Photo: Maaseudun tulevaisuus 6.7.2019/Jaana Kankaanpää
”Ketterästi polkee faari, faarilla on Jaguaari” - mainostettu laite oli tietenkin polkupyörä. Kun itse vartuin ajokortti-ikään, suunnittelin itsekin käytetyn Jaguarin hankkimista. Krominkiiltävä haaveitteni kohde oli peribrittiläinen Jaguar XJ - 4.2 litraisella, kuusipyttyisellä koneella. Auto oli tullut markkinoille 1968 - erityisesti series 2, vuosina 1973-1979 valmistettu, on mielestäni autoksi täydellisen ideaali.
Jaguar ei noina vuosina myynyt Suomessa kauheasti, koko 70-luvulla vain 131 kappaletta. Mersut ja Bemarit olivat arvostetumpia. Eksentrikolle tämä oli tietenkin hyvä asia: kansahan on tyyliasioissa usein väärässä. Jaguar myös pesi tuolloin kilpailijansa suorituskyvyssä ja ajomukavuudessa.
Itse olin myyty auton linjakkaasta tyylikkyydestä, siinä oli brittiläistä pidättyväisyyttä, mutta myös lakonista ylemmyydentuntoa, viileää perinnettä. Vaikka en valinnut autoa itsetuntoni jatkeeksi (ja romuttanut talouttani), sydämessäni on jossain kolkka varattu punaiselle tai mustalle XJ:lle. Kaikki jotka vaivautuvat katsomaan kuvani auton ääriviivoja ja kromattuja ikkunanpieliä, ymmärtävät miksi. Auton yläosa on melkein pelkkää ikkunaa. Tuollaisesta autosta olisi hienoa nousta kadulle näennäisen huolettomasti tai hurauttaa pois ihastuksesta huokaavien kansanjoukkojen ulottuvilta.
Series 2 on helpoin tunnistaa keulagrillistä: se on edeltävää versiota pienempi ja pyöreät lamput ovat somasti siron puskurin yläpuolella. Tesla kuvitteli tehneensä autoihinsa tyylikkäät ovenkahvat, mutta kyllä Jaguarin aukaisimet ovat erittäin tyylikkäitä tässä mallisarjassa (tietysti ne pilattiin myöhemmissä versioissa). Kylkiä ja keulan yläosaa koristavat jännittyneet Jaguar-veistokset - ne antavat kokonaisuudelle viimeistellyn silauksen ja vihjeen, että konepeiton alla on tarvittaessa voimaa.
FBI:n G-mies Jerry Cotton ei ajanut tätä mallia, vaan E-tyyppiä. Komisario Morse taas ajoi vanhempaa Mark 2-mallia. Molemmat hienoja autoja, molemmat tyyppeinä eksetrikkoja - ja edustavat pätevästi keskimääräistä Jaguarin käyttäjäkuntaa: etäisiä, tunteet kätkeviä, mutta pohjimmiltaan pessimistis-sentimentaalisia tahoja.
Jaguarin kohtalonlangat oli tietenkin jo punottu vuonna 1968. Kun samana vuonna Nuffield-traktori ja sen konserni British Motor Corporation sulautui Leyland Motor Corporationiin, oli Jaguarin mentävä mukana. Leylandin jälkimaine on ollut huono: laatuongelmat ulottuivat lopulta Jaguariin saakka. Työntekijät lakkoilivat ahkerasti 70-luvun puolessa välissä ja tuotteiden viimeistely alkoi kärsiä. Brittiläinen autoteollisuus alkoi menettää otettaan kehityksen juoksussa ja toimialan perinteistä tulikin synonyymi huolimattomuudelle. Valtiovetoisuus tuli tiensä päähän 1984: Jaguarista tuli yksityinen yritys - Fordin kautta se päätyi Tata Motorsille. Kansanautofirman alaisuudesta raskaan bulkkirautakonglomeraatin omistukseen! Elämä on ironista.
Unelmieni autokaunotar on matkan varrella kärsinyt hirvittäviä imagotappioita. En ole toipunut diesel-koneiden käyttöönotosta tai siitä, että Jaguaria saa farmariversiona. Se ei yksinkertaisesti sovi!
Vuoden 1974 mallista unelmaa olisi kirjoitushetkellä tarjolla Pöytyällä. Hauskasti ja ennenkaikkea uskottavasti 123 456 km ajetun Punaisen Unelman saisi alleen vaivaisella 6700 eurolla. Siitä vaan muuttamaan haaveita realiteeteiksi!
***
Once upon a time, my dream was to buy an used Jaguar XJ 4.2, from series 2. There is not much difference whether it should be a black or a red one - it is a design classic. I never realised my dream and later development under State-owned Leyland corporation, or privatised ownership after that, has not always done good for the glorious reputation of Jaguar. Enter diesel engines and estate models - and you can ask, what happened to our dreams? But what a car it was in its heydays from year 1968 to 1974!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti