Blogini tarkoitus on selkeyttää omaa Englanti-suhdettani ja toissijaisesti jakaa tietoa, mitä elämän aikana on tullut Englannista hankittua. En pyri selittämään kaikkea: jos lukija ei tiedä, kuka Hawksmoor on, voi päätellä kirjoitukseni yhteydestä, kiinnostaako hankkia lisätietoja. Jos nimi on tekstissä pudotettu, tuskin se minulle merkityksetön on. Itse asiassa kirjoittaminen on valintojen tekemistä, hirvittävää karsintaa ja mitä hämärimmistä henkilökohtaisista syistä: nöyryytyksistä ja turhautumisista: niistä on pienet bloginpätkät tehty. Nytkin olen valinnut aiheeksi jotain niin lähtökohtaisesti epäkiinnostavaa kuin Tom Jones, aikoen pysyä tässä vielä useamman päivityksen ajan, vaikka voisin kirjoittaa Meghan Marklesta ja hänen sääristään tai isäsuhteestaan: se ei kuitenkaan ole minun juttuni, arvon lukija: Tom Jones on.
***
Luin ensimmäisen kerran Henry Fieldingin romaanin Tom Jones yläasteella. Muistan, että kirja oli hauska ja tuo ensimmäinen suomennettu laitos oli lyhennetty. Sen on sittemmin suomentanut Marja Alopaeus kokonaisuudessaan. Uusi käännös on ollut melkein tuhatsivuisena hyllyssäni vuosikaudet. Blogia aloittaessani yli vuosi sitten, minulle oli selvää, että tämän kirjan haluan lukea ja jakaa kokemuksen blogissani.
Kirjallisuudesta puhutaan paljon ja sanotaan vähän. Onko 1700-luvulla julkaistu englantilainen romaani edelleen merkittävä teos vai tyhjänpäiväinen elähtänyt kyhäelmä? Luin kesälomalla huikeasti hypetetyn Bolanon 2666 romaanin. Se oli pettymys: romaani on hiomaton, sen lopputyöstö jää lukijan vastuulle. Kuin istuisi ravintolassa ja tilattuaan keittiömestari paiskaisi pöytään puolivalmisteen ja kehoittaisi asiakasta väsäämään siitä mieleisensä. Sanalla sanoen, romaanikirjailijan hienoimman työn, proustilaisen transsubstantiaation eli kokonaisuuden ihmeenomaisen tiivistämisen ja hiomisen, Bolano jättää lukijalle. Lukija joutuu mahdottoman eteen: pitäisi puhaltaa eloon kokonainen osa, joka on pelkkä sarjamurhaajan uhrien puuduttava luettelo. Lukija jätetään kirjailijan aivoitusten tolkuntuojaksi, kun tekijä itse on kohdannut kuolemansa ja vetänyt ikuisen hiljaisuuden peiton ylleen.
Tom Jones ei ole sellainen kirja. Teos on hyvin viimeistelty ja annospalat ovat lukijan kestokyvyn kannalta tarkasti punnittuja. Nyt ollaan kuin notkuvan sushipöydän ääressä. Kirjailija huomioi lukijaa manan majoiltakin käsin joka käänteessä: hän ennakoi hänen asennoitumistaan, valmistaa ja pehmittää häntä. Kirja vaikuttaa täydellisen laskelmoidulta ja omituisen henkevältä, siis kevytmieliseltä. Nimihenkilön taustoitus on huolellista, kuin Sternellä Tristram Shandyssä: sivulla 100 Tomilla ei ole persoonaa, vielä, vain taustaa.
Alopaeuksen käännös on pysäyttänyt minut pariin otteeseen. Joitakin kohtia en tajua ja jotkut sanat näen ensimmäistä kertaa. Mikä on "kartanonarmo"? Inhoan kääntäjien työn turhaa arvostelua. Alopaeus on selvästi tavoitellut jotain, hänellä on maine erikoisten suomennussanojen käyttäjänä esimerkiksi Ian McEwanin teosten käännöksissä. Tulee ajatus, että ymmärtääkö varmasti alkuperäisteostakaan lukeva kaikkea, mitä tekstiin kätkeytyy. Kun olen lukenut alkukielellä, teen usein listaa vieraista sanoista, että ne jäisivät paremmin mieleen. Harvemmin näin tulee tehtyä suomennoksen kohdalla.
***
When I started writing my blog, I promised to write about Tom Jones by Henry Fielding. I read the abridged edition in my early teens, but the new complete edition is now under my nose. In page 100, I know not much about Tom, but more about his background. This is a meticulous book for a novel: Fielding has prepared everything to serve his reader in the best possible way, there is no question of the death of the author; he still works with his masterplan to steer the reader through his servings. This is fantastic - I just finished 2666 by Bolano, he did choose a different strategy: throwing a half-baked dish to the poor reader and leave him/her to construct the possible meaning by her/his own devices. I will continue my updates according to my natural reading speed.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti