The Body Shop - and Dewberry (sigh!)

Vuonna 1976 Brightonissa Anita Roddick perusti pienen, vaatimattoman kosmetiikkakaupan.
Valikoimaa oli muutama tuote ja myyjä pyysi asiakkaita palauttamaan käytetyt purkit. Näin siksi, että hänellä oli pulaa pakkausmateriaaleista.

Vuonna 2006 perustajapariskunta myi liikkeensä L'Oréalille, myymälöitä oli silloin noin 2000 ja nykyisin yli 3000. Suomeen ketju rantautui 1981, se oli 10. maa jossa liike sai jalansijan.

Näiden vuosilukujen välissä Roddick oli muuttanut maailmaa, ei niinkään tuotteillaan vaan arvoillaan. Eläinkokeiden vastustaminen, terveempi naiskuva mainonnassa, The Big Issue lehti, Greenpeace, kierrätys, luonnonmukaiset valmistusaineet...lista on komea. Yrityskauppa oli kuitenkin sellainen, että sitä piti selitellä. Orkkuna tunnettu ranskalaisyhtiö ei pelaa napeilla ja se haluaa myydä kosmetiikkaa laajalti, eikä pienen, kauniin yrityksen arvomaailma välttämättä tähän pirtaan sopinut.

Roddick puhui julkisuudessa, että hänen yrityksensä toimisi troijan hevosena ja siis muuttaisi valaan, jonka vatsaan se on joutunut, toisenlaiseksi. Ajatus on häikäisevän kaunis, mutta sillä on yhtä paljon tekemistä karun todellisuuden kanssa kuin sillä, että ihmiset mieluummin käytännössä tekisivät hankintansa pienistä putiikeista päivittäistasolla kuin isoista marketeista.

Tähän sisältyy tuskaa, jota Roddickin mies on jakanut, firma ei myynnin jälkeen todellakaan ollut entisensä
https://www.theguardian.com/commentisfree/2014/may/15/astrazeneca-shareholders-body-shop
Anita Roddick kuoli 2007 aivoverenvuotoon.

Ketju taistelee nykyisin markkinoilla koventuneessa ja monipuolistuneessa kilpailussa, tuotteet ja konsepti ovat aika entisenlaiset, asiakkaat vaan ovat kauempana, henkisesti ja fyysisesti.
http://www.bbc.com/news/business-38905530
Ongelmat ovat tuttuja kaupan alalla yleisemminkin.

Asioiden suhteuttaminen monesti unohtuu. Maailmanlaajuisesti Body Shopeissa työskentelee 17 000 ihmistä. Helsingin kaupungin työntekijämäärä on noin 38 000 ihmistä.

Body Shopin merkitys itselleni on tärkeä. Nimi oli huvittava ja se oli ensimmäisiä englantilaisia putiikkityyppisiä kauppoja Suomessa. Liikkeissä oli miellyttävä asioida, palvelu oli hyvää, valikoimat kiinnostavia, sisustus viehättävä - ja ne tuoksuivat hyvältä. Johonkin mielihyvää säätelevään aivolohkooni on jäänyt pysyvä muistijälki DEWBERRYn tuoksusta. Se oli tummien karhunvatukantapaisten supermarjojen hybridinen, öljyisen hämärä, maaperän ja aluskasvillisuuden kosteiden aromien makeankirpeä yhdistelmä. Se oli niin voimakas, että oli vaikea uskoa sen tulleen suoraan luonnosta ilman kemiallista vahvistusta. Se kirjoi ne tienoot, joissa se kulki mukana ja tuntui valaisevan pimeintäkin syysiltaa, jopa lämmittäen. Tuoksuöljyjä saattoi ottaa mukaansa myös puupaloissa, joihin sitä oli imeytetty. Hauskasti muotoilu puupalikka osui takin taskusta käteen ja sitä saattoi haistella hyvillä mielin.

