Luokkakaverini oli tohkeissaan. Hän laittoi levylautaselle levyn, jonka kannessa vetävännäköinen nainen voimisteli erikoisesti itämaisen oloisena - levyllä hänen äänensä liikkui korkealla kuin leija, akrobaattisena ja outona.
Kuulin tuolloin 1980-luvun alussa The Kick Insiden, Kate Bushin esikoislevyn, ensi kerran. Seuraavan kerran palasin Katien luo Aerial-levyn hypetyksen jälkitilassa aivan toisella vuosituhannella. Kuuntelin levyä kuin mitä tahansa klassista nykymusiikkia. Tupla-LP, joka tämä albumi tosiasiassa on, tiivistää hyvin Katien tuotannon erikoispiirteet: omalakisuuden, tinkimättömyyden, sattumanvaraisuuden ja yksityiskohtien hiomisen, unohtamatta outoutta. Suhtauduin levyyn positiivisesti: siedin äitiä, joka välttämättä halusi vetää rakkaan lapsensa äänen levylle tai halusi hyödyntää mustarastaan laulua taustanauhassa. Niiden lisäksi levyllä oli hämmästyttäviä rauhan ja kauneuden hetkiä. Omituista oli myös jääräpäinen ajattelu edelleen LP-levyn puoliskoina, kappaleet oli kaaritettu sen pohjalta.
Lopulta päädyin kuuntelemaan rouvan koko tuotannon jokseenkin tarkasti läpi ja luin Graeme Thomsonin Kate Bush-kirjan. Kirja antoi tietoa, mutta se oli myös suurelta osin joutavanpäiväinen popdiivalle tehty omistus, joka ei edes ollut kovin kunnioittava. Se kuitenkin tarjosi kehikon tuotannon arviointiin, samoin kuin ne lukemattomat ihmiset, jotka haastattelin ja jotka totesivat Kate Bushin musiikin erikoiseksi.
Kate Bush muistetaan yleensä suurimmasta hitistään, esikoislevynsä Wuthering Heights - raidasta, joka on siitä omituinen Emily Brontë-omistus, ettei Katie ollut teosta edes lukenut. Teksti on tehty lonkalta, mutta se välittää kirjan keskeisen jännitteen nasakasti. Nuori muusikko ampuu kerralla maaliin, kuin vaistolla. Typical, sanoisi englantilainen.
Levyn jonkinnäköisessä jälkituotantovaiheessa syntyi toinen albumi Lionheart, jonka merkillistä kantta ihmettelimme luokkakaverin kanssa. Kaunis nainen oli muuttunut puoliksi leijonaksi ja vetäytynyt narnialaiselle ullakolle.
Kun ensimmäinen levy on tiivis kokonaisuus, Lionheart on jonkinlainen shambles, kyhäelmä. Sen aloittaa kuitenkin raita, joka taatusti erottelee kuulijat: Symphony in Blue. Sävellyksenä se on erikoinen, melodisesti liikkuva ja sävellajeittain asettumaton. Se on rauhallinen, mutta kiemurainen kappale. Esittäminen ei ole helppoa, jos ei halua toistaa Katien painotuksia, jotka ovat hienovaraisen päättäväisiä. Jos sävellyksestä syntyy kuva, että kyse on harmittomasta, oudon viehkeästä pop-rallattelusta, kappaleen sanat yllättävät. Elämänkokemusta on niin paljon, että se halutaan tiivistää kahteen väriin, punaiseen ja siniseen ja sinfoniaan niistä. Laulu käsittelee elämää, rakkautta ja kuolemanpelon voittamista. Sanat ovat hyvin konkreettisia ja suoria. Seksin merkitys tuodaan hyvin esille: se on elämän tarkoitus jatkumisessa; se myös poistaa jännitystä ja vilkastuttaa verenkiertoa. Laulajatar toteaa myös mutkattomasti, että seksi paranee, kun sitä ajattelee. Toinen kiinnostava kohta on, kun tekstin kirjoittaja näkee itsensä pianossa melodiana.
Minkälainen ihminen tekee näin omituisen kappaleen? Kun Kate Bush tuli markkinoille, nuoren naisen erikoisuus ja seksikkyys olivat huomiotaherättäviä. Ne ovat kuitenkin vain yksiä ulottuvuuksia taiteilijakuvassa, johon syvennyn kahden muun päivityksen verran. Kannattaa tutustua esiin nostamaani raitaan täältä.
***
My schoolmate introduced me to the strange world of Ms Kate Bush. I got Kick Inside by this acrobatic, pop-coloratura-soprano with loads of sex appeal and strangeness. My next contact with her was after her album Aerial came out - its strange mix of children and blackbird voices, and moments of peace and beauty made me to survey her whole story - crab-like, backwise. She is absolutely not one of those obvious cases. Take one song, Symphony in Blue: yes it is by surface a light-hearted but tricky pop piece, but the words are not usual: fear of death, composing symphony by two colours and their meaning; the meaning of sex; seeing oneself as a melody on piano. Rich and complex - I will dedicate two further updates to my many-faced Katie.
Symphony in Blue
I spent a lot of my time looking at blue
The color of my room and my mood
Blue on the walls, blue out of my mouth
The sort of blue between clouds, when the sun comes out
The sort of blue in those eyes you get hung up about
When that feeling of meaninglessness sets in
Go blowing my mind on God
The light in the dark, with the neon arms
The meek He seeks, the beast He calms
The head of the good soul department
I see myself suddenly
On the piano, as a melody
My terrible fear of dying
No longer plays with me
For now I know that I'm needed
For the symphony
I associate love with red
The colour of my heart when she's dead
Red in my mind when the jealousy flies
Red in my eyes from emotional ties
Manipulation, the danger signs
The more I think about sex, the better it gets
Here we have a purpose in life
Good for the blood circulation
Good for releasing the tension
The root of our reincarnations
I see myself suddenly
On the piano, as a melody
My terrible fear of dying
No longer plays with me
For now I know that I'm needed
For the symphony
I spent a lot of my time looking at blue
No wonder that I blue it
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti