Näin pienenä hirmuisen painajaisunen. Kuljin synkässä linnassa, jossa oli erilaisia rautaristikoilla suljettuja sellejä, joissa oli jotain kammottavaa. Jokainen ristikko oli merkitty sisälle teljetyn olion tunnuksella, yhdellä kirjaimella. Tulin L-kirjaimen kohdalle. Sellissä oli Lohikäärme, valtava, vihreä suomuinen hirviö, joka ryntäsi minua kohti, tyrmän ovi rysähti auki sen voimasta. Unessa vanhempani kiskaisivat minut viime hetkellä turvaan pedon hampaiden ulottuvilta. Heräsin kauhun vallassa.
Uneni lisko oli selvästi Disneyn versio lohikäärmeestä. Juuri Prinsessa Ruususesta useimmat saavat ensikosketuksensa näihin eliöihin, joita emme ehkä kuitenkaan koskaan tule näkemään. Siihen nähden lohikäärmeiden jalansija elämässämme on kummallisen suuri. Avain tähän lienee niiden hallitsevuudessa juuri piilotajunnassamme, yksilöllisessä ja kollektiivisessa.
Hallitsevuudesta hyvä osoitus on Tolkienin The Hobbitin ensimmäinen suomalainen käännös. Kun kirjailija heti ensi riveillä joutuu esittelemään lukijalle, mikä hobitti on, suomalainen kustantaja teki teokselle otsikon, josta ulkopuoliselle selviää heti, mistä kirjassa on kyse: Lohikäärmevuori. Tolkien väittää hobittia päähenkilöksi, mutta Smaug-lohikäärme vangitsee huomiomme. Ja kummasta hobitista onkaan teoksessa lopulta kysymys, Bilbosta vai Smeagolista? Hehän ovat kummatkin vain lohikäärmeen varjoja, pienten aarteiden keräilijöitä. Silti heissä leimuaa lohikäärmeen päättäväisyys ja viekkaus, kuten myöhemmin saamme huomata.
Tolkienille lohikäärmeet olivat pakkomielteitä menneestä maailmasta. David Dayn Tolkienin maailmassa on myös listattuna hakusana Kylmät käärmeet - niihin mekin olemme törmänneet. Tolkienlaiset asbestisillä sisuskaluilla varustetut myrkylliset tulensyöksijät olivat oudolla tavalla voimallisuudessaan alttiita sukupuutolle. Tolkienin mahtimato ei ollut hänen omaa keksintöään, vaan esikuva on haettu Beowulfista, jossa hirviön tappaa henkensä uhraava vanha kuningas - ja näin pelastaa yhteisönsä, vaikka se ei välttämättä ole sen väärtti.
Beowulfin taru elää myös Geoffrey Monmouthilaisen varhaisessa Britannian pseudo-historiassa. Snowdonin huipulle rakennettu linnoitus vaipuu alas, kunnes Merlin huomauttaa, että vajoaminen johtuu perustuksissa olevasta kahdesta lohikäärmeestä, valkoisesta ja punaisesta. Ne kaivetaan esiin, alkaa keskinäinen taistelu: valkoinen voittaa. Valkoinen elikko on tietysti Englanti ja punainen Wales. Nykytila ei silti ole pysyvä: on ennustettu, että punainen lohikäärme palaa ja tulee olemaan voittoisa.
On siis mahdollista, että lohikäärmeitten salainen kaipuumme täyttyy; kenties Brexit-prosessi on pasternaklaisittain herättänyt vanhat tarut ja sytyttänyt ne palamaan. Taru lupaa Walesille parempaa, jos siihen on uskominen. Kannattaa siis olla varuillaan, kuten aina lohikäärmeiden kanssa.
***
Jälkikirjoitus: Tämä kirjoitus oli todella mukava tehdä. Ei ole juuri kiehtovampaa aihetta!
https://en.wikipedia.org/wiki/Dragon
https://en.wikipedia.org/wiki/Historia_Regum_Britanniae
***
Of Dragons
We have not seen dragons, but we surely know them. My first meeting with dragon, Disney-driven, was from the bad dream in my youth - my parents saved me narrowly. In Finland, the first translation of Tolkien’s The Hobbit is Lohikäärmevuori - The Dragon Mountain. The Finnish publisher thought that would be more clear headline - seems that Tolkien himself hesitated the original title - he starts his book by explaining what a hobbit is - no need to explain dragon to readers.
Dragon has had its position in the story of England. I wonder if the lost red dragon of Wales will return some other day and beat the English white dragon. That was a vision by Geoffrey of Monmouth. It is an old tale, but perhaps we cannot take anything connected with dragons too seriously.
