Tom Jones 3

Tom Jones ei ole häikäissyt yksityiskohtaisella kuvauksellaan, mutta se on tuottanut pieniä yllätyksiä. Sankarimme päätyy kumppaninsa Partridgen, monitaitoisen latinaa laskettelevan parturin, kanssa kukkulan juurelle. Tuo vuorimainen huippu on todennäköisesti Malvern Hillsin korkeimpia kohtia, 338 metriin yltävä Herefordshire Beacon. Seutu vaikuttaa 1700-luvun puolivälissä olleen hyvin harvaan asuttua. Keskiaikaisesta Priory-kirkosta ei ole mainintaa, mutta tekstin Mazard-kukkula on selvästi Malvern.

Rauhallinen seutu, voisi luulla, mutta sankarimme pelastaa korkeaviritteisessä kohtauksessa hieman varttuneemman neidon kunnian roikaleen kynsistä ja matka jatkuu kohti Uptonia. Sinne on tosiaan reiluhko kävelymatka, kaksi ja puoli tuntia, noin 10 km jalan.

Näköalaa Mazardin huipulta kuutamoisena yönä Fielding ei lähde kuvailemaan. Se ei hänen mukaansa tekisi oikeutta niille, jotka paikan tietävät, mutta ei myöskään innostaisi niitä, jotka eivät ole sitä nähneet.

Romaanista opin, että suosimani Malvern on ollut vielä varsin autiota, erakkomaista asujaimistoa harvakseltaan, kun taas hieman nukkavieruna pitämäni Upton Upon Severn taas on ollut silloin sykkivä paikka, jonka rakennukset ovat myös pääosin Malvernin myöhempää kylpykeskittymää vanhempia.

Näiden todellisten, tuntemieni paikkojen tupsahtaminen eteeni sai minut miettimään romaanin todellisuuden ja tuntemani todellisuuden suhdetta. Fieldingin aikaa en tavoita, romaanin kuvaama jakobiittikapina ei ole ihan tuoreessa muistissani. Sen sijaan tuntemani Malvernin ja Uptonin suhde on kääntynyt romaanissa päälaelleen. Severnin varressa sijaitseva Upton ei siellä käydessäni paikkana tuntunut houkuttelevalta. Olisiko pitänyt tehdä kiireisellä pistäytymiselläni perusteellisempi katselmus sen majataloihin, joiden perinne näyttää yhä kukoistavan? Tilanteen voi vielä korjata - alkuperäiset Fieldingin kuvaamat salit, joihin romaanin kohtaukset on sijoitettu, ovat vielä vierailtavissa. Ilahduin kovasti kun vaimoni ehdotti, että voisimme taittaa tuon matkan joku kerta jalan. Sehän on mainio idea. 

Romaanissa matkalaisten tie laskeutui kukkulan juuresta alas laaksoon ja koukaten kohti jokirantaa. Vanhat kartat todentavat tämän tarkasti. Taaksepäin katsoessamme voimme nähdä saman maiseman kuin romaanihenkilöt: sankkojen metsien reunustaman kukkulaketjun, niiden paljaat laet; kukkuloita vasten näkisimme Little Malvern Prioryn tornin. Autotiestä huolimatta seudulla on edelleen villi puolensa, vaikka Wellandista on yritetty tehdä taajempaa asutusta erakkomaiseen maisemaan. Fieldingin ja minun välillä tuntuu löytyvän yhteinen käsitys todellisuudesta - näköala kukkulalta. Se on meistä molemmista vaikuttava, mutta hankalasti kuvattava, se on vienyt sanat kieleltämme.

***

In Tom Jones, he wanders with Partridge, the barber the man of many talents, knowledge of latin included, to the place called Mazard hill and they save the honour of the elderly maiden, from the hands of the cruel man, who is the old enemy military fellow for our heroes. Their trip continues with this lot to nearby place, Upton. My thoughts are lead to thinking the relation between reality and the novel. Upton is still there with its inns - Upton-Upon-Severn, I have been there and I could easily recognise Mazard as my beloved Malvern. My wife suggested we could walk the 7 miles route from Little Malvern to Upton  - what a charming idea to better study this still quite wild landscape of bare hilltops and dense forests. I wholeheartedly agree with Henry Fielding with his description of the view from the hill: a fascinating and almost indescribable - here our two realities are beautifully met.

Tom Jones 2

Kun Tom Jones astuu romaanissa näyttämölle, hän on heti valmis persoona. Kirjailija on ollut ovela taustoittaessaan äpärään tutustumista. Ilman sen kummallisempaa lapsuuden kuvausta tapaamme yksilön, jonka oikeuden ja kunnian taju vaikuttaa erehtymättömältä. Metsästysrikoksesta syytettynä Tom kestää vaiti keppirangaistuksen, eikä ilmianna luvattomia jahtiveikkojaan, joille kiinnijääminen olisi fataalia. Hänen kaverinsa lörpöttelee kuitenkin typeryyksissään totuuden julki ja sekin tapahtuu Tomin kunniaksi. Lukijan täytyy olla jotenkin omituisen kieroutunut, ellei hän heti alussa ota Tomia sympatiansa kohteeksi. Itse ei tarvitse moraalia pohtia, Fielding kuljettaa lukijaa kuin turistiveneen matkustajaa Cam-joella, sauvoen ja selostaen vastaansanomattomasti.

Fieldingin tyyli kertoa asioista on keveä, kuin hymy huulessa tarinoiden. Kun Dickensillä yksityiskohtia tulee ryöppyämällä, niin ympäristö Fieldingillä jää yleispiirteiseksi ja ihmiskuvaus on psykologisempaa. Kartanonarmo leskirouvasta kilpakosijat - kirkonmies ja filosofi - olettavat ilman muuta, että hän rakastaa omaa poikaansa ja inhoaa veljensä siipien suojaan ottamaa äpärää, Tomia. Kilpakosijat sättivät Tomia sen oletuksen pohjalta, että tämä olisi myös heidän lemmekkäiden ajatustensa kohteen mielen mukaista, vaivautumatta selvittämään, mitkä lesken todelliset ajatukset ovat. Leskirouva on kuitenkin pannut tarkasti merkille nuoren miehen verrattoman salskeuden - ikääntyneempien kosijoiden tyrmistykseksi. Tällaiset asetelmat tekevät romaanista herkullista luettavaa.

Oppitunnit ovat yksinkertaisia postmodernin romaanin pohdintaan tottuneille, mutta ne ovat edelleen hämmästyttävän paikkaansapitäviä: ihmisluonne ei muutu. Filosofi hajottaa omat teoriakyhäelmänsä itse käytännön tasolla ja kirkonmies tuntuu armon sijasta rakastavan keppirangaistuksien mahdollisimman avokätistä jakelua. Tarinan edetessä myös sankarin nuttu alkaa tahriintua, kaikki toiminta ei mene periaatteiden mukaan, vaan hairahduksiakin tulee matkan varrella. Ne särvittävät juonta eteenpäin, lukija kokien perässä tulla.

***

Tom Jones enters to the stage as a complete person, charming fellow and reader will soon be filled with sympathy to his attempts. Even more so, when the priest is revealed to be the man of the Old Firm, a friend of stick punishment and when his protagonist, the philosopher, is not always a controller of his own mind. This pair and other charming persons has a modern tendency to misinterpret intentions of other people. Fielding controls these hilarious turns with masterly text, guiding reader from one hilarious scene to another, like a punter of river Cam.

V.S. Naipaul - He dead

Kirjallisuuden nobelisti V.S. Naipaul on kuollut. Hän sai palkintonsa ansioista. Kirjalista on komea ja siihen sisältyy myös voimakasta, eläytyvää yhteiskunnallista kannanottamista. Henkilönä hän oli ristiriitainen, epäempaattinen, pukki, rasistiksi mainittu. Englantiin hän tuli Trinidadista, koska oli kasvanut siihen kirjallisuuteen isänsä kautta ja halusi kirjailijaksi. Nuori mies loi uran köyhyydestä, oli kirjoittajana perfektionisti ammattilainen ja kävi islamin kimppuun, yksin kokonaista kulttuuria vastaan.

Luin Saapumisen arvoituksen vuonna 1991. Naipaul kuvaa tässä teoksessa lapsuutensa kotimaata ja Englantia Wiltshiren ja Salisburyn tasangon liepeillä. Teos on hiljainen, syksyinen ja sen pohdiskeleva autius jää mieleen. Tästä teoksesta mieleeni ovat vahvistuneet englantilaiset maisemat harmaina syyspäivinä, värien hailakkuus, ihmisten nukkavieruus ja sisätilojen menneen maailman, ei kovin loistokkaan, tunkkaiset sävyt. Kirja on tavattoman hienosti kirjoitettu, sen tyyli välttää tunteilua, mutta aika ja sen kulku, saaren asujaimiston hiljainen ja vaatimaton elämä on kuvatty taidokkaasti, arkisen koskettavasti, Naipaulin Wiltshirestä vuokraaman mökin tasolta, matalasta perspektiivistä.

Teosta on nimitetty mestariteokseksi ja voin sen allekirjoittaa. Naipaul tarkkailee ympäristöä ymmärtävin silmin, eikä hän pyri analysoimaan mitään pingoittuneen terävästi. Hän antaa näkymien puhua. Hän tavoittaa mielestäni hienosti maahanmuuttajan kokemuksen toiseudesta, ja matkallaolijan tarttumisen siihen mitä tielle sattuman johdattamana tulee. Joku arkinen asia, säännöllinen naapurin tervehtiminen, homeen haju, rappauksen kunto, tavallinen hiljainen katunäkymä tai Stonehengen suuntaan avautuma maisema voi hiljaisesti painua mieleen ja ilmentää elämää, sellaisena kuin kulkija sen hahmoittaa. Sellaisena myös, kuin itsekin olen elämää Englannissa hahmoittanut. Tässä on kirja, jonka sivuille olen monesti palannut avaamatta sitä.

***

V.S.Naipaul and his literary legacy is of exceptional quality. His background from Trinidad is intereresting, he was a writer of perfectionism and he never feared to challenge the whole culture, Islam - his opinion was clear that State and religion must be separate. I love best his wonderful book of reflection, The Enigma of Arrival, 1987. It is a silent book, observating memories from youth and looking into views in Wiltshire and its quiet life, at the level of cottage he rented.

Lady Spitfire

Mary Ellis kuoli heinäkuun lopussa Isle of Wightissa. Hän oli 101-vuotias nainen, hentorakenteinen ja kaunis. Satavuotispäivillään hän poseeraa elegantisti toisen kaunokaisen edessä. Hän piti tuota kaunokaista vapauden symbolina. Hän oli itse symboli naisten tasa-arvolle. Tuo toinen kaunokainen oli Spitfire-hävittäjä ja hän lensi sillä lukemattomia kertoja sodan aikana ja sen jälkeen. Koneklassikko oli hänen suosikkinsa. Hän oli yksi neljästä naislentäjästä sodan aikana.

Hän kaipasi lentämisen vapautta ja voimme vielä liittyä hänen mukaansa syntymäpäivämatkalle.

Lentämisessä on jotain kaunista, jotain joka on huikeaa ja josta tulee kyyneleet silmiin. Lepää rauhassa, Lady Spitfire. Elähdyttäköön esimerkkisi rikkomaan lasikattoja myös meidän aikanamme.

***

In memoriam Mary Ellis - Lady Spitfire. During the war, there were four female pilots in RAF. She showed the way for women to break class ceilings and how to fly to the stars. She loved the plane and thought it as a symbol of freedom. It is deeply moving to be with her in the anniversary flight. Flying is so beautiful and one cannot help crying remembering this hero above our heads.

Tom Jones 1

Blogini tarkoitus on selkeyttää omaa Englanti-suhdettani ja toissijaisesti jakaa tietoa, mitä elämän aikana on tullut Englannista hankittua. En pyri selittämään kaikkea: jos lukija ei tiedä, kuka Hawksmoor on, voi päätellä kirjoitukseni yhteydestä, kiinnostaako hankkia lisätietoja. Jos nimi on tekstissä pudotettu, tuskin se minulle merkityksetön on. Itse asiassa kirjoittaminen on valintojen tekemistä, hirvittävää karsintaa ja mitä hämärimmistä henkilökohtaisista syistä: nöyryytyksistä ja turhautumisista: niistä on pienet bloginpätkät tehty. Nytkin olen valinnut aiheeksi jotain niin lähtökohtaisesti epäkiinnostavaa kuin Tom Jones, aikoen pysyä tässä vielä useamman päivityksen ajan, vaikka voisin kirjoittaa Meghan Marklesta ja hänen sääristään tai isäsuhteestaan: se ei kuitenkaan ole minun juttuni, arvon lukija: Tom Jones on.

***

Luin ensimmäisen kerran Henry Fieldingin romaanin Tom Jones yläasteella. Muistan, että kirja oli hauska ja tuo ensimmäinen suomennettu laitos oli lyhennetty. Sen on sittemmin suomentanut Marja Alopaeus kokonaisuudessaan. Uusi käännös on ollut melkein tuhatsivuisena hyllyssäni vuosikaudet. Blogia aloittaessani yli vuosi sitten, minulle oli selvää, että tämän kirjan haluan lukea ja jakaa kokemuksen blogissani.

Kirjallisuudesta puhutaan paljon ja sanotaan vähän. Onko 1700-luvulla julkaistu englantilainen romaani edelleen merkittävä teos vai tyhjänpäiväinen elähtänyt kyhäelmä? Luin kesälomalla huikeasti hypetetyn Bolanon 2666 romaanin. Se oli pettymys: romaani on hiomaton, sen lopputyöstö jää lukijan vastuulle. Kuin istuisi ravintolassa ja tilattuaan keittiömestari paiskaisi pöytään puolivalmisteen ja kehoittaisi asiakasta väsäämään siitä mieleisensä. Sanalla sanoen, romaanikirjailijan hienoimman työn, proustilaisen transsubstantiaation eli kokonaisuuden ihmeenomaisen tiivistämisen ja hiomisen, Bolano jättää lukijalle. Lukija joutuu mahdottoman eteen: pitäisi puhaltaa eloon kokonainen osa, joka on pelkkä sarjamurhaajan uhrien puuduttava luettelo. Lukija jätetään kirjailijan aivoitusten tolkuntuojaksi, kun tekijä itse on kohdannut kuolemansa ja vetänyt ikuisen hiljaisuuden peiton ylleen.

Tom Jones ei ole sellainen kirja. Teos on hyvin viimeistelty ja annospalat ovat lukijan kestokyvyn kannalta tarkasti punnittuja. Nyt ollaan kuin notkuvan sushipöydän ääressä. Kirjailija huomioi lukijaa manan majoiltakin käsin joka käänteessä: hän ennakoi hänen asennoitumistaan, valmistaa ja pehmittää häntä. Kirja vaikuttaa täydellisen laskelmoidulta ja omituisen henkevältä, siis kevytmieliseltä. Nimihenkilön taustoitus on huolellista, kuin Sternellä Tristram Shandyssä: sivulla 100 Tomilla ei ole persoonaa, vielä, vain taustaa.

Alopaeuksen käännös on pysäyttänyt minut pariin otteeseen. Joitakin kohtia en tajua ja jotkut sanat näen ensimmäistä kertaa. Mikä on "kartanonarmo"? Inhoan kääntäjien työn turhaa arvostelua. Alopaeus on selvästi tavoitellut jotain, hänellä on maine erikoisten suomennussanojen käyttäjänä esimerkiksi Ian McEwanin teosten käännöksissä. Tulee ajatus, että ymmärtääkö varmasti alkuperäisteostakaan lukeva kaikkea, mitä tekstiin kätkeytyy. Kun olen lukenut alkukielellä, teen usein listaa vieraista sanoista, että ne jäisivät paremmin mieleen. Harvemmin näin tulee tehtyä suomennoksen kohdalla.

***

When I started writing my blog, I promised to write about Tom Jones by Henry Fielding. I read the abridged edition in my early teens, but the new complete edition is now under my nose. In page 100, I know not much about Tom, but more about his background. This is a meticulous book for a novel: Fielding has prepared everything to serve his reader in the best possible way, there is no question of the death of the author; he still works with his masterplan to steer the reader through his servings. This is fantastic - I just finished 2666 by Bolano, he did choose a different strategy: throwing a half-baked dish to the poor reader and leave him/her to construct the possible meaning by her/his own devices. I will continue my updates according to my natural reading speed.