Lohikäärmeistä

Näin pienenä hirmuisen painajaisunen. Kuljin synkässä linnassa, jossa oli erilaisia rautaristikoilla suljettuja sellejä, joissa oli jotain kammottavaa. Jokainen ristikko oli merkitty sisälle teljetyn olion tunnuksella, yhdellä kirjaimella. Tulin L-kirjaimen kohdalle. Sellissä oli Lohikäärme, valtava, vihreä suomuinen hirviö, joka ryntäsi minua kohti, tyrmän ovi rysähti auki sen voimasta. Unessa vanhempani kiskaisivat minut viime hetkellä turvaan pedon hampaiden ulottuvilta. Heräsin kauhun vallassa.

Uneni lisko oli selvästi Disneyn versio lohikäärmeestä. Juuri Prinsessa Ruususesta useimmat saavat ensikosketuksensa näihin eliöihin, joita emme ehkä kuitenkaan koskaan tule näkemään. Siihen nähden lohikäärmeiden jalansija elämässämme on kummallisen suuri. Avain tähän lienee niiden hallitsevuudessa juuri piilotajunnassamme, yksilöllisessä ja kollektiivisessa.

Hallitsevuudesta hyvä osoitus on Tolkienin The Hobbitin ensimmäinen suomalainen käännös. Kun kirjailija heti ensi riveillä joutuu esittelemään lukijalle, mikä hobitti on, suomalainen kustantaja teki teokselle otsikon, josta ulkopuoliselle selviää heti, mistä kirjassa on kyse: Lohikäärmevuori. Tolkien väittää hobittia päähenkilöksi, mutta Smaug-lohikäärme vangitsee huomiomme. Ja kummasta hobitista onkaan teoksessa lopulta kysymys, Bilbosta vai Smeagolista? Hehän ovat kummatkin vain lohikäärmeen varjoja, pienten aarteiden keräilijöitä. Silti heissä leimuaa lohikäärmeen päättäväisyys ja viekkaus, kuten myöhemmin saamme huomata.

Tolkienille lohikäärmeet olivat pakkomielteitä menneestä maailmasta. David Dayn Tolkienin maailmassa on myös listattuna hakusana Kylmät käärmeet - niihin mekin olemme törmänneet. Tolkienlaiset asbestisillä sisuskaluilla varustetut myrkylliset tulensyöksijät olivat oudolla tavalla voimallisuudessaan alttiita sukupuutolle. Tolkienin mahtimato ei ollut hänen omaa keksintöään, vaan esikuva on haettu Beowulfista, jossa hirviön tappaa henkensä uhraava vanha kuningas - ja näin pelastaa yhteisönsä, vaikka se ei välttämättä ole sen väärtti.

Beowulfin taru elää myös Geoffrey Monmouthilaisen varhaisessa Britannian pseudo-historiassa. Snowdonin huipulle rakennettu linnoitus vaipuu alas, kunnes Merlin huomauttaa, että vajoaminen johtuu perustuksissa olevasta kahdesta lohikäärmeestä, valkoisesta ja punaisesta. Ne kaivetaan esiin, alkaa keskinäinen taistelu: valkoinen voittaa. Valkoinen elikko on tietysti Englanti ja punainen Wales. Nykytila ei silti ole pysyvä: on ennustettu, että punainen lohikäärme palaa ja tulee olemaan voittoisa.

On siis mahdollista, että lohikäärmeitten salainen kaipuumme täyttyy; kenties Brexit-prosessi on pasternaklaisittain herättänyt vanhat tarut ja sytyttänyt ne palamaan. Taru lupaa Walesille parempaa, jos siihen on uskominen. Kannattaa siis olla varuillaan, kuten aina lohikäärmeiden kanssa.

***

Jälkikirjoitus: Tämä kirjoitus oli todella mukava tehdä. Ei ole juuri kiehtovampaa aihetta!
https://en.wikipedia.org/wiki/Dragon
https://en.wikipedia.org/wiki/Historia_Regum_Britanniae

***

Of Dragons

We have not seen dragons, but we surely know them. My first meeting with dragon, Disney-driven, was from the bad dream in my youth - my parents saved me narrowly. In Finland, the first translation of Tolkien’s The Hobbit is Lohikäärmevuori - The Dragon Mountain. The Finnish publisher thought that would be more clear headline - seems that Tolkien himself hesitated the original title - he starts his book by explaining what a hobbit is - no need to explain dragon to readers.

Dragon has had its position in the story of England. I wonder if the lost red dragon of Wales will return some other day and beat the English white dragon. That was a vision by Geoffrey of Monmouth. It is an old tale, but perhaps we cannot take anything connected with dragons too seriously.

Hilary Mantel - Killing her darlings

Olen kirjoittanut Hilary Mantelista juttujeni sivupoluilla.
https://paxengland.blogspot.com/2019/03/anne-boleyn-jalkimietteita.html

https://paxengland.blogspot.com/2018/10/margaret-thatcherin-pitka-varjo.html

Mantelin sankarista, Thomas Cromwellista, olen kirjoittanut useaan otteeseen:
https://paxengland.blogspot.com/2017/05/brighton-rocks.html

https://paxengland.blogspot.com/2017/05/luostarit-lakoon.html

Tapanani ei ole antaa kirjahaasteita, mutta on häpeällistä, jos Mantelin Cromwell- trilogiaan ei ole tutustuttu. Kirjoista on suomennettu Susipalatsi ja Syytettyjen sali. Kolmatta osaa on odoteltu vuosikausia ja nyt se ilmestyy - The Mirror and the Light - Teos varmasti suomentaa sen. Kaksi ensimmäistä osaa kannattaa hankkia jo nyt, niitä on saanut edullisesti kirjojen laatuun nähden.

Mantel on luonut Cromwellin hahmoksi, joka on kova, mutta johon lukija kiintyy. Kirjailijatarkin ihastui hahmoonsa, viimeisen osan tekeminen kesti vuosia. Kahden ensimmäisen osan teemat pitää vetää yhteen niin, että hyödynnetään myös Cromwellin viimeisten vuosien rikas historiallinen dokumenttimateriaali. Juonen voi paljastaa, sillä väistämätön on edessä, kuninkaan käsikassara menettää luottamuksen - ja päänsä. Jo kuningattaren mestaus toisessa osassa otti koville.

Mantelin panos kirjailijana on häikäisevä: pääsemme Cromwellin turkisviitan sisään ja saamme elää ja hengittää hänen ajatuksiaan ja pyrkimyksiään. Melskeisen ja raa’an ajan keskellä tapahtuvissa kohtauksissa on suuren järjen ja aidon tunteen miehen hiljaista vakavuutta. Onko Mantelin kuva Cromwellista aito vai ei, sillä ei lopulta ole väliä. Hänen luomansa kuva hengittää enemmän kuin Holbeinin maalaus Cromwellista. Kuninkaan tuhoama mies on herännyt eloon Hilary Mantelin taianomaisesta kosketuksesta.

Hilary Mantelin haastattelu ja tuoreen kirjan tekstinäyte löytyvät täältä:
https://www.theguardian.com/books/2020/feb/22/hilary-mantel-ive-got-quite-amused-at-people-saying-i-have-writers-block-ive-been-like-a-factory

Tässä on myös linkki Tavernerin Missa Gloria Tibi Trinitasiin, julman ajan hienoon teokseen, jota sopii soittaa Anna-kuningattaren ja Thomas-neuvonantajan muistoksi. Se on englantilaisen musiikin ehkä hienoin hetki.

***

At last! Hilary Mantel has finished her Cromwell trilogy, with The Mirror & the Light, after Wolf Hall and Bring Up the Bodies. It took so many years to kill her darling, Thomas Cromwell, a person he gave another life with her wonderful novel series. I guess the last tome will be reading with heavy heart - it is so complex to tie all threads together for the end.

It would be great to listen some of the greatest music of that period, to the memory of Cromwell and Boleyn - Cromwell’s friend, John Taverner made this glorious Mass - Gloria Tibi Trinitas. It might be the highest point of English music. Enjoy Mantel - and Taverner’s music.

Aubrey Beardsley - Dekadenssin ytimessä

Timesin lauantainumeron kannessa Boris Johnson esittelee sinikantista UK passia. Kaivattu väri on saatu takaisin, mutta EU-eroa realisoivat passit tehdään - Puolassa! Onneksi lehdessä on muutakin pohdittavaa, kuten Aubrey Beardsleyn näyttely.

Jos Ben Nicholson oli pelkistäjä, niin nuorena kuollut, dekadenssia tursuava Aubrey oli koukeroisen, koristeellisen viivan mestari, jolle mikään aihe ei vaikuttanut liian eksoottiselta tai säädyttömältä. Kun toisen kohauttajan, Oscar Wilden seksuaalinen suuntaus ei lopulta jättänyt paljon arvelujen varaan, niin Aubreyn kohtalla tilanne on moniselitteisemmin skandaalimainen - mutta pääosassa ovat kuitenkin hänen piirroksensa, jotka herättivät ihailun ohella myös runsaasti pahennusta. Työt jatkoivat päättäväisesti polkua, jota prerafaeliitit olivat viitoittaneet. Sensualismi löi kättä arkaaisen kreikkalaisen taruston ja itämaisten vaikutteiden kanssa - tyylitelty, verinen Salome-piirros herättää varmasti tänä päivänäkin kauhun ja inhon sekaista ihailua.

On vaikea uskoa, että Beardsley tosiaan oli englantilainen, vihreine hiuksineen, linnunluisine olemuksineen ja kyyhkynharmaassa puvussaan hän oli varmasti melkoinen ilmestys salongeissa. Keuhkotauti vei hänet lopulta Ranskan Mentonissa. Lopun edellä katolisuuteen kääntynyt kuvittajanero määräsi törkeimmät työnsä hävitettäväksi katumuksen merkkinä - läheiset eivät toivetta toteuttaneet. Eli kuviin pääsee tutustumaan - Taten näyttely avataan 4.3.2020.
https://www.tate.org.uk/whats-on/tate-britain/exhibition/aubrey-beardsley

***

Aubrey Beardsley died young but made a great portfolio of decorative, decadent, exotic, oriental, violent, sensual masterdrawings of various subjects. His works can be appreciated from 4th March 2020 in Tate’s special exhibition.
https://www.tate.org.uk/whats-on/tate-britain/exhibition/aubrey-beardsley

More info of Aubrey:
https://en.wikipedia.org/wiki/Aubrey_Beardsley
And of his sister Mabel:
https://studiedmonuments.wordpress.com/2016/05/07/mabel-beardsley-actress-and-her-brothers-sister/

Ben Nicholson - Pelkistämisen taidetta

Ben Nicholson kuuluu Englannin taitelijakaartiin, joka sotien välillä omaksui modernin pelkistämisen estetiikan ja jatkoi sillä tiellä loppuelämänsä. Samassa sarjassa painivat ennenkaikkea kuvanveistäjä Henry Moore, Nicholsonin toinen vaimo Barbara Hepworth ja Christopher ”Kit” Wood, jonka elämä tosin jäi lyhyeksi.

Englantilaisten modernistien taustavaikuttajana toimi taidekriitikko Herbert Read, jonka kirjoissa taiteilijat saivat hyvin näkyvyyttä. Tutustuin Nicholsoniin juuri Readin kautta. Kuvani Methuenin pieni kirjanen esittelee taitelijan työn kuitenkin tehokkaammin, kuvien kautta. Esittävyys ja ei-esittävyys käyvät Nicholsonin töissä dialogia, eri aikakausina toinen lähestymistapa on vallitseva ja toinen väistyy. Välillä häipyvät Nicholsonin hienostuneet väritkin ja teoksiin jää vain matala reliefimäisyys.

Nicholsonin viiva ei hapuile: hän oli taiteilijana varsin määrätietoinen. Kuvaavaa on, että hän varhaisella Italian-matkallaan valitti, että italialaiset kollegat eivät osanneet maalata kunnolla. Arvostelu ulottui vanhoihin mestareihinkin, kuten Fra Angelicoon. Nicholson kuitenkin imi Italian mestareiden heleitä ja maanläheisiä, selkeitä, viileitä sävyjä töihinsä. Niissä on myös välimerellistä selkeyttä ja harmoniaa ja tietynlaista sotienvälisen Italian taiteen metafyysistä, pelkistettyä estetiikkaa.

Taiteilijaelämä on värikästä ja Nicholsonin elämänkulusta löytyy tietoja tästä artikkelista:
https://www.theartstory.org/artist/nicholson-ben/life-and-legacy/
Elämä oli tasapainoilua sosiaalisuuden ja taiteeseen keskittymisen välillä. Yksi tärkeä henkireikä oli St. Ives, cornwallilainen vanha kalastajakylä, jossa Nicholson viihtyi osana taiteilijayhteisöä. Kaupungista on tullut myöhemmin erittäin trendikäs paikka ja Tate Gallery avasi siellä haarakonttorinsa vuonna 1993.
https://www.tate.org.uk/visit/tate-st-ives#

Parhaimmissa Nicholsonin töissä modernismi näyttäytyy ajattomana, voittoisana tarinana: näkyvä maailma pelkistyy rauhalliseksi ja tyydyttäväksi kokonaisuudeksi. Viiva ja väri huokuvat englantilaista suhteellisuudentajua ja hurmaavaa itsevarmuutta.

***

Ben Nicholson spent his artistic life between by nature and abstract expression - in his best works these are surprisingly peacefully balanced. He did visit Italy with typical self-confidence - he critisised some old masters, but stole their cool Mediterranean colors into his own works. And from his part, he also made St. Ives into the fashionable artist colony that it still is.

Kummajaisten Englanti - English Eccentrics Distilled

Timpson’s England on merkillinen teos merkillisistä asioista. Vanha journalisti on tehnyt valtavan ensyklopedistisen työn ja kaivanut kummallisuudet päivänvaloon inspiraatioksemme. Lyhyessä ja vitsikkäässä ilmaisussa nämä omituisten tyyppien kummat päähänpistot, paikalliset sattumukset, sitkeät huhut ja epämääräiset tarut heräävät eloon. On kiviä, jotka kasvavat - jostain syystä. On erikoisia paikkoja, joissa kummittelee tai joissa naapurien väliset jännitteet ovat aiheuttaneet omituisuuksia. On Bradford-on-Avon, jossa ikivanha kirkko löytyy yllättäen asuintalojen alta. Samassa paikassa saattoi päästä putkaan kalojen yläpuolelle - selli sijaitsi sillassa, entisessä kappelissa.

Kirjan ote muistuttaa usko tai älä-teoksia, tai nähtävyysoppaita. Timpsonin ohjenuora on kuitenkin katsoa ilmeisen tuolle puolelle: nämä eivät ole kohteita, jotka häikäisevät taiteellisella arvollaan tai arvokkuudellaan. Niissä yritetään parasta, mutta tulokset ovat monesti nyrjähtäneitä. Tekijät jäävät usein kasvottomiksi, mutta se mitä heistä tiedämme, herättää välittömästi myötätuntoamme. Skaala on valtava - toisessa päässä voimme ihmetellä onko matkoillaan kuollut ritari tosiaankin säilötty viimeiseen lepoon pikkelsin joukkoon. Toisessa päässä on Blockleyn tyyppi, joka seurasi 20 vuotta lammikossa elänyttä kalaa, se kesyyntyi niin, että söi kädestä. Miekkonen kehitti siihen niin läheisen suhteen, että kalan lopulta kuoltua, halusi pystyttää sille muistolaatan. 

Kaikki kreivikunnat käydään läpi ja aihealueet on kaaritettu aiheenmukaisiksi omituisuusnipuiksi - näin jaoteltuna ne alkavat tietyllä tavalla myös muuttaa lukijan ajattelua omituisuuksien siedon suhteen - ollaan siis perienglantilaisen, suvaitsevan jännän ytimessä. 

Timpson ei ole kelpuuttanut kaikkia ehdoin tahdoin tehtyjä hullutuksia kirjaansa. Niitä Englannissa riittää loputtomiin, vain kaikkein erikoisimmat erikoisuuden tavoittelijat ovat mukana. Yleensä he tekivät erikoisia rakennelmia, follies - usein pyramideja tai torneja, joista he halusivat epämiellyttävällä tavalla syynätä jotain asiaa, vaikkapa tuttujen touhuja. Näissä rakennelmissa ei ole pyritty tyylikkyyteen, vaan motiivit ovat ihan muualla, usein ikiajoiksi hämäräksi jääviä. Raha ei ole niissä useinkaan ongelma, ellei se äkisti lopu.  

Merkillisyydet monesti lisäävät merkillisyyttä. Pakkomielteenomaisesti pyramidin itselleen hautamuistomerkiksi rakennuttaneen Mad Jack Fullerin sanotaan olevan haudattuna tekeleensä sisässä istuvassa asennossa, pöydän ääressä, tuomiopäivän odotuksessa, seurassaan paahdettu kana ja pullo portviiniä. Tämä tieto osoittautui pupuksi hautaa tutkittaessa: vainaja kuulemma pötköttää leposijassaan varsin konventionaalisessa asennossa.

Pubivisailujen ystävälle teos on loistava inspiraation lähde ja aarreaitta. Sen saa Amazonista uskomattoman halvalla, pennin investoinnilla. Britannian pienimmän anniskelupaikan kunniasta käydään kirjan mukaan kovaa kamppailua: muutenkin pubeissa ollaan henkien kanssa tekemisissä usealla tasolla.

Teos menee sillä tavalla ohi matkaoppaista, että paikan päällä ollessa ei välttämättä muista ei-ilmeisiä nähtävyyksiä. Varmasti harmittaisi, jos Dacressa käydessään ei olisi pongannut hautausmaan ainutlaatuista karhusarjaa. Hautausmaan kulmiin sijoitettu veistossarja kertoo tarinan nukkuvasta karhusta, jonka kissa herättää. Äreä kontio syö virheliikkeen tehneen kissaparan. Opetus tulee hyvin selväksi.

***

Timson’s England - A look beyond too obvious is an eccentric and fascinating  book. Old journalist has done enourmous work collecting all the strange stuff under one book. It is listed by the regions and different type of subjects. Very wisely he has cutted some of the most eccentric follies out of the book. It is golden stuff for any pub quiz and will give a lesson or two about that English virtue, tolerance towards eccentrics.