Tewkesburyn kaupungista

Kävin vuosia lähellä Tewkesburya. Tiesin, että kaupunki oli siellä, sinne ei kovin helposti tuntunut pääsevän. Kun sitten lopulta autoilun kautta pääsin perille, sinne tuli palattua uudelleenkin. Kaupunki kuuluu Alec Clifton-Taylorin klassiseen 18 Englannin kaupungin listaan. Sen kivirakentaminen onkin kiinnostavaa ja kaupungin pääreittien varrella on monta vanhaa taloa. Nyt parturinikin tuntui olevan hyvin perillä Englannin rakentamismääräyksistä. Parturin mukaan juuri Tewkesburyssa on paljon suojelukohteita. Höristin varmaankin korviani tässä kohtaa.

Kaupungin pääreitit muodostavat y-kirjaimen joen partaille. Asemakaavassa on huomioitu alueen tulva-alttius jo keskiajalla. Siitä huolimatta vuoden 2007 kesätulva oli katastrofaalinen, 48000 ihmistä oli ilman sähköjä kaksi päivää ja kuivattavaa jäi paljon. Nyt kaduilla ei ollut merkkiä kosteudesta. Höyryä kuitenkin riitti aamusta alkaen The Royal Hop Polen ("Kuninkaallinen Humalasalko") ravintelin puolella. Tulimme sinne sunnuntaiaamuna varhain ja joimme teekupposet takkatulen ääressä. Takka oli valtava. Perheitä asettautui pöytiin jonkinlaiseen sukukokoukseen. Meidän piti lähteä kaupungista puolenpäivän jälkeen, mutta lounaslista vaikutti liian hyvältä. Päätimme tulla lounaalle, joka osoittautui erinomaiseksi, pitkään haudutettua lammasta punaviinimarja-rosmariini kastikkeessa. Paikka oli nyt ääriään myöten täynnä, perhekokous oli laajentunut entisestään, paikka oli täynnä höyryä, hiilidioksidia ja real alen huuruja. Royal Hop Pole on perinteikäs paikka, se on mainittu jo Dickensin Pickwickin papereissa. Rakennus on loputtoman syvältä tuntuva ja päässä on viihtyisä kesäravintola, jossa saattoi joulukuussa ihastella miniatyyriviikunoita. Oli niin lämmin, että olisi voinut syödä myös ulkona. Päätimme samantien jäädä kaupunkiin iltaan saakka.

Kiviset arkkitehtuurihelmet ovat nauhoina pitkin katuja, niihin on sijoitettu erilaisia kauppoja ja asuntoja, yleisilme oli kirjava, mutta kuitenkin mukavan harmoninen. Nurkat on pidetty kunnossa. Otin kuvan tiilirakennuksesta High Streetin varrelta. Venetsialaiset ikkunat sopivat hyvin kadun varrelle, joka on pahimman tulvan aikaan tuonut mieleen kanavakaupungin. Itse kauhistelin krääsäliikkeiden määrää. Jurputin mielessäni, että esimerkiksi kunnollista englantilaista posliinia ei tahdo saada mistään, mutta epämääräistä "sisustustarpeistoa" kaupittelevien liikkeiden määrää ei ole rajoitettu. High Street näyttää hyvinvoivalta, silti kauppakeskukset lähellä ja kaukana ovat syöneet sen elinvoimaa. Kotona huomasin, että Alecin leppymätön silmä oli poiminut teokseen "Six English Towns" saman rakennuksen. Söör Alec antaa tunnustusta venetsialaisikkunoille, mutta reunaikkunoiden tyyli tökkii pahasti. Ne moljottavat tylsinä, alkuperäinen ruudukko kieltämättä piristäisi, varsinkin nyt kun asia otettiin puheeksi.

Nähtävää ja koluttavaa on paljon, museoita, tammirunkoisia rakennuksia, uusia katunäkymiä, palasimme taas kolmannen kerran Royal Hop Poleen, nyt kello viiden teelle. Paikka oli yhä täynnä, mutta myös maalaisisännät olivat nyt ehtineet paikalle. Juurevina he istuvat tuoppinsa ääressä, epäilemättä sukupolvien perinteen mukaisesti. Abbey oli vain suurentunut iltahämärissä ja valvoi rauhallisena tiiviin joulunviettoon valmistautuvan yhteisönsä elämää.

***

Tewkesbury is such a fine town. Alec Clifton-Taylor liked it, too, but his hawkeye picked some problems with otherwise fine building on High Street. The venetian windows are fine, but the side windows are not originals, these are just empty holes without character. Please alter them! Even my barber knows Tewkesbury's several Grade 1 & 2 buildings.

We visited the Royal Hop Pole thrice in our visit: for morning tea, for sunday lunch and five o'clock tea. The fireplace room is specially charming, and it is always crowded like in the days of Pickwick's. We will be back.

Kuu on vaarallinen - Clotted Cream

Ensimmäistä kertaa tuntuu, että olen kirjoittamassa päivitystä, joka voidaan sensuroida. Olen löytänyt jotain vaarallista, kuolettavaa... todenäköiset sensorini ovat Pohjois-Karjala-projekti Pekka Puskan johdolla, Sydäntautiliiton säestyksellä. Olen kirjoittamassa jotain, joka ei ole vain hyvää ja kaunista... tästä voi joutua jopa vankilaan!

En ole löytänyt suomalaisesta lainsäädännöstä kohtaa, jossa Clotted Cream kiellettäisiin. Epäilen, että  kielto tulee sitä kautta, kun kunnille lisätään terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen vastuuta. Clotted Creamia ei ole tuotu Devonshirestä, mistä tämä herkku on peräisin, Suomeen. Juuri Devonin alueen lehmien maito on täydellistä Clotted Creamin raaka-aineeksi rasvaisuutensa ja maukkautensa vuoksi. Suomesta saa noin 30 % rasvapitoista kuohukermaa kaupoista. Kaupoista saa myös smetanaa, hyvin rasvaista, en puhu kevytversioista. Kunnon smetanan rasvapitoisuus voi olla vaikkapa 42 %. Se on hyvin korkea. Voin rasvapitoisuus lienee 100 %. Clotted Cream sijoittuu näiden väliin, sen rasvapitoisuus oli Rodda-merkin versiossa hieman yli 60 %. Se menee siis heittämällä ohi rasvaisimmista juustoista. Clotted Creamin pintaan muodostuu keltainen, voimainen kuori, kuu, joka sinetöi alla olevan silkkisen valkoisuuden. Kuori on varmasti lähes puhdasta rasvaa ja letaali. Sitä ei voi verrata smetanan pintakuoreen, tämä on vaarallisella tavalla rapsakka.

https://www.roddas.co.uk/things-we-make/cornish-clotted-cream/

Mitä Clotted Cream on? Suomennosta ei ole, mutta epäilen, että syömisellä mässäilevissä Enid Blytonin Viisikko-kirjoissa puhutaan "paksusta kermasta". Nimitys on joka tapauksessa hyvä. Rasvaisinta kermaa (double cream) eli kuohukermaa kuumennetaan uunissa pitkään, annetaan jäähtyä  huoneenlämmössä ja laitetaan jääkaappiin tekeytymään. Hitaassa prosessissa erottuu hera ja "paksu kerma". Heran voi käyttää leivonnassa ja purkkiin kaavittu päätuote on parhaimmillaan sellaisenaan tuoreiden sconesien ja hillon kanssa tai tuoreiden marjojen kanssa, varsinkin vadelmien. Oma ei-vaatimaton käännösesitykseni olisi "superkerma".

Vaikuttavan oloinen teko-ohje löytyy netistä:
https://m.youtube.com/watch?v=LDyyAb6lB48
(Asteet farenheit, ei celcius eli celciuksena 60-80 astetta. Huom: älkää noudattako videon hygieniakäsitystä!)

Clotted Creamin syömisessä kohtuullisuus tuntuu täysin väärältä sanalta. Se on täydellisen maukasta ja sen koostumus on käsittämättömän tanakan silkkinen. Vaaran tunne on vahva: tällä tuotteella voi syödä itsensä hengiltä.

***

Clotted Cream is wonderful with scones, jam and with berries, specially I like it with raspberries. It has a golden crust and below that, a silky and thick and smooth, supercreamy content. So enjoyable and so dangerous. In Finnish legislation, there is no section to declare Clotted Cream illegal. But my guess is that soon there will be! This stuff is for angels, not for heart-diseases prone people like Finns!

The true rose of England - Kathleen Ferrier 2

Gustav Mahlerin Maan laulun viimeinen laulu Jäähyväiset päättyy kahden ystävän kohtaamiseen. Toinen kertoo lähtevänsä ikiajoiksi, vuorille, etsimään kotimaataan. Onni ei ollut täällä myötä, yksinäinen sydän tarvitsee rauhan löytämistä. Vaikka lähtö on katkera, luonto lohduttaa: kevät koittaa ja kaikki vielä hohtaa vihreänä ja sinisenä, ikuisesti.

Mahlerin katkeransuloinen sävellys on jo sinänsä riipaisevaa musiikkia, yliladattua. Ferrierin tulkinta siitä on järkyttävä: lauluääni on kuin tehty näiden riipaisevien kuvien maalaamiseen. Tämä on levytys, jota voin kuunnella vain harvoin: joka kerta kuuntelen sitä epäuskoisena, typertyneenä, kyyneliä nieleskellen. Levytyksen kapellimestari Bruno Walter jakoi saman tunteen, Ferrier tavoittaa tulkinnassaan jotain harvinaista, joka vetää kokeneekin muusikon hiljaiseksi. Tulkitsijasta tulee musiikki, sen dramaattisuus ja vereslihalla tehty tilinteko perinteen ja uuden musiikin, menneen ja tulevan, riemun ja tuskan, elämän ja kuoleman välillä.

Kathleen Ferrierin fotogeneettisen ja iloisen välittömyyden pinnan alla oli syvää tragiikkaa. Avioliitto oli katastrofi, laulu-ura ei ollut itsestäänselvyys: maalaistyttö joutui itse tekemään lähes kaiken, ottamaan asioista selvää, yrittämään ja erehtymään itse, työtä oli paljon. Konserttimatkoissa sodanjälkeisessä puutteen maailmassa oli glamour kaukana. Ääni sopi täydellisesti surullisiin kappaleisiin, Bachin ja Händelin aarioihin kärsimyksestä, unesta ja kuolemasta, Pergolesin tekstiin kärsivästä äidistä, Mahlerin Kuolleitten lasten lauluihin ja Brahmsin Alttorapsodiaan. Gluckin Orfeuksesta tuli Ferrierin Alter Ego: Mitä on elämä? Kysyy hän kuuluisassa aariassaan. Se oli yhteistä kieltä, jota sodan kärsimykset nähnyt sukupolvi ymmärsi. Ferrierin laulu oli täynnä lohdutusta, jota tarvittiin kaikkialla.

Ferrier sairastui syöpään ja taisteli muutaman vuoden, konsertoiden niin pitkälle kuin jaksoi. Sairaus salattiin yleisöltä ja kuolema vuonna 1953 tuli järkytyksenä, josta ei olla vieläkään toivuttu. On kauheaa katsoa dokumenttifilmiä, josta tajuaa lopun terminaalivaiheen yksinäisyyden. Mitään ei ollut tehtävissä, lohtua on vähän. Ainutlaatuisen äänen ura jäi lyhyeksi, mutta levytykset ovat klassisen musiikin suuria klassikkoja. Niiden soittamisen kautta Kathleen Ferrier elää. Ystäväni Ralph totesi, että Ferrier edusti englantilaisten alttojen perinnettä ja huipensi sen. Vaatimattomista, pohjoisista oloista noussut ura innoitti jatkajia, kuten Janet Bakeria.

Kathleen Ferrierin suurenmoinen, rikas, syvä ääni tulee kohoamaan korkealle niin kauan kuin klassista musiikkia täällä kuunnellaan.

https://youtu.be/__n9zAvqe-U

***

The story of Kathleen Ferrier ended in tears. Her life was taken away by illness in the midst of blossom of her career. Words fail me. What is left us, is her life, the recorded legacy of her art - they will remain the true classics of gramophone. As my friend Ralph has said, Kathleen Ferrier was a pinnacle in the tradition of English contraltos, and her career encouraged another northern lass to take her path on song: Janet Baker.

The true rose of England - Kathleen Ferrier 1

Hänen levytyksissään on jotain omituista. Levytykset ovat 1940- ja 1950-luvulta, eivätkä ne ole moitteettomia, vanhoihin levytyksiin tottumattomille varsinkaan. Äänityslaatu on sivuseikka. Kun kappale alkaa soida, laulajattaren läsnäolo on välitön. Hän laulaa sinulle, kuulostaa kuin hän olisi tässä tilassa. Äänessä on miellyttävä luonnollinen sointi, se ohjaa keskittymään kappaleeseen, sen sävyihin ja sävellyksen kauneuteen, musiikin ihmeellisyyteen. Tuntuu kuin musiikki olisi herännyt eloon, tuntuu kuin kukaan ei olisi koskaan esittänyt sitä näin, tuntuu kuin se pitäisi aina esittää juuri näin. Kun kuuntelin näitä levytyksiä vasta, päässäni takoi ajatus, miksi kaikki eivät laula juuri näin.

Kathleen Ferrier oli elämässään onnellisin laulaessaan, se kuuluu hänen levytyksistään. Hänessä oli maalaismaista välittömyyttä, herkkyyttä, luonnonlapseutta ja jätkämäisyyttä. Hän oli epävarma taidoistaan. Laulaminen oli hänelle sivuasia, jota hän teki ilokseen. Hän oli voittanut paikallisia pianokilpailuja ja lyötyään vetoa miehensä kanssa osallistui myös laulukilpailuun - hän voitti sekä pianokilpailun että laulukilpailun. Hän pääsi esiintymään ensin paikallisesti Manchesterissa ja vähitellen avautuivat areenat myös Lontoossa. Blackburnissa, Lancasterissa varttunut, 1912 syntynyt maalaisneitonen jätti työnsä puhelunvälittäjänä ja aloitti poikkeuksellisen uransa kohti tähtiä. Lontoossa hän tarvitsi mielestään lisää koulutusta poikkeukselliselle äänelleen ja hioi taitojaan. Sodan loppuun mennessä hänestä oli hioutumassa jo kuuluisuus.

Vuonna 1947 alkoi Ferrierin yhteistyö Bruno Walterin kanssa. Laulajatar vakuutti Mahler-spesialistin ja hän kysyi edelleen epävarmana, menikö kaikki hyvin, kun hänen esityksensä oli jättänyt kapellimestarin ja orkesterin hiljaisiksi esityksen täydellisyyden edessä. Walter löysi Ferrierissä sielunkumppaninsa, jota rohkaisi eteenpäin, jonka musiikillisuus oli sitä luokkaa, että maestro itse istui pianon ääreen säestämään Ferrieriä Edinburghin musiikkifestivaaleilla. Kuuluisaa levytystä vuodelta 1949 on Ferrier itse pitänyt uransa huippuna.

Jos etsii Ferrierin taiteessa iloa, laulun helppoutta ja musiikillista kuplivuutta, parempaa suositusta ei ole kuin hänen Deccalle levyttämänsä kokoelma Blow the wind southerly. Jos ette usko, kokeilkaa kolmikkoa I know where I'm goin', The fidgety bairn ja I will walk with my love. Yksinkertaisuus, välitön koskettavuus ja yksityiskohtien luonteva hallinta on mestarillista, luonnonlapsesta on kasvanut taiturillinen laulajatar.

https://m.youtube.com/watch?v=x9IoM6cJCbc

***

Kathleen Ferrier, the singer of England. Her famous recording of British songs neatly summarises what is so positive in her art: natural musicality of her singing, simplicity and tender straightness - from old recordings it is easy to hear how much she enjoyed singing - she was never happier.

Cured ham - palvikinkkua Wiltshirestä

Wiltshire on Englannin possukreivikunta. Sikoja on sinne tuotu perinteisesti Irlannista. Wiltshiren luostareilla, kuten Malmesburyllä, olivat ruokahuollon lisäksi tiiviit hengelliset siteet Irlantiin. Swine on kantasanana myös Swindonin kaupungin nimessä. Varttuneempia possuja kävelytettiin Lontooseen kaupattavaksi ennen kuorma-autojen aikakautta. Keskiajalla siat olivat pienempiä - liha oli rasvaisempaa ja maukkaampaa, todennäköisesti. Onhan meidänkin lainsäädännössämme vielä pykäliä sikojen terhometsään laskemisesta, tammenterhoista tuli hyvää makua.

Malmesburyn kaupungissa huomioni kiinnittyi kiinnostavan luostarikirkon ja kaupungin laidan tunnelmallisten näkymien lisäksi oivallisiin possumakkaroihin aamiaispöydässä. Eläin oli kaupoissa esillä siihen malliin, että väkisinkin tuli miettineeksi, mitä suuhunsa laittaa. Wiltshiren kinkku on herkullista ja marketeissa se on selvästi kalliimpaa kuin rivikinkut ja pekonit. Huomasin myös paikallisen pekonin olevan erittäin lihaista ja maukasta. Wiltshireläinen palvausmetodi on märkämenetelmä, jossa liha käsitellään suolaliuoksessa ennen matalan lämmön palvausta. Suomalaisittain tämä tuo ikäviä muistoja suolavedellä käsitellyistä mauttomista ja vetisistä joulukinkuista. Wilshiren metodin lopputulos on kuitenkin mehevä, eikä vetinen tai kuivakka. Ostoskoriini valikoitui juuri Wiltshiren possua, vaikka kuivapalvattuakin olisi ollut tarjolla - siinä suola-sokeriseos hierotaan lihaan enemmän käsityömäisellä metodilla.
http://www.independent.co.uk/arts-entertainment/bringing-home-the-bacon-1610092.html

Artikkelin mukaan pekonin laatua on alettu Englannissa taas arvostaa ja palautettu ripaus rustiikkia charmia - tämä on tervetullut vastaveto teolliselle pekonitehtailulle ja sen yleispiirteisille, vetisille ja rustoisille tuotoksille. Pekoni ja muna ovat olleet teekannun kanssa perinteinen englantilainen ase aamujen haasteisiin, jopa siinä määrin, että kuulin reissussa Luftwaffen pommittaneen sodan aikana erään suuren wiltshireläisen pekonitehtaan. Tieto oli kiinnostava, mutta en ainakaan äkkiseltään löytänyt sille vahvistusta. Hitler suhtautui kuitenkin kasvissyöjänä vakavasti sianlihaan. Huomasin aamulla jonkun nuoren brittimuusikon viljelevän vastaavia negatiivisia tuntoja lihateollisuutta kohtaan. Jotenkin lempeästi suosittelisin kaikkiruokaisuutta. Jos kiinnittää lihan laatuun ja valmistukseen huomiota, sitä voi harvakseltaan nauttia ilman maailmantuskaa - näin aikoinaan myös luostareissa toisinaan tehtiin, vaikka nojattiinkin pääsääntöisesti kasvisruokavalioon. Kun supermarkettien tarjonta on kuitenkin kattavaa, yltäkylläisenä aikana ylensyönnin synti vaanii ovella - kohtuullisuus on ehkä sittenkin tärkeää ja vihaisia nuoria naisia kannattaa kuunnella, joskaan ei aina kaikessa uskoa.

***

Cured ham and bacon is delicious, it is pricier to more industrial alternatives, but I recommend sticking to products from Wiltshire - there is plenty of taste and quality in this pork - a tradition of centuries. So famous that even Luftwaffe bombed those assets - I heard that unconfirmed story during my trip.