Prince of Wales vs urbanism in Birmingham

"I'm not against development, but I must confess I felt terribly demoralised when I went there to see the plans. Choosing my words to be as inoffensive as possible, I said I thought it was an unmitigated disaster. The development turns its back on Birmingham's Victorian past - it succeeds in making the buildings round the marvellous and under-appreciated canal seem like pathetic refugees. Birmingham's great public buildings look snubbed - double snubbed, because the city was wrecked once before in the 1950s and 60s. Because of such lack of vision, Birmingham's city centre became a monstrous concrete maze where only cars felt at home. People were bound to feel lost. Cars were placed above people and people were placed one above another on concrete shelves."

HRH The Prince of Wales,
A Vision of Britain, a personal view of architecture
Guild publishing, 1989.
Quote from page 33.

"En vastusta kehitystä, mutta minun on tunnustettava, että lannistuin hirveästi, kun menin sinne katsomaan suunnitelmia. Valitsin sanani niin, että ne olisivat mahdollisimman vähän loukkaavia ja silti sanoin, että pidin sitä täydellisenä katastrofina. Kehitys kääntää selkänsä Birminghamin viktoriaaniselle menneisyydelle - se saa rakennukset upean ja aliarvostetun kanavan ympärillä näyttämään surkeilta pakolaisilta. Birminghamin suuret julkiset rakennukset näyttävät nolatuilta - toistamiseen, koska kaupunki oli hävitetty jo 1950- ja 60-luvuilla. Näkemyksen puutteen vuoksi Birminghamin kaupungin keskustasta tuli hirviömäinen betonilabyrintti, jossa vain autot tuntuivat olevan kotonaan. Ihmiset joutuivat tuntemaan itsensä eksyneiksi. Autot asetettiin ihmisten yläpuolelle ja ihmiset asetettiin toistensa päälle betonihyllyille. "

***

Huomiota herättävää Charlesin valituksessa on, ettei vaihtoehtoa esitetä - sellainen olisi kiintoisa. Oma kokemukseni Birminghamista on kapeahko. Lähinnä muistan hirviömäisen, nukkavierun jättiläisrautatieaseman 1990-luvun alusta ja spagettimoottoritieliittymät. Kaupunki ei houkutellut pysähtymään. Suurihan se on, eikä kovin ihmisystävällinen. Sodanjälkeisessä politiikassa suurten kaupunkien kasvua pyrittiin tietoisesti suitsimaan.
https://www.economist.com/blogs/blighty/2013/05/birmingham
The Economist kuvaa kehitystä, lopussa on hauska linkki Lontoon kaavoitushistorian synkempiin hetkiin. Päivän kuvassa kuuluisa Birminghamin Bull Ring.

I did not particularly enjoy my short visits to Birmingham either. The railway station was big and unpleasant, I share HRH view of city build for cars. The interesting link above is to the development of Birmingham after war - the economy boosted too much for politicians. In the end of article there is a humorous link to some planning disasters in London.

Dickens, paluu

Kun venäläinen klassinen kirjallisuus tuli Gogolin Päällystakin alta, niin itse sain innostuksen englantilaiseen kirjallisuuteen Charles Dickensin Oliver Twistin puurokattilan ääressä. Luin Dickensiä paljon ja varsinkin David Copperfieldistä pidin kovasti. Tunteellisuus, jännittävät juonet, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, hyvät ja huonot tyypit ja humoristisuus jäivät mieleen. Oli syntynyt mielessäni uusi standardi miten pitäisi kirjoittaa.

Sen jälkeen on tietysti tullut luettua kaikenlaista säädyllistä ja säädytöntä ja maku on ns. kehittynyt. Divarissa äkkäsin Kolea talo-tiiliskiviromaanin ja kotona huomasin ilokseni, että se löytyy myös omasta hyllystäni. Lievä pettymys oli, että Kersti Juvan suomennoksen oma laitokseni oli kuvittamaton. Cruikshankin kuvitus tuntuu kuuluvan elimellisesti juuri Dickensin teoksiin. Bleak Housen kuvittaja on kuitenkin Phiz eli H.K. Browne. Omaa laitostani mainostetaan suunnilleen otsakkeella "Elokuvasta tuttu" ja on erikoista, että Tammi päätti poistaa kuvituksen kolmannesta painoksesta. 

Mutta hienoa, että teos on saatu suomeksi. Osa Dickensin teoksista on yllättävän myöhäisiä käännöksiä - 1838 ilmestynyt Oliver Twist saatiin käännettyä vasta 1954. Suomentajat urakoivat Dickensin parissa pääosin 1920- ja 1930-luvulla Kariston mainioon pikkukirjasarjaan.

Paluu Dickensiin on kasvattava. Kolea talo tuntuu sekahedelmäkeittomaiselta ryöpsähdykseltä, osa menee minne kuuluukin ja maistuu makealta, hedelmäiseltä ja mausteiselta. Osa menee rinnuksille ja hihansuihin tahraten. Dickens tuntuu barokkikirjailijalta, kaikkea on valtavasti: yksityiskohtia, henkilöitä ja tapahtumia. Koko ajan ollaan liikkeessä ja keskustelussa, kieli on karkeaa kuin South Parkissa. Lähiluku on vaikeaa, teksti tulee niin iholle, että siihen on pakko ottaa silmäilyetäisyys. Hyvän ja pahan välillä on selkeä juopa kuin Jokereiden ja Hifkin ottelussa. Sanottavaa kieltämättä on, eikä sitä turhaan tiivistetä: juristien ja laitosten toiminta syynätään läpi väärinkäytöksiä myöten. Aikalaiskuva rakentuu tekstiä lukiessa ihan huomaamatta yksityiskohdista: ainakin huoneiden pimeys, nokisuus ja rasvaisuus jää eloisana mieleen. Teos on arkeologiaa, josta erottuaan lukija räpyttelee silmiään luonnollisessa päivänvalossa pitkään.

Huonoimmillaan teksti on yksityiskohtia vyöryttävää paasausta sormi pystyssä lukijaa manipuloiden. Parhaimmillaan Dickensin inhimillisyys pysäyttää lukijan miettimään omaa tilaansa. Saarnamiehen vikaa kirjailijassa on. Verrokkina Pentti Haanpään tuotanto on selvästi suppeampi - tyyppien ja sosiaalisten teemojen esittely on napakampaa ja osuu varmemmin maaliinsa. Dickensin tunnevyörytyksistä ei Haanpäällä ole enää mitään jäljellä. Mutta  kummankin kirjailijan teosten ääressä viihtyy, klassikkoja ovat.

***

Dickens revisited. Farewell my youth, I so loved Charles Dickens and his novels. Now I started reading Bleak House - it is a Baroque style pudding, made of everything, with endless character and detail lists. At its worst, it is a mess and a sermon, at its best, it entertains and works like a good sermon - to make one think of his own life and his/her "goodness". In Finland we are so lucky to have Pentti Haanpää - his social themes are very much the same, without sentimentality. Both classic authors have some wit in their repertoire.

Väljä ohjelma vai tiukka ohje?

Kuivempaa blogipäivitystä on vaikea kuvitella kuin "Uusimman Kanava-lehden numerossa" mutta kun juuri siinä 2/2018 numerossa Matti Norri otsikon "Asuntopulan suurin syy" alla kuvaa Englannin ja Suomen kaavoitusjärjestelmien eroja. Varatuomari Norrin aihepiiri on kuitenkin kaukana epäkiinnostavasta: kaavoitukseen ja asumiseen liittyy intohimoja, rakentamiseen ainakin poliittisen kähminnän, lehmänkauppojen, ellei peräti korruption mahdollisuus.

Suomalaista maankäyttöä säätelevät yksityiskohtaiset kaavat, joiden valmistuminen voi olla muutoksenhakuprosesseissa pitkiä. Vahvistettujen asemakaavojen puute on osaltaan selittämässä asuntopulaamme ja asuntojen korkeaa hintatasoa. Suomen kaavoituksen historiaan kuuluvat myös sankariarkkitehtien, kuten Aallon ja Saarisen varsin totaaliset suunnitelmat, joissa arkkitehti ottaa suvereenisen vallan kansalaisten asuinympäristön kokonaistilasta.

Norri kuvaa kiinnostavasti, että englantilainen plan ei ole kaava, seutukaava, yleiskaava tai asemakaava, vaan ohjelma. Se jättää rakentajalle varsin vapaat kädet, niissä puitteissa, joissa valtuusto on kiinteistön omistajan esityksen hyväksynyt. Rakentajalla on vapaat kädet sijoitella rakennukset, tiet, eikä Britanniassa liioin määrätä rakennusten enintä korkeutta. Tässä on taustalla brittien hyvin tunnettu rakkaus matalaan omakotityyppiseen asumiseen. Norrin mukaan Britanniassa voidaan lähes kaikesta rakentamiseen liittyvästä neuvotella; voidaan sovitella etuja ja haittoja; myös kipurahoja voidaan maksaa ohjelman toteuttamisesta kärsiville, rajanaapureille ja vuokra-asukkaille.

Englantilaisesta mallista ei Norrin mukaan ole meillä käyty juuri keskustelua, toisin kuin Ruotsissa. Vallankäyttäjien puuttuminen omistukseen voi synnyttää korruptiota, jäädyttää vallitsevaa tilannetta ja estää kehitystä. Ympäristöministeriön vastuulla olevan maankäyttö- ja rakennuslain kokonaisarvion yhteydessä Englannin mallista voitaisiin käydä keskustelua.

Eihän Britanniankaan järjestelmä ole väärinkäytöksistä vapaa. Paikallishallinto pystyy ohjelmien hyväksynnässä pelaamaan, eivätkä selkeätkään hankkeet aina etene ilman vaikeuksia. Esimerkiksi Heathrowin lentokentän kolmannen kiitoradan valmistuminen on kestänyt ja kestää vielä. Prinssi Charles pyrki ohjaamaan takavuosina arkkitehtejä tekemään suurta yleisöä ja häntä itseään miellyttäviä taloja: A Vision of Britain. Erilaiset ohjelmat näkyvät pikkukaupungeissa tiettyjen aikakausien luonteenomaisena rakentamisena, vyöhykkeittäin on tehty erityylisiä taloja ja uudistettu vanhoja, mikäli lupa paikallishallinnosta on hellinnyt. Rakentamiskorkeuden vapaiden käsien vuoksi myöskään St Paulin kupoli ei enää dominoi Lontoon maisemaa siinä määrin kuin vuosikymmeniä sitten, ennen Docklandsin ja Cityn uutta nousua.

***

Finland and England very much differ from each other by physical planning. Whereas in Finland control of plans is very tight, in England the principle very much underlines right of the owner of the plot to build what he wants. The English plan, accepted by the council, is very general program compared to Finnish detailed guidance for the builder. Mr Matti Norri made an intereresting comparision of the Finnish and the English systems in Kanava magazine, 2/2018. One particularly interesting difference is that the height of the building is not defined in English plans. I remember Prince Charles complained that St Paul has been dwarfed by Docklands and co. But some elements of liberty in the English system might be adapted to Finland as well, to boost housing in certain areas.

Gotiikan kuiskeita

Brexitistä kirjoittaminen on turhautumisen lähde: mitä voi sanoa näin tärkeästä asiasta? Kun tulevaisuus näyttää hämärältä, myös menneessä on hämäryyttä, joka kuitenkin voi tuoda näkökulman tähänkin päivään.

1980-luvulla Gramophone-lehti palkitsi vanhan musiikin kategoriassa englantilaisen ryhmän Gothic Voices levyjä. Läpimurto oli Hildegard Bingeniläisen musiikkia esittelevä levy A Feather on the Breath of God. Olen vuosien varrella kerännyt ryhmän kaikki, pääosin Hyperionille tehdyt levyt. Kokoonpano on ryhmässä vaihtunut, mutta se toimii yhä samalla nimellä. Ryhmän parikymmentä levyä käsittävän perinnön päämoottori oli Christopher Page, joka toimii nykyisin Cambridgen yliopistossa. Ryhmän musiikinteko on hienovaraista ja hillittyä, hovikelpoista, reuhaamista ei esiinny. Matti Suurpää kirjassaan 14 mestaria luonnehti ryhmän Machaut-levyä jonkinlaisiksi aikansa kuutamosonaateiksi. The Mirror of Narcissus levy onkin harvinaisen kuultava soinniltaan, Emma Kirkbyn tähdittämänä. Myöhemmässä tuotannossa ryhmän repertuaari erikoistui ja myös hieman kangistui akateemisuuden puolelle. Tutkimuksellisuus korostui musikaalisuuden rinnalla, mutta edelleen palkitsevasti.

Olen valinnut ryhmältä viisiosaisen sarjan The Spirits of England and France levyn 2.
https://www.hyperion-records.co.uk/dc.asp?dc=D_CDH55282
Sarja on mielenkiintoinen, englantilaisia lauluja ei juuri ole, ranskalainen valloittajakulttuuri viettää riemujuhlaa, sydänkeskiajalla tämä oli valtakulttuuria Englannin hovissa, kansan napistessa vastaan. Hallinnon kokonaiskuvaa voi hahmottaa ansiokkaasta blogikirjoituksesta
http://european-americanblog.blogspot.fi/2013/07/england-and-france-during-high-middle.html?m=1

Kuva vastakkainasettelusta syvenee tekstien kautta. Niissä vilahtavat maalaisneidot, Marionit, jotka eivät ole ritarillisen kaipauksen yleviä, saavuttamattomia valtiattaria, joihin luodaan kaihoisia silmäyksiä, vaan nämä ovat nopeita haltuunottoja, päähänpistoja, jotka toteutetaan vaikka väkisin. Teksteihin tutustuminen paljastaa, että herkissä lauluissa on pinnan alla vastenmielisiä teemoja, joista MeToo-kampanjat saisivat riehaantua.

Kansakunnan kollektiivisessa piilotajunnassa ranskalaisuus ja suhde siihen on jotain tavoiteltavan hienostunutta, mutta sen kääntöpuolella on myös jotain syvästi vastenmielistä, heikompaa yksilöä törkeästi alistavaa. Ritarillisuudessa ei ole paljon arvoa, jos se rajoittuu vain etuoikeutettujen puolustamiseen. Mutta etuoikeutettujenkaan asema ei ollut aina häävi. Levyn kansikuva on sattuva, Naumbergin veistos aikansa kauneimmasta aatelisesta, Utasta. Kauneus on hänelle uhka, hän on kääriytynyt viittansa suojaan ja vaikuttaa mahtinaiseksikin riipaisevan aseettomalta. Miten hänestä nyt äkkiä tulikin Therese May mieleen, vaikean asemansa kanssa?

***

Gothic Voices was in the 1980's one of the leading vocal groups in high medieval repertoire. Those troubadour songs reflect tensions between France and England, this was mostly high court culture, sometimes telling about lower folk culture and its proudness of its heroes, Robins and Marions. The tale is not always very civilised, though: texts sometimes reflect attutudes that would make MeToo movement very angry. One can see the long line in Brexit and its deep suspicion of all from the Continent. The French can be so stylish, but they have been also no so nice rulers. Ms Theresa May is in trouble, all ye chivalry Britons, please help her!

Karaistumisesta

Brittiläinen ulkoilmainnostus tuottaa aidosti karaistuneita tyyppejä. Kun on nuoresta saakka tottunut juoksemaan lumen keskellä polvihousuissa ja kestänyt merellisen ilmaston viimoja, vertailu suomalaisiin tuottaa yllättäviä tuloksia. Me, järkevästi olosuhteisiin varustautuneina, emme pystykään kohtaamaan leutoja tuulia leuka pystyssä. Minulle asia selvisi Bostonissa, kevättuulen puhaltaessa the Washin yli mereltä. Päälläni oli kaikki vaatteet, mitä mukana oli. Paikalliset astelivat rehvakkaasti hihat käärittyinä, paita auki kaulasta, ilman huiveja, huolettomasti, kuin krikettiotteluun menossa.

Kylmyys ei häipynyt luista edes ruoan ja juoman ääressä: kokemus oli lamaannuttava. En ole mikään piknikkien ystävä ja saisin harrastaa ulkoilua ja vahvistaa luontoani enemmän. Autenttisten vaatteiden pitäminen myös karaisee, öljykangastakki ei lämmitä, mutta tarjoaa tuulensuojaa. Ja siinä ei näytä hyvältä, jos päähuomio menee elementtien kohtaamisesta selviämiseen. Leuan pitäisi olla pystyssä, ja ilmeen lievästi huvittunut luonnon tarjoamasta haasteesta.

Altistuminen luonnonoloille tuottaa nopeasti tuloksia, takkatuli alkaa huoneessa tuntua melkein liian lämpimältä. Ulkoilmaan suuntautuminen poistaa tekosyitä ulkoilun välttämiseen, sadetakit, Wellingtonit eli kumisaappaat ja sateenvarjot on kehitetty juuri tätä varten, ulos on päästävä väkituvan tunkkaisuudesta, myös sateella.

Kuvassa Englannissa paikoin esiintyvä sitkeä materiaali, piikivi eli flint. Se lohkeaa pintakerrosta naputtelemalla erikoisiksi teräviksi muodoiksi ja vaihteleviksi väreiksi. Rakennusmateriaalina se on ilmeisen karaistunutta, murtokohdat kestävät hyvin ilmastoa ja pintavaikutelma piikivikappaleista on jotenkin keinotekoinen, materiaali näyttää keramiikan ja hiilikuidun hybridiltä - kiteytynyt, lasimaiselta tai vahamaiselta vaikuttava lopputuotos tietysti on syntynytkin korkeassa paineessa maan uumenissa. Suomessa piikivi oli tuontitavaraa teräaseisiin ja tulentekoon, mutta Englannissa kokonaisia rakennuksia on pinnoitettu sillä. Kuvan seinä on Norwichista - taustalla näkyy vuosisatoja uhmannut katedraali, jonka tornin kuviointi on jotenkin jäykän geometrinen. Rauhallisesti se on kestänyt tuulet ja talonpoikaiskapinat haastavalla paikallaan.

***

They have guts and flint. The Englishmen are outdoor people. They have been perfectly adapted to the natural elements of their sceptred isle. Those who come overseas might suffer their climate - like I did many years ago near the shores of the Wash. Flint is also hard wearing local material, strange looking in the wall but has excellent resistance to elements like local people.