Olen vaatinut Dewberryä takaisin linjastoon, toistaiseksi turhaan. Mutta kapitalismi toimii tässä. Lopulta Orkku joutuu polvilleen. Se tajuaa, että uudet asiakkaat ovat liian monimutkaisia ja tuulella käyviä, ne joutuvat kaivamaan Vanhat Sotalaivat hajuarkistoista ja houkuttelemaan 80- ja 90-luvulla Body Shopeissa iltapäivisin luuhanneet ikiteinit takaisin liikkeisiin, nyt ryppyisempinä, mutta maksukykyisempinä, ostamaan ikuista nuoruutta ilman eläinkokeita ja myös asiaa eli DEWBERRYä - ja sitä makeaa mansikkatuoksua!

***

The Body Shop. They never had a shakespearean scent Dogberry, but I love their DEWBERRY. The development of The Body Shop from a small Brighton shop to just another line inside L'Oréal is a lesson of how capitalism works - in good or bad. Dame Anita Roddick actually changed the world, not necessary by her products (Dewberry as an exception, though!), but rather by her attitude and values. Animal rights, Greenpeace, The Big Issue, Woman in ads, natural ingredients... my guess is that things will once again change into better. The Dewberry line will be back to the shelves and the happy teens of 80's and 90's will be back in The Body Shops - with money, teen angst turned into nostalgic bliss...of not wasted youth, after all.

Brexit ja Euroopan tila

Kävin Euroopan itäisissä osissa ja kauhistuin paikallisväestön kriittistä EU otetta. Jouduin myöntämään, että suhteeni eurooppalaiseen projektiin on tekopyhä. Se on sulje silmäsi ja ajattele Eurooppaa - asenne. Churchillin kauhistelema rautaesirippu jakaa yhä kansoja mantereella. Tsekkiläinen, pääkaupunkiin kotikaupungistaan muuttanut taksikuski kertoi unelmistaan rikastua Prahassa ja aloittaa oma yritys. Se on ollut takkuista. Hän rakastaa Prahaa ja haluaisi asua siellä aina, mutta joutuu keikkailemaan myös kotikaupungissaan. Hänen ongelmansa ei kuitenkaan ole sama kuin puolalaisen, joka on lähtenyt Englantiin, eikä hänen tarvitse huolehtia Brexitistä.

Tsekkien pessimismi tuo mieleen EU-kriittisten brittien yllätykselliset näkökannat. Tuntuu, että komission ajattelu on jäänyt yleiselle tasolla ja idealismiin - miten voidaan oikeasti harmonisoida unionia, jossa toisessa maassa on keskipalkka 500 euroa ja toisessa 3000 euroa? Jos sosiaaliturva perustuu kaalimaajärjestelmään toisaalla ja toisaalla tuetaan maan kansalaisia ja maahan muuttaneita huomattavin etuuksin. Uskallammeko oikeasti kysyä ihmisiltä Itä-Euroopassa että onko ok että tulitte ensin kommunismin alistamaksi ja nyt sen vielä tekee kapitalismi (periaatteessa myös natsijyrän alle jääminen on mahdollinen näiden lisäksi mutta vielä senkin kokenut sukupolvi alkaa vähitellen hävitä)?

Miksi Britannia hylkäsi Unionin? Mitä jos pottuiluhengessä tai vaistolla tehty äänestyspäätös, vaikka siihen ei oikein olisi uskonutkaan, on aidosti ainoa oikea moraalinen teko? Onko mahdollista rakentaa uusi brittiläinen Jerusalem moraalikatoisen EU:n ulkopuolelle William  Blaken hengessä? Millainen se olisi ja mihin se perustaa itsensä? Ei kai se ala päättäväisemmäksi kuningaskunnaksi joko höpsön Charlesin tai hänen tavallisten poikiensa johtamana? Elisabeth II on varmaan eräänkin kerran tuskaisesti ajatellut että hänen valtakautensa jälkeen Britanniaa odottaa sotkuinen aika ellei peräti vedenpaisumus.

No, nyt Mayn puhe on kuultu. Viisastuiko kuulija siitä? Sen verran, että rahasta ja ajasta puhutaan. Vanhat Britannian vahvuudet on taas kerrattu. Ehkä vertailu Churchillin Eurooppa-visioisiin puheisiin on kohtuuton, ajat olivat toiset ja rakennustyötä oli paljon. Nyt puhutaan purku-urakasta.

***

Visiting Czech republic made me to think some pessimistic thoughts about the EU. It seemed that the ordinary Czech is likely to share criticism of ardent Brexit-supporters, there are some wasted opportunities to build better social cohesion and some costly payback of some poorly administrated EU projects. But what will be the future of Britain, or Europe without England? PM May offered not much concrete details but some thoughts about payback and timetable, in her keynote speech today, in Florence.

Mansikkapaikkani no 2

Toiseksi paras paikkani on helppo sijoittaa suuressa mittakaavassa Englannin pohjoisosiin. Helppoa ei kuitenkaan ollut määrittää, missä paikassa pohjoisen henki voimakkaimmin puhuisi, ehdokkaita oli monta, monet niistä vesielementtiin yhteydessä. Itse tunnustaudun joki-ihmiseksi, järvien ja merien olemus ei ole niin tuttu.

Durham edustaa pohjoista henkeä, ankaruutta, kylmyyttä, rehellisyyttä, päättäväisyyttä ja ystävällisyyttä. Kaupungin sijainti kukkuloilla on dramaattinen ja sitä korostaa kovan kiviaineksen käyttö. Sillat ja joenmutka, jonka ylle kohoaa ikivanha, raskas romaanisen ja goottilaisen tyylin kiinnostavaa taitekohtaa edustava katedraali, luovat ainutlaatuista tunnelmaa. Kirkko on linnoitus ja sen arkkitehtuuri on painavaa, valtavista kivistä koottu. Joenmutkan hämyiseen tunnelmaan olen palannut ajatuksissani monta kertaa ja siirtynyt kaupunginosien välillä mukulakivikatuja pitkin. Nauttinut illan hämäryydestä ja viileydestä, jotka ovat korostaneet valojen kirkkautta ja seuraavan aamun kylmää säteilevyyttä. Poliisisarja George Gentlyn - hahmona taas yksi pohjoinen tyyppi, kova ja pehmeä - jaksoista monet ovat sijoittuneet Durhamiin. Kohtauksia on kuvatttu jopa katedraalin sisällä.

Hyvin samanlainen paikka on Richmond, Herriotin kuvaama kaupunki, jossa on vielä omituinen ranskalainen vivahdus. Sekin on voimakkaasti virtaavan joen mutkassa ja näkymiä hallitsee linnan ylväs raunio, josta näkee daleen saakka. Vihreän laakson keskellä pieni tiivis urbaani keskus on unohtumaton - sen kanssa tosin kilpailee Askrigg ja Reeth, näkymissä Lake Districtin laaksot, joiden pohjalla ikiaikaiset järvet. Pohjoiseen kuuluvat myös Rievaulxin ja Fountainsin unohtumattomat luostarirauniopuistot, joissa voi viettää piknikkiä uskomattomassa, ajattomassa maisemassa.

Valintani on kuitenkin kaikkialla pohjoisessa oleva käsite, nummi, heath. Kuvassani on pieni lähde jostain Hutton-le-Holen ja Lastinghamin puolestavälistä. Ne ovat syrjäisiä paikkoja nummien keskellä. Pienessä, idyllisessä Huttonissa on mainio teehuone flapjackeineen ja maaseutumuseo rauhallisessa kyläkeskuksessa. Lastinghamissa on eräs maan vanhimpia kirkollisia rakenteita vaikuttavasti keskellä syrjäistä nummimaisemaa ja neljän veljeksen tarina rakenteiden takana
https://en.wikipedia.org/wiki/Lastingham
Lastinghamissa on ainakin yksi säädyllinen ruokapaikka.
http://www.lastinghamgrange.com/make-your-reservation.html
Tie nummelle lähtee kylän laidalta, Grangen kohdalta.
Kävely maisemassa on elämys. Ei ole paineita nähdä mitään kulman takana, kaikki on kerralla nähtävissä, taivas ja maa, kanervien, turpeen ja lammasten väkevä tuoksu kesäpäivän vahvistamana. Pohjoinen puhuu yksinkertaista ja selkeää kieltä, unohtumattomasti.

***

My second strawberry place is a heath view between Lastingham and Hutton-le-Hole. I love northern England and there were many caditates to my personal choice: Richmond in the North Riding, majestic Durham, the big abbey parks of Fountains or Rievaulx or the beautiful Lake District. But heathland, Emily's heath, smell of heather, peat and sheep, long views across the horizon - that is the spirit of the North combined.

Jynkän viiksiniekan varjo

Sekä Suomessa että Englannissa on havaittavissa pohjimmiltaan perverssi kiinnostus Hitleriin. Kirjoja ilmestyy säännöllisesti mitä ihmeellisimmistä näkökulmista, luulisi esimerkiksi Stalinin kiinnostavan enemmän, mutta jynkkä (Huovisen käyttämä sana) korpraali on jatkuvan hedelmättömän pohdinnan kohteena. Perusteena on jotenkin vaivautuneesti mutistu, ettei totuus unohtuisi...

Kun katsoo Amazon.co.uk kirja-arvioita, Kershawin Hitler-elämänkerta on kerännyt 116 arvostelua. Hitlerin omaelämäkerran ja ohjelman Mein Kampfin englanninnos on kerännyt peräti 710 arviota. Keskimääräinen arvio on neljä tähteä viidestä. Voisi luulla, että yhden tähden antaneet olisivat valittaneet kirjan hirviömäisyyttä, mutta ei: osa yhden tähden arvioista on annettu sen vuoksi, että e-kirjan lataus on puutteellinen, kaikkia viitteitä ei ole saatu mukaan. Nämä kertovat valtavasta kiinnostuksesta, joka on jotain enemmän kuin John Cleesen parodiat viiksiniekasta Britanniassa.

Dunkirk- elokuva on taas tuonut muistoja esiin Englannin traumaattisesta kohtaamisesta Saksan sotakoneen kanssa ja täpärästä pelastumisesta, jossa ansio oli Hitlerin epäröinnillä ja joustavilla pikku kalastajaveneillä, joilla evakuointia suoritettiin. Sota Hitleriä vastaan voitettiin loppujen lopuksi pienillä teoilla ja kestävällä asenteella. Churchill oli tässä suhteessa uskon valaja vailla vertaa. Hän ei kuitenkaan ollut ensimmäisiä, jotka huomasivat, että valtaan on noussut herra, jonka kanssa käy huonosti. Sir Horace Rumbold, Britannian Berliinin lähettiläs, varoitti jo vuonna 1933 Hitleristä. Hän oli lukenut Mein Kampfin, kauhistui ja otti tosissaan juutalaisille kuvatun kohtalon. Hän vakuutti myös Churchillin jo varhain.

Hitlerin maailmankuvassa Britannia oli jonkinlainen malli valtakunnalle, hän katseli sitä kuin kateellinen pikkuveli. Englannissa hänelle oli ymmärtäjiä aatetovereissaan, jotka saivat toimia hämmästyttävän vapaasti vaikka Suomeen verrattuna, mutta myös englantilaiset kommunistit toimivat Hitlerin myötäjuoksijoina Ribbentrop-sopimuksen hengessä. Hyökkäys Neuvostoliittoon muutti tämän kiusallisen aseman ja liitti kommunistit kansalliseen sotaponnisteluun mukaan. Perusbritit ovat varmasti noina vaikeina aikoina saaneet ylpeyttä siitä, että he kestivät paineen, jossa Ranska joutui murtumaan. Se oli suuri kollektiivinen voimanponnistus ja osoitus siitä, että jokaisen toimilla ja päättäväisyydellä on lopulta merkitystä. Mutta Churchillin merkitys tahtopolitiikkona on valtava Hitlerin pysäyttämisessä ja murskaamisessa. Se ei ollut helppo tie. Varmasti oli monta synkkää päivää ja monta rumaa sanaa lipsahti tahtopoliitikolta heikompien maamiesten epäröidessä hirmuisen urakan edessä.

***

Hitler remains in the collective memory, often with perverse interest of no other obvius reason than curiosity towards the ultimate example of absolute evil. Sir Horace Rumbold was one of the first to warn the British about Hitler and convinced also Churchill. The examplary John Bull like stubborness and resolution of Churchill and effort it inspired in Britain, resulted after many phases the turn and the eventual fatal blow to the Nazi state, they never made their own empire like UK. Dunkirk is one of lucky moments of the story and an early example to sow the seeds of victory, even in the time of absolute darkness, when enemy sent his troops to the gates of Paris.

I spy with my little eye - Vakooja imperiumin talossa

9.9.2017 The Economist ja sen vakkaripalsta Bagehot analysoi Britanniaa vakoilun kautta. Aihe onkin erityisen kiinnostava, joskin sekin hyvin kirjallinen. Bagehotin järkeily menee niin, että kirjailijoita sopi lähettää vakoojiksi: he olivat osa establishmentia sekä kirjallisella että salaisen palvelun puolella ja taiteilivat molemmissa. Lista on komea: Kiplingin Kim, Somerset Maugham, Graham Greene, Ian Fleming, John Le Carré, Stella Rimington.

Todellisuus oli kuitenkin kirjallisuutta merkillisempää, Cambridgen vakoojat Kim Philby, Anthony Blunt ja Guy Burgess nousivat yhteiskunnan portaissa hämmästyttävän korkealle ja pysyttelivät siellä häikäilemättömästi, Thatcherin lopulta paljastama Blunt kuninkaallisten taideteosten inventoijana ja Poussin-eksperttinä. Bagehotin analyysissä vakoojien toiminta rinnastuu Westerneihin Amerikassa: maailman murrokseen ja muutokseen, imperiumin kuolinkouristuksiin, joita myös James Bond seuraa puoliksi hyväksyen, työntämällä sitä yli laidan molemmin käsin.

Analyysissä on jotain vahvasti tutunomaista Britannian kaksikasvoisesta yhteiskunnasta. Greene oppi vakoilemaan paljastamalla koulutovereitaan rehtori-isälleen ja tämä kaksinaismoralismi on läpileikkaava piirre. Syntyä Britiksi on jonkinlainen mixed blessing, se on paras huonoista osista. Vaikka sen epäkohdat tiedostaa, siitä ei henno kuitenkaan koskaan täysin luopua. Philbyn Moskovan-vuodet ilman paluun mahdollisuutta Britannian helmoihin olivat varmasti katkerat, Neuvostoliiton teen karvaus ei korvannut Englannin teehetkiä. Voisi hyräillä meikäläisittäin: Laps' Suomen... 

Bagehot antaa myös jaottelun erilaisista menestyksellisistä vakoojatyypeistä. Ensimmäinen on eichmannilainen hahmo, täydellisesti säännöt hallitseva ja niiden mukaan toimiva; toinen tyyppi on huimapää, joka rikkoo kaikki säännöt, mutta ympäristö, joustava brittiläinen helmayhteisö, sietää häntä oikkuineen lojaalisti. Bagehotin loppuhuipennus on variaatio Churchillin kuuluisasta määritelmästä Venäjästä ja sen sisimmäisestä olemuksesta. Vakoilutarinoiden ytimessä on parempi Britannia kuin miltä se näyttää ja sivistyneempiä ollaan kuin muut. Se on lohduttava illuusio, joka on kääritty pettymyksestä kertovaan tarinaan. Kieltämättä siinä tunnutaan olevan imperiumin olemuksen ytimessä.

***

Bagehot, in The Economist 9 September 2017, finely analyses British literal passion with spying. "The secret at the heart of the British spy novel is that Britain is much better than it seems. The writers agonise over decline and hypocrisy, only to conclude that the British are cleverer and more civilised than anybody else. A comforting illusion wrapped in a tale of disillusionment: you can't get more British than that."