tiistai 20. maaliskuuta 2018

Solomonin viisaus

Kummisetäni laittoi levylautaselle LP-levyn: Beethovenin Kuutamosonaatti alkoi erittäin hitaana ja tihentyneesti laulavana esityksenä. Vasen käsi säesti hiljaa ja oikea käsi loihti esiin klassiset melodiat koruttoman kauniisti. Esityksessä oli jotain ilmiömäisen vakavaa ja lopullista.

Pianisti oli englantilainen Solomon Cutner. Hän ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä: Tämä Kuutamosonaatin hienompi, äärimmäinen tulkinta oli 1950-luvulta. Aiempi, perinteisempi levytys oli tehty pian sodan päätyttyä. Pianistia nimitettiin vain Solomoniksi, kuin jotain brasilialaista jalkapalloilijaa. Hän oli aloittanut uransa polvihousuisena ihmelapsena ja ponnisti vaikeasta lähtöasetelmasta vakavaksi taiteilijaksi Mozartin tavoin. Kesken Beethovenin sonaattien kokonaislevytyksen 1950-luvun lopulla hänen toinen puolensa halvaantui ja pianistin ura katkesi. Hänen uransa painui välillä unohduksiin, mutta asiantuntijoille hän oli yksi suurista englantilaista pianisteista. Hänen rinnallaan mainitaan Myra Hess (joka on tunnettu Bachin Jesus, joy of man's desiring-koraalin sovituksesta, jota Dame soitti sodan aikana The War Effort-tukikonserteissaan, ja jonka kappaleen Dinu Lipatti teki vieläkin tunnetummaksi) ja itsekriittinen Clifford Curzon - Hessin tavoin hänkin suurten saksalaisten pianoklassikkojen tulkitsija.

Solomonin soitossa klassisuus viettää riemujuhlaansa. Hänen tekniikkansa on vaivatonta. Mozartin 15.pianokonserton finaali (alkaa kohdassa 17:17) on tyypillinen esimerkki. Juoksutukset helmeilevät, niillä on selkeä rakenne ja suunta, soitto on täynnä energiaa rauhallisuudessaan, reservejä tuntuu olevan käytössä loputtomasti. Tulkinta on voimakas, siinä ei kuitenkaan ole rahtuakaan tunteellisuutta, vaan se on kuultavan klassistinen kaikissa vivahteissaan.

Matti Suurpää kuvaa Solomonia oivaltavasti Beethoven-esseessään kirjassa 14 mestaria. Solomonin Appassionata ja Hammerklavier-sonaatit ovat hienoja tulkintoja. Kappaleiden kimppuun käydään Prometheuksen hengessä suoraviivaisesti kreikkalais-roomalaisin ottein. Iso teos taipuu koskettimiston ohjaamana vääjäämättömästi ja paljastaa klassiset suhteensa voimallisen, mutta inhimillisen käskijän otteessa. Appassionatan ensimmäinen osa on surutonta, armotonta menoa. Hammerklavierin Adagio (alkaa yläpuolen linkissä kohdassa 12:38) on monumentaalinen teos, josta Solomonin esityksenä on vaikea olla liikuttumatta, vaikka esittäjä onkin tyyni ja väistämätön kuin Doverin kallio.

Mikä Solomonissa on niin englantilaista? Mielestäni tyyneys, vaatimattomuus ja haasteita pelkäämättömyys - turhat tunteilut sysätään sivuun ja voidaan silti käyttää sumeilematta vahvuuksia pelin hengessä ja nuottikuvan puitteissa.  

***

The Wisdom of Father Solomon - a Dedication to my friend Ralph

Solomon was one of the greatest pianists the green and pleasant country ever produced. He started as a child prodigy, but became a serious pianist like Dame Myra Hess and Sir Clifford Curzon. His career ended so sadly in a stroke, paralysed him down one side - the magnificent Beethoven cycle was left uncomplete. However, we have his dense, truly awesome, serious Moonlight Sonata - the first link above, his mighty Appassionata and his time-stopping Hammerklavier Adagio - all linked above. His art stays like the white cliffs of Dover, without sentimentality, with power and vision. With Solomon at keyboard, it was always a real fair play and a no-fear challenge to the complexes of the Beethovenian piano text. And for pure classical pleasure, try his Mozart 15.Concerto Finale from link above - and enjoy his peerless playing and endless pianistic reserves.

Ei kommentteja: