James Herriotin eläinlääkärikirjat ovat sivujuoneltaan kertomus traktorista, joka syrjäyttää työhevoset muutamassa vuosikymmenessä. Isäni kertoi Ylikylän talosta, jossa traktori ajettiin talveksi pirttiin ja vedettiin köysillä kattoon, ”etteivät renkaat kulu”. Isäni kotitalossa traktori olisi pitänyt tuoda pirttiin osina, mutta periaatteessa se olisi kurkihirsien alle mahtunut, olihan uuninpankkokin punavuorelaisen yksiön kokoinen.
Äitini kotitilalla oli sodan jälkeen Valmetin 15-hevosvoimainen piikkilangankiristäjä. Tultaessa 1960-luvulle, tehoja tarvittiin lisää. Pian pihalla pulputti ilmeisesti kolmisylinterinen Nuffield, jonka tehot olivat kolminkertaiset. Nuoruuteni perunannostoissa Nuffi oli jo kauhtunut, mutta uskon, että alkuperäinen oranssi unikonväri on ollut kaunis.
Kansainyhteisön ulkopuolella Suomi oli Nuffieldien ykkösvientimaa. Alamäki alkoi kuitenkin pian, kunniakas merkki yhdistyi Leylandiin 1968 ja laajeneva metsätyökäyttö vaati vielä suurempia voimia. Eikä brittitraktoreita oltu suunniteltu yhdistelmäkäyttöön Suomen kumpuilevia peltoja ja laajoja metsiä ajatellen, vaan avarille pelloille.
Muistelen Nuffieldiä etäisyyden päästä: se tuntui jo lapsuudessani vanhentuneelta, menneen maailman työkoneelta. Kollektiivisessa alitajunnassani tiedostamattani se on kuitenkin ensimmäisiä kosketuksia saarivaltakunnan luomuksiin: sympaattisiin, hieman kömpelöihin ja museaalisiin. Siinä tuntui vahvasti maaseudun henki ja ulkoilmakulttuuri - turvahyttejä ei ollut, kuomu oli tukeva kuin sopu-teltta.
***
One of my first contacts to the British engineering was Nuffield tractor, poppy-orange, with 3 cylinders. It was an investment of 1960’s for better torque in my mother’s home farm. That decade was a golden one for Nuffield - the main export country outside the Commonwealth was Finland - however, the great label was dissolved into Leyland in 1968. Other tractor constructors better served Finnish special demands for working not only in fields, but in forests as well.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti