parhaita. Tämä on Elgarin ja runoilija William Langlandin maisemaa. Normanniaikana tässä on ollut linnoitus, kaikki siitä on ajan hampaan syömää ja nurmen peittämää. On vain pehmeäpiirteisiä pengerryksiä, jotka antavat mielikuvitukselle tilaa. Jossain kohdassa vieraillessamme näimme pienen aidatun alueen ja kyltin, että arkeologinen yhteisö kunnostaa joitakin näkymättömiä rakennelmia.

Länteenpäin voi selkeällä säällä nähdä jo Walesin rajalle. Tällaista maisemaa on hankala tallentaa kameralla. Se vaatisi suuren palkkikameran ja korkean piirtokyvyn. Hasselblad-kameran kunniaksi rajaan omat kuvani tässä kirjoitussarjassa 6x6 muotoon. Se ei ole asettelultaan helpoin, mutta tulokset ovat onnistuessaan hienoja.

Kukkuloiden rinteillä näkyy valkoisia, tukevanmuotoisia rakennuksia. Ne ovat edwardiaanisia arkkitehti Voyseyn luomuksia ja niihin pääsee myös yöpymään, Perrycroft holiday cottages. Ehkä ensi kerralla tie kulkee niiden kautta.

***

My first on road spot is British Camp in Malvern. A great place to take a hike on paved road, to imagine history and see the magnificent hill chain and the Severn plain under you. I frame the photos of this series in square format, a sort of hommage to Hasselblad cameras. In my picture you can see some white, large buildings on the hillside - they are by architect Voysey and if interested, you can stay there as well, Perrycroft holiday cottages.

654 - Death of King Penda

Church, Pinvin

Historiankirjoituksessa mielestäni pimeät vuosisadat Rooman vallan jälkeen gotiikan nousuun saakka  ovat kiinnostavia: tietoa ei ole paljon, mutta sekavuutta senkin edestä. Hämäryys kiehtoo mielikuvitusta: aika on ollut erilaista, pelottavaa, usein raakaa, kuitenkin ehkä sivistyneempää kuin voisi luulla.

Matkallani sain vaimoni suostuteltua omituiselle paikalle Pinvin. Paikka oli niin mitätön, että ajoimme sen ohi ensin. Palasimme takaisin, kyltin mukaan olimme perillä. Tiesin, että paikalla oli kirkko, jonka löysimme päätien suuntaiselta tieltä, Church Lanelta. Pieni kirkko oli kiinni, mutta se oli hyvä nähdä. Vaimoni ihmetteli, mitä teimme täällä. Kerroin tarinan.

On hyvä nähdä, mikä loppu on tämän maailman hallitsijoilla. Olimme tulleet paikkaan, joka oli pakanakuninkaan, Englannin viimeisen, valtakunnan keskus. Pinvin tai Pinfin tarkoittaa Penda’s Fen tai Fin - Pendan letto eli suotyyppi tai Pendan loppu. Jälkimmäinen on oma tulkintani ja varmasti väärä. Penda oli kuningas, joka taisteli näillä sijoilla vallan itselleen ja teki valloituksia pohjoiseen, Northhumberlandiin, Walesin tai oikeammin Powysin väen tuella. Hän löi muutaman paikallisen pikkukuninkaan ja suurensi valtakuntaansa. Hän tuli vihollisensa surmaamaksi vuonna 654 tai oikeammin 655, marraskuussa, taistelussa lähellä nykyistä Leedsiä, kaukana Pinvinistä.

Venerable Bede, varhainen kirkkohistoriankirjoittaja, esittää Pendan julmana pakanana. Penda oli kuitenkin suvaitsevainen, salli kristinuskon harjoittamisen, hänen poikansa, Peada, otti kasteen ja seurasi isäänsä kuninkaana. Kristinuskon suvaitseminen saattoi olla myös reaalipolitiikkaa sekavissa ja epävarmoissa oloissa. Peada oli mennyt naimisiin isänsä myöhemmän vihollisen tytön kanssa. Välit huononivat ja isät ajautuivat sotaan keskenään, Pendalle tuhoisasti. Hyvin ei käynyt pojankaan, vaimo luovutti hänet kuninkaanmurhaajien käsiin jo pian valtaannousun jälkeen.

Ajat olivat brutaalit, soturikuninkaat halusivat vahvistaa valtakunnan ituja, tuhosivat vastustajia säälimättä ja kaatuivat itse ase kädessä, elleivät tulleet yllätetyiksi. He olisivat halveksuneet nykyisten monarkkien löysäilevää elämää ja omituisia pyrkimyksiä, joilla on valtakunnan edun kanssa vähän tekemistä.

Pinvinissä oli rauhallista, kristinusko oli voittanut, mutta kirkko oli kiinni. Katselin rakennusta hetken ja lähdimme autolle.

Jos haluaa tavata Pendan, kuninkaan, tapoja on kaksi. Voi käydä Worcesterin katedraalissa katsomassa Pendan kuolemalle omistettua lasimaalausta. Hän on Bedeläisittäin julmannäköinen vanha mies. Toinen tapa on katsoa Alan Clarken Penda’s Fen. Se on vuonna 1974 valmistunut kokeellinen filmi, joka kuvaa paikallishistorian ulottuvuuksia, uskontoa ja päähenkilön, kipuilevan teini-ikäisen pojan, kasvukertomusta. Youtubesta löytyvä filmi on yhtä omituinen kuin se kuulostaakin. Monet asiat olivat tuolloin outoja, teokseen on tarttunut 1970-luvun erikoista tunnelmaa ja se salaperäisellä tavalla heijastelee myös pimeiden vuosisatojen salaisuuksia ja ikiaikojen yöhön unohtuneita asioita, joista kerromme taruina, olettamuksien pohjalta, jos niidenkään.

***

Pinvin - the heart of King Penda’s Kingdom. It is nowadays a tiny place, not a trace of the last pagan king is seen, only a closed church - we visited the site and I remembered Alan Clarke’s strange film Penda’s Fen. I told the story of Penda to my wife. He made his kingdom stronger, lost in battle near later Leeds and let his Christian son Peada have the crown. Peada married the daughter of his father’s enemy - she later betrayed him and caused his husband’s death. Dark times were not for the weak-hearted, they were brutal times, but those royals did not lack vision and they felt some responsibility to serve their country and they could be surprisingly tolerant at their best. The best way to meet King Penda is to see the film - it is on you tube.

Mistletoe thief - Mistelivarkaissa

Misteli, tuo Asterixista tuttu druidien kasvi, kelttien arvostama, on teknisesti päällyskasvi, epifyytti, joka on saanut mytologiassa sijansa myös joulun vietossa. Niitähän näkyy Englannissa kaikkialla, Suomessa kanta ilmeisesti laajenee Ruissalosta käsin. Mistelin poiminta ei ole kovin helppoa, ne tarttuvat isäntäkasviin korkealla, mutta hyvällä tuurilla koristeellisen, valkomarjaisen kasvin löytää risukostakin. Kasvi on yllättävän puumainen kookkaana, runko on joitakin senttejä paksu ja lehdet ovat tosiaan kuin varvaspari, josta kasvi on saanut englanninkielisen nimensäkin. Näyttävä myös lähemmin tarkasteltuna!

***

Mistletoe - the honour plant of druids and Celts. In England, it is seen everywhere, but there is possibility that some stock will also thrive in Finland - first spotted some years ago in Ruissalo. It is surprisingly beautiful, with white berries and green pair of toe-leaves.

Christmas Calendar 2019: 1 - Lastingham, village and old church

1 Lastingham

On paikka, missä maailma loppuu, missä rukouksella on ollut sijansa, missä maisema ja vanha krypta ovat yhtä ikiaikaisia - hiljaisen levollisia. Muutama talo, onnellisia kylläkin, paljon peltoja, nummimaata ja kaukaisia metsiä. Olet takaisin keskiajassa, ajattomuus on kaikkialla, alttarin vanhoissa kivissä, ikivanhassa kaivossa, kirkon karkeissa piirteissä ja kirkkomaalla. Mene Grange-majataloon virvoittumaan käveltyäsi loputtomilla nummilla.

http://www.greatenglishchurches.co.uk/html/lastingham.html

https://en.m.wikipedia.org/wiki/Lastingham

http://www.lastinghamgrange.com/

***

This is a place where world ends, where prayer has been valid, where scenery and the old crypt are equally ancient - resting still. Few houses, happy though, a lot of fields, moorland and distanced forests. You are back in gone medieval times, the timelessness is everywhere, in old stones of the altar, in the old well, in rough features of the church and its yard. Go to Grange to refresh you after the walk on endless moors.

Diplomaatin urasta

https://artcollection.culture.gov.uk/

Sir Henry Wotton rakensi elämässään päättäväisesti diplomaatinuraa. Toimi ulkomailla eri paikoissa neuvonantajana, kasvattaen rintakarvoja vaativampiin tehtäviin. Kasvamiseen kuului myös näytelmien (sittemmin kadonneiden) kirjoittamista ja luonnontieteellistä harrastusta. Wottonille oli käyttöä Englannin merkityksen kasvaessa 1600-luvun alkupuolella. Hän vastaanotti taustat selvittäen mieluisimmat ja taloudellisesti suotuisimmat palveluspaikat. Aikanaan hän päätyi myös Parlamenttiin.

Diplomaatin ura ei kuitenkaan ollut aina pelkkää suosiota. Kuten näinäkin päivinä, varmin tapa joutua hallitsijan epäsuosioon on puhua liikaa ja vääristä asioista, vaikka ne sinänsä olisivat oikeita. Kuningas Jaakko turhautui diplomaattiinsa lausumasta, josta Wotton muistetaan tänäkin päivänä - ja josta huumorin ystävät, Brittidiplomaatit, kunniottavat Wottonia jonkinlaisena suojeluspyhimyksenään ja on saanut kuvansa monen lähetystön seinälle. Wotton-vinkin sain tietysti toiselta Britannian edustajalta.

Alkuperäinen, suurlähettilään tehtäväkuvaa koskeva lausunto on latinaksi, mutta sen brittiversioon tuli mehevä kaksimielisyys. Lausunto kuuluu:

”An ambassador is an honest gentleman sent to lie abroad for the good of his country."

Sen voi kääntää suomeksi niin, että Suurlähettiläs on rehellinen herrasmies, joka lähetetään ulkomaille valehtelemaan maansa eduksi. Toinen tulkinta on, että rehellisen herrasmiehen on parempi oleskella ulkomailla yleinen etu huomioon ottaen. On selvää, ettei kumpikaan määritelmä ollut kuninkaalle mieluisa. Wotton joutui selittelemään kielilihaksensa toimintaa, mutta onnistui keinottelemaan itsensä takaisin suosioon ja diplomaatin ura sai vielä jatkoa. 

Wottonin ystäviin kuului mielenkiintoinen tyyppi, Izaak Walton, joka teki kalastuksesta kirjasen The Compleat Angler. Teos on kääntynyt suomeksikin nimellä Oivallinen onkimies. Kirjaa on blogissaan käsitellyt Juha Haataja. Lontoossa on edelleen Black Potts Thamesin rantamilla, jossa kaveruksilla oli tapana käydä kalassa. Hermot varmasti lepäsivät onkiessa, mutta takuulla ajatus silloin tällöin kääntyi myös diplomatian kiemuroihin - narraamisen muoto sekin.

https://en.m.wikipedia.org/wiki/Henry_Wotton

***

Sir Henry Wotton is very well known for British diplomats. His ambiguous line about a position of an ambassador - to lie abroad for the good of his country - is simply unforgettable. However, speaking a truth is not always the best choice for career - Wotton had his problems with King. Neither are modern diplomats completely free from the same dilemma. With career and for nerves, it is good to have some juxtaposition with more relaxing pastimes - for Wotton, the friendsip with the Compleat Angler Izaak Walton provided some solace, by fishing, leading fish to their peril.

Yllä meren, alla kiven - Doggerland

Illustration: William McNulty and Jerome Cookson/National Geographic

Englannin historia on mantereesta eroamisen historiaa. Miten alkuperäisväestö selvisi angleista ja sakseista? Oliko heitä? Tulivatko he mantereelta? Kun viikingit tulivat, jäivätkö he? Miten roomalaisten kanssa kävi? Joka tapauksessa normannien maihinnousu vahvisti siteet vuosisadoiksi, kun Ranskaan oli erityinen suhde ja ranskalaisia herroja siedettiin vaikka hampaat irvessä puhumalla - tämähän vaikuttaa edelleen takaraivossa Brittien Ranska-suhteessa.

Jos mennään ajassa kauemmaksi, jääkauden päättymisen aikoihin, jolloin kaunis kotomaamme oli vielä jäämassan peitossa, nykyinen Englanti ja Saksa olivat yhteydessä viljavan laidunmaan, Doggerlandin, välityksellä. Pohjanmerta ei oltu vielä keksitty, vaan Ipswichista olisi voinut kuvin jaloin tepastella Bremeniin saakka hylkeennahkaisissa töppösissä.

On kiehtovaa ajatella, että turskaparvien ja öljynporauslauttojen alla on merenalaisen arkeologian aarreaitta, mammutinluineen ja keihäänkärkineen. Veden noustessa ihmiset väistyivät joko pikkuhiljaa kuivempiin ja korkeampiin oloihin pyrkien tai tsunamikatastrofien kautta. Ajatus on mielenkiintoinen ja arkisuudessaan kiehtova - tarujen Atlantis tai Tolkienin taruston uponnut Numenor saavat kerralla kouriintuntuvuutta. Lyhyt, mukavan selkeä ja hössöttämätön you tube video aiheeseen löytyy täältä ja linkki Guardianin artikkeliin 10.7.2019 on tässä. Kartta yksinään antaa kuitenkin mielikuvitukselle siipiä herättää aikansa meren päällistä elämää vihreään kukoistukseen. Kartassa kannattaa katsoa miten hienosti ja kauas joet, kuten Severn, ovat ammoin kulkeneet.

***

Doggerland - the real lost link between Europe and Britain. The map nourishes imagination like old tales of Atlantis or Numenor and it is really fine to see current rivers, like Severn, bending into further shorelines than nowadays. This short, down-to-earth video is packed with the history and Guardian 10 July 2019 tells some more.

King Death - 1348 and all that

Vietin viime viikonlopun flunssan kourissa ja huvitin itseäni Colin Plattin mainiolla teoksella Mustan surman vaikutuksesta Englantiin. Tauti saapui vuonna 1348 ja kertautui aaltoina vuosisatojen ajan. Sairaana kirja on rattoisaa luettavaa, eläytyminen nousi uudelle tasolle.

Plattin kirja tähtää selittämään varsinaisesti taudin vaikutusta arkkitehtuuriin ja kuvaamataiteisiin. Arkkitehtuuripuolella esimerkiksi Edingtonin kirkko näyttää linnoitukselta sen vuoksi, että käsillä oli lähinnä linnoituspuolen asiantuntijoita, koska hengellisen puolen arkkitehtuurin osaajia oli siirtynyt urakoista toiselle puolelle. Lopputulos on silti saanut paikkansa vaikkapa Simon Jenkinsin Englannin parhaisiin kirkkoihin. Sallen kirkon monimutkaiset katto- ja sivukappelirakennelmat bongasin juuri tästä kirjasta. Patringtonin kirkko mainitaan esimerkkinä ennen ruttoa aloitetusta merkkirakennuksesta, jonka viimeistely kesti - tulos on silti hieno. Wharram Percy on taas esimerkki kirkosta, joka on nykyisin raunio, kylä kuoli sen ympäriltä.

Autioitumista tapahtui paljon: niin syrjäseudulla, kuin kaupungeissakin. High Streetien taloja oli vuosikymmeniä tyhjillään monissa paikoissa, sukuakaan ei ollut ottajiksi. Työväestä tuli pulaa, hinnat ja palkat nousivat, aateliston valta väheni ja työmiehen asema nousi. Ruokaa oli enemmän vähemmälle väestölle. Luostarit pienenivät ja ylensyöntiä jouduttiin niissäkin valvomaan tarkemmin. Luostarin munkkiluku saattoi useassa paikassa painua alle maagisen 12 hengen, jolloin ison kokonaisuuden pyörittäminen vaikeutui huomattavasti. Creaken luostari Norfolkissa tuli päätökseensä vuonna 1506, viimeisen apotin kuollessa kokonaisuuden viimeisenä asukkina. Rutto oli jo aiemmin ajanut luostarin veljistön määrän alamäkeen, josta se ei enää noussut. Creake näkyy maastossa enää muutamana kuoppana ja maatalon yhteydessä säilyneenä talousrakennuksen osana. Kaikki luostarit eivät siis hävinneet Cromwellin alasajon seurauksena: taudit ajoivat trendiä, jota politiikka tehosti.

Ruton muistot painuivat kollektiiviseen piilotajuntaan kuoleman kuvan vahvistumisena. Kuolema on demokraatti, joka kutsuu mukaansa sekä aatelisen että köyhän. Taudissa tuonpuoleiseen meno tapahtui nopeasti, muutamassa päivässä kukoistus oli ohi ikiajoiksi. Tämä näkyi tietysti taiteessa makaabereina, matoja kuhisevina aiheina.

Taudin vaikutus pyyhkäisi yli koko maan ja tietysti alueellisia eroja oli, suuriakin. Kuolleisuus jakautui epätasaisesti ja kohdistui erityisesti nuoriin ja vanhuksiin. Työväki näyttäytyi voittajana ainakin suhteellisesti, vaikka sielläkin kuolleisuus saattoi olla paikkakunnasta riippuen kymmeniä prosentteja. Kapinointi, omaisuuden uusjako ja feodaalijärjestelmän mureneminen viitoittivat tietä hitaassa toipumisprosessissa. Väestökatastrofi ei enää näy siinä määrin kuin sen merkitys kehitykselle on ollut, joten Plattin aineistoja kiehtovasti yhdistelevä teos on valaisevaa ja kiinnostavaa luettavaa.

***

In my flu sickbed, I entertained myself with excellent King Death book by Colin Platt. It is a holistic decription how the post-plague 1348 England was changed - a democraphic catastrophe had its effect on housing market, labour demand, deserted villages and empty houses on High Streets, some macabre works of art, empty monastries, strangely completed churches and many aspects more - a great book with many interesting details.

Anna Boleyn - jälkimietteitä

http://www.norfolkchurches.co.uk/salle/salle.htm

On liian helppoa todeta Henrik VIII:n toinen vaimo, Anna Boleyn, puolivillaiseksi maailmannaiseksi, joka sotki Englannin kirkon ja miehensä maineen, kun ei voinut tuottaa miesperillistä. Joka on lukenut tai katsonut Hilary Mantelin Syytettyjen salin ja Susipalatsin, tietää kuitenkin minkälaisen älykkään sähikäisen kanssa oltiin tekemisissä. Se tie päättyi kauhistuttavaan veribalettiin Calais’n taiturimiekkamiehen käsiin Towerin linnan pihalla.  Tuo hetki on edelleen psykologisesti karmaiseva ja on kauheaa seurata Cromwellia hänen tarkatessaan liittolaisensa ja vastustajansa kohtalon täyttymistä viileällä pihalla - asemastaan maahan lyötynä.

Nostan kuitenkin Anna Boleynistä pari helposti unohtuvaa yksityiskohtaa: hän ajoi William Tyndalen, Raamatunkääntäjän asiaa - hänkin päätyi teloitettavaksi. Tyndalen rikos oli painattaa Raamattua itse kansankielelle käännettynä. Anna oli älykäs nainen, jolla oli mielipiteitä ja terävyyttä vaikuttaa asioihin. Nykypäivästä käsin on välillä hankala hahmottaa, kuinka keskeinen rooli kielen kehitykseen Raamatunkäännöksellä on ollut, se koskee niin Englantia kuin Ruotsi-Suomea.

Boleyn, kuningatar, lepää todennäköisesti Towerin St Peter ad Vincula kirkon lattian alla. Viktoriaanit kaivoivat hänen ruumiinsa esiin kirkon kunnostuksen yhdeydessä. Vuoden 1876 kaivausten hoikkavartinen, kauniskasvoinen vainaja, jonka pää oli taitavasti irroitettu yhdellä miekaniskulla, on ilmeisesti Anna. Se ei koskaan varmistune. Mutta kiehtova on huhu, että teloituksen jälkeen hänen ruumiinsa vietiin hänen sukunsa kotikirkkoon, Norfolkin Salleen, yksinäiselle paikalle. Tuolle arvokkaalle rakennukselle omistettu sivu on tässä. Tietysti hänen sanotaan vaeltavan kirkon holvien alla ajoittain.

***

Anne Boleyn is likely to have been buried in St Peter ad Vincula, in the Tower. She was much more than her reputation is: an intelligent woman, with sympathy to William Tyndale. The rumour is she had been secretly buried under her ancestors’s church Salle at Norfolk. But most likely is her body and head were discovered in 1876 excavations in the Tower church.

Suurten kertomusten varjossa

Henry VII by unknown Netherlandish artist © National Portrait Gallery, London

Viikonloppu meni rattoisasti Langley-Jonesin The Search for Richard III kirjan parissa. Langleyn intuitiivinen haudan löytäminen on kiehtovaa luettavaa. Sen lisäksi pahamaineisen kuninkaan nimeä puhdistetaan, sehän on tahrittu Tudorien ja Shakespearen toimesta. Kirjaa voi suositella, ja tietysti myös Teyn Ajan tytär dekkaria, joka on Langleyn kanssa samalla asialla, Richardin puolesta. Aiempi oma päivitykseni tässä.

Richardin elämän positiivisia puolia oli hänen nojaamisensa oikeusjärjestelmään, siinäkin määrin, ettei hän epäröinyt aatelin ja rahvaan kiistoissa asettua myös heikomman puolelle. Hän oli rohkea myös viimeisessä taistossa, hän otti riskin ja hävisi. Jälkimaailma on tehnyt hänestä hirviön.

On hurmeisen kiehtovaa seurata Richardin ryntäystä tappamaan taistelussa hänen kruunuaan uhkaava Henrik Tudor, joka kauhistuneena, miestensä suojassa, seuraa ratsuväen rynnäkköä ja kuninkaan kaatumista aivan Henrikin jalkojen juuressa. Hänestä tuli taistelussa onnekas kuningas Henrik VII, jonka elämä on jäänyt Richardin ja Henrik VIII:n väliin. Henrik jatkoi edeltäjänsä hallinnon kehittämistä, loi valtakuntaan vakautta ja vaurautta myös villantuotantoa suosimalla. Hän myös kehitti verojärjestelmää kansalaisten kannalta valitettavan tehokkaaseen suuntaan, joka toi pitkän hallituskauden loppupuolella myös syytöksiä ahneudesta.

Richardin hauta jäi löytämättä osittain juuri toisen yleisön mielikuvitusta kiehtoneen kuninkaan, Henrik VIII:n vuoksi. Hautapaikka, fransiskaaniluostari eli harmaitten veljien kirkko hävitettiin luostarien alasajossa. Langleyn ryhmän aloittaessa kaivaukset, etsittiin myös hävinnyttä kirkkoa. Oli huvittavaa, että Richard löytyi heti ja kirkon perustukset vasta muutaman päivän kaivausten jälkeen.

On erikoista katsoa huonommin tunnetun Henrikin, pelokkaan vallananastajan, kuvaa. Hänestä ei välity suurta voimaa, mutta hauraan oloinen henkilö on varmasti ollut sisäisesti päättäväinen yksityiskohtien mies, josta ei ole säälimättömyyttäkään puuttunut. Kuva on hienosti väritetty, mutta se tuntuu kiusallisen todelliselta ja monimutkaiselta, taiteilija ei ole juurikaan imarteluun sortunut.

***

I have spent my weekend with Langley-Jones bestseller about Richard III and finding his grave. After him, and before Henry VIII, Henry VII took the throne to Tudors. The person behind the skinny portrait is complex, fragile body with the eyes for more efficient administration and taxation, for succesful wool trade and to develop the Kingdom into better, into the same direction his enemy Richard was steering the ship. The fallen king, buried in haste, was forgotten under the demolished Greyfriars church. Langley’s quest for finding Richard is an interesting case: she went to find the church and Richard there, instead she found Richard first and the church only after that. The book is very good and she does her best to straighten that crooked Tudor propaganda about the brave warrior King Richard.

Imperiumin tuho

Source:https://www.1066.co.nz/Mosaic%20DVD/News/April%202018/apr4/apr4.htm

(Excellent photos from Colchester!)

Lukutottumukseni ovat vanhanaikaiset. En kiivaile Paul Austerista reaaliajassa, kohun laannuttua luen jotain ja totean hälyn ylimitoitetuksi. Reagoin hitaasti ja odotan sopivaa hetkeä. Mutta Ari, kiitos kärsivällisyydestä, Adrian Goldsworthyn Rooman valtakunnan tuho on nyt luettu. Vinkki oli erittäin suositeltava, kiitos siitä, teos on erittäin ajankohtainen kaukaisesta aiheestaan huolimatta.

Roomalaiset valtasivat Britannian ja perustivat sinne oman hallintonsa. Claudius, tuo Robert Gravesin romaanissaan sympaattisesti kuvaama hallitsija, vietti Britanniassa Caesaria pidemmän ajan. Hallinto yhtenäisti ja yhdisti hajanaisia heimoja, sekä Rooman puolelle että sitä vastaan. Naissoturi Boudican johtama kapina olisi voinut olla roomalaisille kohtalokas, se kuitenkin onnistuttiin tehokkaan armeijan avulla murskaamaan, vaikka miesylivoimaa ei Roomalla ollut. Skotit pitivät puoliaan ja Hadrianuksen linnoittama raja on osoitus kuinka haastavaa ja kallista oli pitää provinsseja valtansa alla.

Goldsworthyn kirjan suuri teesi on, ettei ole ihme, että imperiumi kaatui, vaan että se kesti niinkin kauan. Rooman viimeiset vuosisadat tuntuvat taukoamattomalta sisällissodalta, jossa välillä käydään palauttamassa reuna-alueita järjestykseen, jos voidaan. Hallitsijat voivat luottaa siihen, että heidän aikansa ei ole pitkä; henki kilpailutetaan jatkuvasti: parhaan tarjouksen armeijalle tehnyt saa jatkaa epävarmuutta, häviäjä lyödään hengiltä.

Goldsworthyn yleispiirteinen kuva Britanniasta on mielenkiintoinen: kyse ei ole ajan yöhön suistuvan loistavan yhtenäiskulttuurin kertakaikkisesta häipymisestä, vaan dialogisemmasta tavasta. Rooman suuntaan oli luotu yhteyksiä, jotka säilyivät myös pimeinä vuosisatoina, kristinuskon ottaessa osittain Rooman hallinnon yhtenäistäjäroolia. Rooman aika muuttuu suhteellisesti pimeämmäksi Goldsworthyn analyysissä, pimeä keskiaika on sen jatkoa - hidasta ja vaatimatonta uuden rakennustyötä. Vanha historia näkyi sirpaleissa, kuten Boudican kapinassa tuhoutuneesta Camulodunumista eli myöhemmästä Colchesterista löydetyssä arvoituksellisessa sfinksissä. Sen merkitys tuntuu hämärältä, mutta se edustaa kulttuuria, joka oli hyvin varma itsestään. Samassa kapinassa tuhoutui myös roomalaismielinen Lontoo tai Londonium, jonka puolustamista roomalaiset eivät pitäneet kovin tärkeänä. Naishahmoisen sfinksin perinteinen tulkinta liittyy kuoleman arvoitukseen.

Goldsworthyn loppusanat ovat hämmentävät, niissä otetaan kantaa Amerikan presidentinvaaleihin ja mietitään, löivätkö viktoriaanit saavutuksillaan Rooman. Johtopäätös on kuitenkin selkeä: kahtiajakautunut kansa jatkuvan sisällissodan partaalla ei pysty viemään valtakuntaa säilyttävää funktiota sellaisenaan eteenpäin kovin pitkälle.

***

How the imperiums have fallen? I read The fall of the West by Adrian Goldsworthy. It is an excellent book telling the declining story of Rome, suffering from constant internal fights and wars, not only those lead by Boudica in Britannia. The book gives a viewpoint that the dark centuries after the Fall of the West Rome were not so dark after all: the established contacts to the Continent worked and many tribes had their internal quarrels as usual. But reading this history one cannot help thinking the current status of United Kingdom and the United States. The answer to many questions is not replied by the enigmatic Sphinx from Colchester, its female figure and man's face. However, one interpretation of its message is simple: death.

Schweppes 3: Mihin vedet virtaavat?

Veden pullottaminen ei tunnu bisneksistä vaikeimmalta. Helsingin Veden piti muuttaa janoinen maailma viennillään, mutta hanke tyrehtyi. Schweppeksen tapaisen pitkän linjan toimijan vaiheiden seuraaminen paljastaa monia mielenkiintoisia seikkoja vesialasta. Kilpailu on kovaa, fuusioita ja muuten kovia ratkaisuja tapahtuu. Sveitsiläinen yritys asettautui Englantiin 1700-luvun lopussa, johti lähteittensä veden kuninkaallisiin pöytiin, kehitti tuotteita. Omistaja vaihtui matkan varrella karkki-Cadburysta lopulta Coca-Colan ja sen alayhtymien hoteisiin. On merkillistä, ettei niin pieni ja nätti firma kuin Schweppes pärjännyt sellaisenaan. Pelkkä vesi, hiilihappo ja sokeriset liemet eivät ole kalliita, mutta markkinointi on. Se on isojen poikien puuhaa.

Malvernin vesi oli yhtiön varhaisen historian lippulaivoja. Kukkuloiden luonnonlähteet olivat käytössä eri puolilla. Malvernin Colwallin vedenottimoon Coca-Cola satsasi. Vaikka tuote oli hyvä, yllätyksiä seurasi. Tulvissa pääsi pintavettä kallioiden ohi pohjaveteen ja laaduntarkkailussa löytyi bakteeripitoisuudessa poikkeamia. Rakennettiin suodatinjärjestelmä, joka laski veden tason autenttisesta lähdevedestä tavallisemmaksi. Jakelussa ja tuotannon kapasiteetissa oli haasteita ja hintapaine oli kova: ison firman johto puhui ja pikku paikallinen merkki, kuuluisakin, sai mennä. Työt loppuivat tehtaalla 2010 ja Elisabeth I:n ajoista saakka markkinoilla ollutta Malvernin vettä ei enää löytynytkään Schweppesin mallistosta. Tämä tietysti aiheutti paikallisen porun. Se ei ollut mikään ihme, asiakkaita kun oli ollut kruunupäiden lisäksi Dickens, Darwin, Tennyson... Pullotettua Malvernin vettä saa kuitenkin nykyisin taas Holy Wellistä, uuden omistajan elvytettyä Malvernin nimeä kantavan linjaston vuodesta 2012 lukien.

Schweppesin tuotekehittelystä voi hyvin nähdä, että se pyrkii yhä laatutuotteisiin. Tästä esimerkkinä mikserien uudet premiummallit, jotka pyrkivät vastaamaan vaikkapa uusien Gourmet-ginien haasteisiin. Suomalaiset ovat näissä kunnostautuneet Napue-ginillä, joka on saanut palkintoja. Ja kyllähän pelkän veden myyminen on tietyllä tavalla tylsää. On typeriä, kallita muotimerkkejä vesihifisteille. Niissä silti mikromuovi maistuu ja lasipullot painavat - ja hanavedelläkin pärjää monin paikoin ihan hyvin kotkotusveden sijasta.

Tarinani päättävässä loppukuvassa, Australian Schweppesin logossa, on kauniisti säilynyt Malvernin veden priiskoitus, muistona vanhoista hyvistä ajoista, jolloin terveelliset vedet valuivat niin kuninkaallisiin kuin rahvaankin suihin yhtä elähdyttävinä. Ja tarkkasilmäinen löytää vielä viittauksen Crystal Palacen suihkulähteeseen logon punaisesta osasta. Hurskaat munkit vaelsivat kerran päivässä Prioryltä Holy (keskiajalla tarkoitti samaa kuin Health) Welliin hakemaan huonojalkaisemmille veljilleen terveyttä edistävää nektaria. Perinnettä voi yhä jatkaa. Erinomainen ja yksityiskohtainen paikallissivusto, jossa on 88 lähdettä listattuna, löytyy täältä. Malvernissa kaltioita siis riittää ilman isoja yhtiöitäkin, Waitrose-supermarketista saa Schweppestä ja sitä nykyistä pullotettua paikallista vettä, pelkkää puhdasta vettä. Mutta älkää unohtako Schweppesin Lemonadea: se ON hyvää!

***

My third chapter of the Schweppes drama is the cruelest of it all. The sympathic company is devoured into series of different fusions and amalgamations, ending to the Coca-Cola Company and its satellites, where the traditional Malvern Water, the Water of Elisabeth I, of Darwin, Tennyson and Dickens, ended into the bin end of bottled history. The factory in Colwall was closed in 2010 and you can see here how the locals got very angry and sad indeed. What a waste! However, the reasons behind closure were real as well: the tough competition in the mineral water market, the calculations and the infamous economics of the scale, the quality standards of water... Luckily, the other company, has since 2012 bottled this traditional Malvern water at Holy Well, but not under Schweppes logo any more. Visiting Waitrose in Malvern, you can still buy this traditional local drink and keep up with Schweppes heritage on the area, with 88 wells - buying something nice from their fleet on the mixer department - new Mixers for Gourmet Gins, like Napue, perhaps, or just their excellent Lemonade - so good it is!

Source:

https://www.schweppesaustralia.com.au/

Schweppes 1: Vesihistoriaa

Saavutin 200 tekstin rajapyykin jo joitakin juttuja sitten, enkä ole ehtinyt asiaa hehkutella. Jonkinlainen juhlapäivitys alkaa kuitenkin nyt kolmiosaisella sarjalla, jonka jäsentäminen oli tavanomaista hankalampaa. Sarjan aiheena ovat vedet, kuplivat tai tyynet, etupäässä makeutetut.

Schweppes on ikoninen brändi, jonka alkuperä on Sveitsissä. Vaikka blogini aiheiden rajaus on tiukahko, merkin tuotteet hulahtavat silti vaivattomasti Englantiyhteyteen. Schweppeksen logossa on tyylitelty suihkulähde nykyäänkin ja kunnianarvoisa perustamisvuosi 1783. Sveitsiläiset yritykset ja osaajat hakivat 1800-luvulla innokkaasti laajempia markkinoita, esimerkiksi Mannerheimin luottokenraali Oeschin isä oli asettunut Tohmajärvelle juustomestariksi. Englantiin Schweppeksen logoineen liittää vuosi 1851 ja suuri maailmannäyttely Hyde Parkiin pystytetyssä Crystal Palacessa. Maailman suurimman lasirakennuksen keskeisellä paikalla oli Malvernin vettä suihkuttava monikerroksinen luomus, joka ihastuttaa edelleen jopa kaiverruskuvista. Mykistävä suihkulähde oli Schweppesin hankkima ja ilman muuta sen piti päätyä merkin logoon. Korkean tekeleen on täytynyt olla melkoinen katseenvangitsija, hopeisina kiiltävine putkineen, puhtaan veden suihkutessa valoissa välkkyen. Lähde ei kuitenkaan ollut mikään keijukainen, vaan se painoi useita tonneja.

Paxtonin nerokkaasti näyttäväksi ja keveäksi suunnitteleman Crystal Palacen tarina jatkui näyttelyn loputtua Sydenham Hillissä, jonne se koottiin uudelleen ja jossa se ja suihkulähde tuhoituivat tulipalossa 1936. En sano, että tämä ennakoi myös imperiumin luhistumista pian tämän jälkeen, mutta sanon, että mm. Boris Johnson on ollut aktiivinen palatsin uudelleenrakentamishankkeessa. Kiinalaisiakin kiinnostanut hanke on sittemmin Lontoon valtuustossa hyllytetty, vaikka taustajoukoissa on muitakin komeita nimiä.

Schweppeksen lähtökohdat olivat terveyttä edistävien vesien sisäisen käytön edistämisessä. Niitä, mineraalivesiä, nappailtiin kylpylöissä ulkoisten vesien tehdessä hyvää ruumiille. Malvernin kylpyläkaupungin vedestä Schweppesin pullottamana tuli hittituote kuningar Victorian toimiessa tyytyväisenä asiakkaana ja esimerkkinä vähäisemmille kuluttajille. Tehdas kehitteli myös juomia eri tarkoituksiin, Ginger Ale, Tonic Water ja Bitter Lemon ovat malliston vanhimpiin vieläkin kuuluvia luomuksia. Niiden terveyttä edistävän vaikutuksen voi kyseenlaistaa: nehän ovat alkoholin kanssa nautittavia lantrinkeja. Tonicissa kuitenkin oli kiniiniä, joka alensi kuumetta malarian vaivaamilla imperiumin alueilla liikuttaessa. Tietysti myös ginillä oli oma vaikutuksensa. Australialainen Damian Kelly Design on tehnyt hienot pakkaukset klassisista juomista ja mukana on myös Lemonade, jota en muista saaneeni Suomesta koskaan: juoma on erinomaista. Kellyn Desing huokuu 1920-luvun häpeämätöntä nostalgiaa Christiemäisine Jazz-tyttöineen. Näin tyylikkäät kuvat myivät varmasti kuplajuomia kummankin sukupuolen keskuudessa.

***

I have written over 200 texts, and start now three part text of Schweppes, a Swiss company, deeply rooted in England. In the 1851 Great Exhibition, in the Crystal Palace, Schweppes provided a fountain sprinkling Malvern water to thirsty visitors. This was royal indeed, Queen Victoria was one of the friends of this particular brand. The Crystal Palace burned in 1936 and even the efforts by Boris Johnson have not yet got it returned. But Schweppes has produced many lines of mixers, even for those drinks that are not so healthy than original still, pure water. But boy how tempting these fabulous Damian Kelly Desings are, 20's style jazzgirls straight from the pages of Dame Agatha! The three classics are there: Tonic Water, Ginger Ale and Soda Water - and the marvellous Lemonade!

With A Kind Permission By 

http://damiankellydesign.com/

Athelstan - Muinainen ja kadonnut kuningas

Vaskikirjat on julkaissut lopulta käännöksen T.H.Whiten Arthur-teoksesta nimellä Muinainen ja tuleva kuningas. Kyse on kulttuuriteosta ja arvokas teos kannattaa ostaa nopeasti ennen kuin painos loppuu. Työkaveri yllätti minun kertomalla, että käännös on ilmestynyt. Kirjailijan elämä on kiehtovasti käsitelty sivujuonena H niinkuin haukka-romaanissa, josta kirjoitin lokakuussa.

Joulukuussa kävin Malmesburyssa Athelstanin, Englannin varhaisen kuninkaan haudalla. Tai muistomerkillä - ruumis on hävinnyt reformaation aikana. Valistunut soturikuningas lepää muistomerkissään liikuttavan rauhallisesti: kasvot ovat levossa, mutta jalkopään lemmikki suree isäntäänsä, jonka jalkineet ovat hienosti kirjaillut. Malmesburyn Abbey, jossa muistomerkki sijaitsee, on kiinnostava, monimutkainen rakennus, joka on kärsinyt tornien sortumisesta, nykyinen kirkko on vain fragmentti, mutta suuri sellainen. Historiassa unohdus kohtaa meitä yllättävästi: lähellä sijainneen toisen kirkon kellotornia ei ole pystytty paikantamaan ja myös Athelstanin kohtalo on ollut tulla unohdetuksi kuninkaaksi, vaikka hallinnollisia, henkisiä ja taistelullisia ansioita on ollut riittämiin. Michael Woodia olen aiemmin referoinut Athelstanista ja onpa hän mennyt väittämään, että Malmesbury löytyisi myös Beowulfin sivuilta. Joka janoaa lisää tietoa Englannin suuresta kuninkaasta, tekee hyvin käydessään nimikkomuseon sivuilla.

On liikuttavaa, että vanhus halusi tulla haudatuksi rakkaaseen Malmesburyynsä. Kaupunki on rinteessä, sen vanhuudessa on ranskalaista iätöntä, viehättävää ja terveellistä charmia. Kadonneen linnoituksen reunalta avautuu näköala kaartuvaan kaupunkiin ja laitumille sen liepeillä. Kirkossa pyhä viha täytti minut, kun huomasin Athelstanin muistomerkin olevan täynnänsä kaikenlaisia kylttejä ja muovisia historiatauluja. Nappasin ne käsiini ja asettelin ne lattialle kuninkaan lepoa häiritsemästä. Täydellistä kunnioituksen puutetta! Kirkon eteistilassa on hieno, ikivanha, ajan hampaan syömä ja koiranhammasnauhoilla reunottu veistos puolikaaren muodossa, jossa enkeli liihottaa pyhien miesten ryhmän yllä romaanisen taiteen ikiaikaisella tyylikkyydellä. Lepää rauhassa, soturikuningas, et unohdu, kun tänne asti on selvitty!

***

Athelstan has been given, according his wish, his last resting place somewhere in Malmesbury, that architectural and sculptural treasure-trove of the city, and the city of his Royal good memories. Inside the famous Abbey, I found the noble, beautiful Royal sarcophagus covered with plastic information sheets, I took them away and placed to a more suitable setting - the memory of the king is best remembered by this loving statue: the old, wise man in peace; mourned and guarded by his faithful, lion-like dog. Or is it really a lion? In any case, those feet are beautiful, with embroidery.

Toffeeta vailla vertaa

Vaikka tietysti jokainen Englannin-ystävä toivoisi, ettei mikään koskaan ikinä muuttuisi, aina tapahtuu jotain ja usein myös parempaan suuntaan. Kuten tämäkin: Walker's toffeet ovat ottaneet linjastoonsa merisuolaversion, muodikkaasti. Se täydentää hyvin banaanin, pekaanin, lakritsin ja perustoffeiden ylpeää, suussasulavaa mallistoa. Suosittelen, vaatikaa lähikauppiastanne lisäämään hyllyille maittavia Walker's toffeita. Olkaa syömisessä kohtuulliset: myönteisen terveysvaikutteisia nämä eivät ole.

Menneisyys on vieras maa: siellä asiat tehdään toisin. Toffeet eivät makeisina ole kovin muodikkaita. Walker'sin pussi huokuu mennyttä, sen nostalgiaa, ulkoilmaa, arvokkaita pakettiautoja, poikaikää, makeisten harvinaisuutta ja laatua, perheyrityksen ylpeyttä tuotteistaan. Joulupakkauksissa toffeet ovat levymäisessä muodossa, kovana laattana, joka pitää särkeä suuhun sopiviksi paloiksi erityisellä astalolla, joka on hienommissa pakkauksissa mukana: metallinen pieni toffeevasara. Yorkshiren etsivissä Dalziel nimitti ilmakivääriä, jonka ei pitänyt aiheuttaa vahinkoa, toffee hammeriksi. Toffee hammereilla suffragetit hajoittivat näyteikkunoiden ruutuja taistellessaan naisten äänioikeuden puolesta.

Walker's käärettä tarkastellessa huomio kiinnittyy vuosilukuun 1894, firmalla on perinteitä. Omituisempi on sana Nonsuch, "ei vertaa". Kyse ei ole pelkästä tuotteeseen uskovasta markkinoinnista, vaan vauhtia on haettu historiasta. Nonsuch oli Henrik VIII:n alulle laittama palatsi, joka pyrki lyömään loistossaan mannermaiset vertailukohdat. Palatsi valmistui aikanaan, kulki käsistä toisiin ja myöhemmän kuninkaan rakastajattaren, Barbaran, viehkoista käsistä se heivattiin pelivelkojen maksuun - rakennus myös purettiin tässä yhteydessä. Historia on kiinnostava ja varsinkin Barbaraa, jota Pepyskin muistelee mielihyvällä, kannattaa Wikipediasta silmätä. Mutta juuri tämän palatsin torni ilmeisesti näkyy ja säilyy käärepaperissa.

Menneestä palatsista voimme kuvitella sen tornissa sijaitsevan juhlavan, laajan tilan, jossa Thomas Tallisin vertaansa vailla oleva 40-ääninen motetti Spem in Alium on ilmeisesti esitetty. Teos on arvoituksellinen, toffeeta mysteerillisempi ja sen esityksistä löytyy ystäväni Ralph Mooren kirjoittama erinomainen jäsentely täältä. Oma porttikokemykseni teokseen oli Willcocksin version kautta, You Tubessa ainakin tästä versiosta saa käsityksen teoksen laajuudesta ja monimutkaisuudesta.

Olen nyt pitänyt blogiani vuoden. Tämä on ollut hieno kokemus ja erikoisia yhteyksiä on löytynyt eri asioiden välillä, josta tämän päivän kirjoitus on hyvä esimerkki. Kiitos ahkerille lukijoille, pysykää mukana, Englanninmatka jatkuu!

***

I was glad when I saw Walker's adding seasalted toffees in their fleet. It is so tasty! Using toffee hammer is nostalgic to many, but also suffragets used these tools to break shop windows, for just cause, breaking the law for woman's voting right. In the wrapping papers of toffees, there is a name Nonesuch printed, referring to the famous palace by Henry VIII, which changed hands many times, ending to "the curse of the nation" Barbara Palmer, who had the palace pulled down for her gambling debts. We still can see the picture of tower in toffee papers as well - perhaps it was this very tower where Spem in Alium by Thomas Tallis was once performed. My friend Ralph Moore has made an extraordinary comparative review of this work, please take a deep look at it for your enlightment!

Vihreän miehen arvoitus

Englannin tarustossa törmää nopeasti Green Man hahmoon. Todennäköisimmin keskiverto turisti kiinnittää huomiota siihen pub-kyltistä. Sama hahmo putkahtaa esiin myös keskiaikaisten kirkkojen veistoskoristelussa. Hahmo on muodoltaan vaihteleva, yhteinen piirre on miehen kasvojen ja kasvillisuuden symbioottinen yhdistelmä. Kasvot voivat olla ihmiskasvot tai kokonaan kasvien muodostamat, hahmo voi piileksiä levästön alla tai sen suusta, silmistä tai sieraimista voi työntyä kasvillisuutta. Hahmo ei ole koskaan kovin nuori, mutta se voi vaikuttaa hyvin vanhalta. Se voi olla hyvin eläväisen oloinen, vaikka piileskeleekin. On myös variantteja, joissa hahmo vaikuttaa lähestulkoon kuolleelta, vaikka siitä työntyykin kasvikunnan edustajia melkoisella elinvoimalla. Silmät voivat olla kiinni tai auki.

Hahmon selitykset ovat moninaisia. Olen etsiskellyt pätevän oloista kirjaa hahmon taustasta, niitä on runsaasti, mutta teokset tuntuvat selaillessa hieman kotikutoisilta. Aikajana hahmon tulkinnan historiasta antaa jonkinlaisen kuvan, minkälaisiin yhteyksiin hahmo liittyy. Pakanallinen tulkinta liityy erilaisiin luonnon- ja hedelmällisyysriitteihin, metsänhenkeen. Tämä perinne eli kristillisen perinteen kanssa rinnan ja näkyy kirkkojen veistoskoristelussa, joissa se sopii kohtalaisen hyvin muihin luontoaiheisiin. Viktoriaanisena aikana mytologisten hahmojen käyttöä toisaalta rohkaistiin ja toisaalta siistittiin. Nykyaikana hahmo toisaalta voi paremmin kuin koskaan, mutta on samalla puoliunohdettu. Jethro Tullin laulu Jack in the Green on tehty Green Man myytistä. Siinä on keskeisiä elementtejä, kasvusta huolehtiva hahmo, joka on työllistetty nykyajan haasteiden edessä. Ei tarvita suurta mielikuvitusta yhdistämään vihreää liikettä ja huolta luonnon säilymisestä hahmoon. Hahmo on päätynyt lukemattomiin variantteihin viihdeteollisuudessa. Tätä voisi paheksua, mutta tälläkin on pitkät perinteet. Arthurin hovin Greene Knight ja jopa Robin Hood (ja myös myöhemmät miehet vihreissä sukkahousuissa Disneyn hahmojen ja Errol Flynnin perinteessä) kuuluvat samaan kasvustoon, siinä missä Tolkienin iloinen Tom Bombadil ja entit, nuo luonnon tuhoutumista kavahtavat melankoliset, vihreät puujättiläiset.

Green man hahmo on siis hyvin versatile, rönsyävä. Hahmon perusmerkitystä ei kuitenkaan ole kovin vaikea tajuta kesäisen puutarhahoidon keskellä. Puutarha kasvaa kesällä ja se viettää talven hiljaiseloa, kyse on luonnon kiertokulusta, joka on tietysti temperamentista riippuen selkeää tai arvoituksellista. Green man veistoksissa on selvästi surullisempi kasvotyyppi ja elävämpi. Hahmo lepää talven tai kuolee ja nousee keväällä uuteen kukoistukseen. Tässä on myös selkeä yhteys siihen, miksi hahmo sai paikkansa keskiaikaisten kirkkojen veistoksissa.
http://www.bbc.co.uk/programmes/b00tnp8f
Richard Taylor mainiossa BBC sarjassaan Churches: How to read them, kertoo hahmolle tulkinnan, joka on hänen mielestään liiankin sujuva. Green Man voidaan nähdä Adamina, ensimmäisenä ihmisenä, jonka pelastuksen eli elämän Kristus mahdollisti. Kuolleen Adamin suuhun laitettiin siemeniä, jotka itivät puuksi, jolle Kristus taas naulittiin. Tässä pakanalliseen tarinaperinteeseen yhdistyy myös katolisen kirkon vahva tarusto. Tosiasiaksi kuitenkin jää, että joistakin kirkoista tosiaan löytyy veistoksista Green Man variaatioita, joissa rehevästä Jackistä on tullut pelkkä pääkallo, jonka silmistä tai suusta rönsyää uutta kasvipitoista elämää. Taylor vierailee sarjassa myös Kilpeckissä, missä aihetta on käytetty useammassakin veistoksessa.

Blogin loppukuva on Norwichin katedraalista, luostarinpihan holvikaaren koristeluveistoksesta kultalehtien alla lymyävä mies. Norwichin veistoksia on vaikka kuinka paljon ja niistä tekee erityisen mielenkiintoisia, että monivärisyys on säilytetty. Hahmo on selkeän myönteinen, oli se sitten kirkollinen tai maallinen, siinä on Robin Hoodin, tai Kristuksen tai enttien pyrkimystä suojella heikompiaan ja turvata tulevaa.

***

Green Man is a wonderful, rich character in English folklore, opening to many interpretations. I feel there has no key book yet published on this subject, even if there are many guidebooks, though. Seems that every period of time has made its own interpretation of alternation between spring and autumn, resurrection and death of nature.

Uutisia maan alta

Viime vuosina on ollut kaksi järisyttävää uutista Englannin arkeologisilta kaivauksilta. Rikhard III:n haudan löytyminen ja nyt raportti Tintagelista.
http://www.english-heritage.org.uk/about-us/search-news/archaeologists-return-to-tintagel-castle
Parisataasivuinen raportti on selkeästi jäsennelty ja hyvin faktapohjainen. On virkistävää lukea jotain, joka ei ole spekulaatiota ja johon leima vääriä uutisia sopii huonosti.

Tintagel on siis Englannin äärimmäisessä lännessä sijaitseva linnanraunio, johon on yhdistetty niin kuningas Arthur kuin Tristan ja Isoldekin. Kaivaukset toivat tietoa esineistöstä, jota on tuotu kaukaakin, ruoka-aineista: possua, turskaa. Myös polttopuut on mainittu, saarnia ei ole kovin paljon käytetty, liekkö ilmasto ollut epäedullinen. Kaivausalueet oli raportissa nimetty tarun hahmojen mukaan, joten myyteillekin on raportissa nyökätty. Ja kaivajan t-paita vitsikkäästi kommentoi liiallista voiman käyttöä kaivauksissa. Arkeologiassahan on tietyllä tapaa aina kyse paikan jonkinlaisesta tuhoamisesta - siksi dokumentointi on tärkeää. Arnold Bax kävi Tintagelissa Harriet Cohenin kanssa, sävelruno Tintagel on Baxin parhaita sävellyksiä.

Kuninkaan haudan löytyminen parkkipaikan alta vuonna 2012 oli myös itselleni sensaatio. Tässä ei ollutkaan mistään kalanruodoista kysymys, vaan järkyttävän konkreettinen tieto taistelussa ase kädessä kaatuneen ja häpäisyn kohteeksi joutuneen kuninkaan kohtalosta. Hän lepää nyt Leicesterin katedraalissa.
https://www.le.ac.uk/richardiii/
Tässäkin tutkimusryhmä on tehnyt hienoa, kiinnostavaa työtä. Kaupunki on tarttunut tilaisuuteen myös kiitettävästi ja houkuttelee matkailijoita tutustumaan kaivauspaikoille.

Rikhard III on henkilönä mielenkiintoinen. Shakespeare on tehnyt hänestä hirviötä muiden ohessa, mutta puolustajiakin on löytynyt. Kun ilmat ovat mitä ovat, on pakko suositella kesädekkaria. Josephine Teyn klassikko Ajan tytär käsittelee juuri Rikhardin syyllisyyttä, jota tutkitaan myös sukutaulujen avulla. Erinomaista luettavaa Leicesterin yliopiston arkeologisen materiaalin rinnalle. Miksi omituinen nimi Ajan tytär? Koska Ajan tytär on nimeltään Totuus, joka aikanaan paljastuu. Sitä arkeologiakin tavoittelee.

***

Great archeological finds in Tintagel and Leicester car park, King Arthur still covered by mythical veils, but finding Richard III and getting him into rest was a major archeological find. For those suffering from rainy days, Josephine Tey's The Daughter of Time is recommended, her classic whodunnit defends Richard with resolution. Time's daughter is named Truth - and archeologly loves her, too.

Mies lammasturkissa

Michael Wood on tehnyt 1970-luvulta lähtien useita historiaa popularisoivia teoksia, sekä kirjoina että televisioon. Teoksessaan In search of dark ages, hän laajensi genren ystävien joukkoa, myös naispuolisissa - sujuvan sanailun ja mielenkiintoisten aiheiden lisäksi ei ole poissuljettu, että Woodin eloisa olemus, kiharat ja kenttäuskottava lammasturkki nostivat myös suosiota.

Englannin pimeisiin vuosisatoihin, roomalaiskaudelta normannivalloitukseen ulottuva kirja on mainio teos aloittaa tutustuminen tähän hankalasti hahmottuvaan ja dokumennoinniltaan harvahkoon ajanjaksoon. Teos on sujuvaa tekstiä, hienosti havainnollistettu kaavioin ja kuvin. Rakenne on legendaarisen mielenkiintoinen: Boadicea, myyttinen britti-amatsoni; kuningas Arthur; Sutton Hoon hautalöydös; kuningas Offa; Alfred Suuri; Athelstan; Erik Punakirves; Ethelred Valmistautumaton ja Vilhelm Valloittaja itse. Kiintoisin kokonaisuus on Athelstania, kansakunnan yhdistäjää ja Malmesburyyn haudattua, vuonna 939 kuollutta hallitsijaa koskeva luku.

Wood tuo hienosti esille kronikoitsijan William Malmesburylaisen tiedot kuninkaasta, hänen esineistään, joissa näkyy karolinisen renesanssin vaikutus, lainsäädäntötyöstä koko valtakunnalle, Malmesburyn luostarin sivistystyöstä kuninkaan sponsoroimana ja hovin kiertämisessä ympäri maata, Cheddar-Kingston- Eamont Bridge-Exeter-Cirencester. Uusia kaupunkeja perustettiin ja Midlands muotoitui hallinnollisesti niihin piireihin (shires) joita uudistettiin laajemmin vasta vuonna 1974.

Kuningas ei tietystikään ollut hallitsija vain kulttuurillisesti, kilpailevat kuningaskunnat alistettiin päättäväisesti kuninkaiden kuninkaan, keisari Athelstanin hallinnon alle. Wales, Cornwall, Skotlanti - paineet olivat sisäisesti olemassa ja lopun elinajan kestävä rauha saavutettiin Brunanburhin taistelussa 937. Kronikoitsijat ylistävät tapahtumaa käänteentekeväksi. Wood etsii maastosta taistelupaikkaa helikopterista takatukka hulmuten, mutta emme saa sijainnista varmuutta, vain oletuksia. Pimeät vuosisadat ovat kiehtovia ja päättäväisen, sivistyneen soturihallitsijan hautamuistomerkki huokuu rauhallista juhlavuutta. Tv- sarjan jakson musiikki on poikkeuksellisen kohottavaa ja kokemus on historian ystävälle BBC:n laadukkaiden sarjojen clotted creamia, melkein liian hyvää ollakseen totta.

Wood on jatkanut sympaattisella linjallaan kiintoisten aiheiden parissa, poikamainen charmi on yhä tallessa. Tarinankerronnan rinnalla hän osaa myös avata lukijalle kriittisyyttä, tutkimusmetodia ja -menetelmiä rinnakkain. Hyvä historiantutkija, siis.

https://youtu.be/zGL89IJYpO4?si=Xk5EpcmxLGORHDbp

***

Michael Wood with his many books and tv-series has done a herculean effort to popularise early history of England. With his boyish-stylish sheepskincoat, long back hair style and easy and inspiring enthousiasm he made early history interesting also to many females. I specially liked his In search of dark ages - the era not very easy to study without Wood, and a special find is his excellent study of King of Kings, Athelstan. May the great nation uniter rest in peace in his beloved Malmesbury!

Miten eteenpäin?

Lontoon pormestari kommentoi Lontoon iskua hienosti. Trumpin kritiikki sitä kohtaan voidaan jättää omaan arvoonsa. Pelolle ei saa antaa sijaa, oli hienoa lukea, että vastarintaa on tehty, hyökkääjien kimppuun käyty ja poliisin toiminta on ollut tehokasta. Myös huumorin keinot oli otettu käyttöön, oluttuoppi kädessä pakoon tasapainotteleva veti suun hymyyn. Hän mietti selvästi eteenpäin menoa, elämä jatkuu.

Päivän aikana huomasin olevani ärtynyt tästä iskusta. Mietin viikinkien ryöstöretkiä ja miten heidän saapumisensa lopetti elämän rauhallisen, normaalin menon, väkivaltaisesti. Mietin myös, miten Orwell kuvasi motiivejaan lähteä Espanjan rintamalle. Lähtisikö hän tänä päivänä taistelemaan Lähi-Itään? Olisiko se meidän velvollisuutemme? Orwell teki valinnan velvollisuudentunnosta, periaatteiden vuoksi eikä tappamisenhimosta, hän katseli vihollisia ihmisenä tähtäimenkin takaa.

Miten Englanti tai Eurooppa menee eteenpäin uhkien kanssa? PM May on väläyttänyt jotain uutta. Viranomaisyhteistyö on jo nyt tiivistynyt ja kehittyy. Englannissa voi ihailla päättäväisyyden ilmapiirin nousua, se lupaa hyvää. Vastustaja on heikoilla, eikä sillä ole uskonnonkaan suojaa päivän lausunnoista päätellen. Pahemmissakin paikoissa on oltu, Saksa ei ollut mikään erityisen raukkamainen vastus ja siitäkin selvittiin. Churchill taisi sanoa, että muuta pelättävää ei ole kuin pelko itse.

***

Mayor of London made a good speech and acted with resolution. I hope cowardly strike does not prevent courage growing, there are good signs of that: acts of bravery and even better, humorous, life-affirming moments - there is a nice photo with young man carefully running away from terrorists, with a full, nice pint in his hand.