Fieldingin juonenkuljetus on perusteellista. Muutaman kerran tulee miettineeksi pakostakin, että lyhennetyssä laitoksessa on ansionsa. Jokainen kirja alkaa luvulla, jossa Fielding itse pohtii kirjailijan osaa ja ammattia. Monet Fieldingin ajatuksista ovat sittemmin olleet niin ahkerassa käytössä, että niitä on vaikea tunnistaa tuoreiksi: vaikkapa niin, että kirjailijan kannattaa kirjoittaa asioista, joista tietää jotain, kirjoitus on silloin parempaa.
Fieldingillä on tapana muistaa teoksessa lukemattomia ystäviään. Teos on lähtökohtaisesti omistettu hänen valtionvarainministeriössä työskentevälle virkamiesystävälleen, mutta myös teatterin tuttavapiiri on hyvin edustettuna myös Kasper-teatteria myöten: Punch and Judy on mukana, tosin jälkimmäinen jostain syystä nimellä Joan. Fielding itse varmasti tietäisi, onko kyse jostain poliittisesta metkusta tai muusta henkevyydestä: niitä teoksessa riittää. Nykylukijaa helpottaisi, jos tekstissä olisi hymiöitä, mutta niin ilmeinen asia tuhoaisi tekstin kuin väärä soinnutus Mozartin oopperan.
Graafikko ja maalari William Hogarth on Fieldingin ystävistä mainittu useaan otteeseen. "Hulttion tien", "Ginikujan" ja muiden viiltävän satiiristen teosten maailma jossain mielessä muistuttaa Fieldingin tekstiä. Temperamentiltaan herrat ovat kuitenkin erilaisia: Hogart tihkui huumorissaan moraalista sappea, kun taas Fieldingin huumori on pohjimmiltaan varsin hyväntahtoista, sen kohteidenkin on vaikea olla nauramatta Fieldingin inhimillistä komediaa. Hogarthin työt vilisevät ihmisiä ja kiihkeitä eleitä, sanoma hukkuu paljouteen. Fieldingin proosassa kaksikko kohtaa marrossa maisemassa yksinäisen kulkijan ja lukija saa rauhassa keskittyä siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu, tarinankerronnan myrioramalaisten lakien mukaisesti. Samoin kuin jännittää sitä, kuuleeko vallasnainen Jonesin sängyn alla (?) kaiken mitä huoneeseen yllättäen rynnännyt palvelusväen edustaja hänestä kertoo suodattamattomana.
***
My trip with Tom Jones and his trusted man-servant Partridge has continued to the City of London, so full of vices and only few virtues. The route there has curved from Coventry via St Albans, from discussion with the illiterate road beggar to the first attempt of the younger highwayman to practise his trade. The prosa of Fielding is well-tempered, he describes many his friends, from theatre or pubs to the painter Hogarth - his satiric pictures bite nastily compared to his literate friend. Fielding also takes care of the reader, to help him/her better concentrate on key issues, whether it is the reaction of the greedy beggar or the silence of the noble Lady beneath the bed of our hero, Jones. In any case, Fielding let servants speak their minds out, without unnecessary filters.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti