Gotiikan kuiskeita

Brexitistä kirjoittaminen on turhautumisen lähde: mitä voi sanoa näin tärkeästä asiasta? Kun tulevaisuus näyttää hämärältä, myös menneessä on hämäryyttä, joka kuitenkin voi tuoda näkökulman tähänkin päivään.

1980-luvulla Gramophone-lehti palkitsi vanhan musiikin kategoriassa englantilaisen ryhmän Gothic Voices levyjä. Läpimurto oli Hildegard Bingeniläisen musiikkia esittelevä levy A Feather on the Breath of God. Olen vuosien varrella kerännyt ryhmän kaikki, pääosin Hyperionille tehdyt levyt. Kokoonpano on ryhmässä vaihtunut, mutta se toimii yhä samalla nimellä. Ryhmän parikymmentä levyä käsittävän perinnön päämoottori oli Christopher Page, joka toimii nykyisin Cambridgen yliopistossa. Ryhmän musiikinteko on hienovaraista ja hillittyä, hovikelpoista, reuhaamista ei esiinny. Matti Suurpää kirjassaan 14 mestaria luonnehti ryhmän Machaut-levyä jonkinlaisiksi aikansa kuutamosonaateiksi. The Mirror of Narcissus levy onkin harvinaisen kuultava soinniltaan, Emma Kirkbyn tähdittämänä. Myöhemmässä tuotannossa ryhmän repertuaari erikoistui ja myös hieman kangistui akateemisuuden puolelle. Tutkimuksellisuus korostui musikaalisuuden rinnalla, mutta edelleen palkitsevasti.

Olen valinnut ryhmältä viisiosaisen sarjan The Spirits of England and France levyn 2.
https://www.hyperion-records.co.uk/dc.asp?dc=D_CDH55282
Sarja on mielenkiintoinen, englantilaisia lauluja ei juuri ole, ranskalainen valloittajakulttuuri viettää riemujuhlaa, sydänkeskiajalla tämä oli valtakulttuuria Englannin hovissa, kansan napistessa vastaan. Hallinnon kokonaiskuvaa voi hahmottaa ansiokkaasta blogikirjoituksesta
http://european-americanblog.blogspot.fi/2013/07/england-and-france-during-high-middle.html?m=1

Kuva vastakkainasettelusta syvenee tekstien kautta. Niissä vilahtavat maalaisneidot, Marionit, jotka eivät ole ritarillisen kaipauksen yleviä, saavuttamattomia valtiattaria, joihin luodaan kaihoisia silmäyksiä, vaan nämä ovat nopeita haltuunottoja, päähänpistoja, jotka toteutetaan vaikka väkisin. Teksteihin tutustuminen paljastaa, että herkissä lauluissa on pinnan alla vastenmielisiä teemoja, joista MeToo-kampanjat saisivat riehaantua.

Kansakunnan kollektiivisessa piilotajunnassa ranskalaisuus ja suhde siihen on jotain tavoiteltavan hienostunutta, mutta sen kääntöpuolella on myös jotain syvästi vastenmielistä, heikompaa yksilöä törkeästi alistavaa. Ritarillisuudessa ei ole paljon arvoa, jos se rajoittuu vain etuoikeutettujen puolustamiseen. Mutta etuoikeutettujenkaan asema ei ollut aina häävi. Levyn kansikuva on sattuva, Naumbergin veistos aikansa kauneimmasta aatelisesta, Utasta. Kauneus on hänelle uhka, hän on kääriytynyt viittansa suojaan ja vaikuttaa mahtinaiseksikin riipaisevan aseettomalta. Miten hänestä nyt äkkiä tulikin Therese May mieleen, vaikean asemansa kanssa?

***

Gothic Voices was in the 1980's one of the leading vocal groups in high medieval repertoire. Those troubadour songs reflect tensions between France and England, this was mostly high court culture, sometimes telling about lower folk culture and its proudness of its heroes, Robins and Marions. The tale is not always very civilised, though: texts sometimes reflect attutudes that would make MeToo movement very angry. One can see the long line in Brexit and its deep suspicion of all from the Continent. The French can be so stylish, but they have been also no so nice rulers. Ms Theresa May is in trouble, all ye chivalry Britons, please help her!

Karaistumisesta

Brittiläinen ulkoilmainnostus tuottaa aidosti karaistuneita tyyppejä. Kun on nuoresta saakka tottunut juoksemaan lumen keskellä polvihousuissa ja kestänyt merellisen ilmaston viimoja, vertailu suomalaisiin tuottaa yllättäviä tuloksia. Me, järkevästi olosuhteisiin varustautuneina, emme pystykään kohtaamaan leutoja tuulia leuka pystyssä. Minulle asia selvisi Bostonissa, kevättuulen puhaltaessa the Washin yli mereltä. Päälläni oli kaikki vaatteet, mitä mukana oli. Paikalliset astelivat rehvakkaasti hihat käärittyinä, paita auki kaulasta, ilman huiveja, huolettomasti, kuin krikettiotteluun menossa.

Kylmyys ei häipynyt luista edes ruoan ja juoman ääressä: kokemus oli lamaannuttava. En ole mikään piknikkien ystävä ja saisin harrastaa ulkoilua ja vahvistaa luontoani enemmän. Autenttisten vaatteiden pitäminen myös karaisee, öljykangastakki ei lämmitä, mutta tarjoaa tuulensuojaa. Ja siinä ei näytä hyvältä, jos päähuomio menee elementtien kohtaamisesta selviämiseen. Leuan pitäisi olla pystyssä, ja ilmeen lievästi huvittunut luonnon tarjoamasta haasteesta.

Altistuminen luonnonoloille tuottaa nopeasti tuloksia, takkatuli alkaa huoneessa tuntua melkein liian lämpimältä. Ulkoilmaan suuntautuminen poistaa tekosyitä ulkoilun välttämiseen, sadetakit, Wellingtonit eli kumisaappaat ja sateenvarjot on kehitetty juuri tätä varten, ulos on päästävä väkituvan tunkkaisuudesta, myös sateella.

Kuvassa Englannissa paikoin esiintyvä sitkeä materiaali, piikivi eli flint. Se lohkeaa pintakerrosta naputtelemalla erikoisiksi teräviksi muodoiksi ja vaihteleviksi väreiksi. Rakennusmateriaalina se on ilmeisen karaistunutta, murtokohdat kestävät hyvin ilmastoa ja pintavaikutelma piikivikappaleista on jotenkin keinotekoinen, materiaali näyttää keramiikan ja hiilikuidun hybridiltä - kiteytynyt, lasimaiselta tai vahamaiselta vaikuttava lopputuotos tietysti on syntynytkin korkeassa paineessa maan uumenissa. Suomessa piikivi oli tuontitavaraa teräaseisiin ja tulentekoon, mutta Englannissa kokonaisia rakennuksia on pinnoitettu sillä. Kuvan seinä on Norwichista - taustalla näkyy vuosisatoja uhmannut katedraali, jonka tornin kuviointi on jotenkin jäykän geometrinen. Rauhallisesti se on kestänyt tuulet ja talonpoikaiskapinat haastavalla paikallaan.

***

They have guts and flint. The Englishmen are outdoor people. They have been perfectly adapted to the natural elements of their sceptred isle. Those who come overseas might suffer their climate - like I did many years ago near the shores of the Wash. Flint is also hard wearing local material, strange looking in the wall but has excellent resistance to elements like local people.

Käsityön ystävät - William Morris

Pohjoismainen hygge on kotkotusta. Ei kukaan sisustuksessaan määräänsä enempää jaksa järkevää funktionalismia ja tasaisia, mukavia, helppohoitoisia, luontoystävällisiä, tyylikkään cooleja pelkistettyjä kokonaisuuksia, joissa pohjolan valo viettää jatkuvaa juhannusta tanskalaisten voileipien ääressä.  Ei vaan osamme olkoon hämärät huoneet, joita verhoavat rönsyävästi kuvioidut tapetit, joiden rikkautta voi rajoitetun valon vuoksi vain aavistella. Varovasti raotamme raskaita Strawberry thief-salusiinejä ulkomaailmaan. Sataako? Ei, vaan aurinko on levittämässä edwardiaanisia säteitään koko Severnin laakson ylle. Keittiössä kärisee jo pekoni papujen kera ja olemme valmiita laskemaan ruhtinaalliset takamuksemme pätevillä kuoseilla vuorattuihin tummiin tammituoleihin. Ne ovat massiivisia, koristeellisia, mutta eivät barokkia vaan Arts and crafts-styleä. Huokaisen kunnioittavasti William Morrisin nimen, joka antoi jaettavaksemme tämän raskaan, tunkkaisen, täyteläisen ja ainoan oikean sisustuksen.

William Morris oli dynamo, joka on jääkauden tavoin uurtanut maisemaa koskien englantilaista kodinsisustusta. Morrisin tyyli on "kotini on linnani"- tyyliä, se voi olla yllättävän keveääkin, mutta leikkisää se ei ole, vaan siinä on kaulaparran vakavuus. Morrisin tyyli on "vankeja ei oteta", se on ainoa mahdollinen tyyli niin Lovejoyn Lady Felshamille kuin Castle Howardillekin. Sille ei ole vaihtoehtoja niin kauan kuin Englanti seisoo. Morrisin tyyli on "last man standing" tyyliä, se säilyy vaikka imperiumi sortui eikä Brexit sitä murra vaan vahvistaa. Huudan "Liberty!" ja suuntaan sinne ostoksille.

Suomeen ja sen jugend-sävyihin Morris sopii kuin nenä kasvoihin. Unohtakaa hygge ja matkustakaa Hvitträskiin jossa Morris keskusteli isä Saarisen kanssa. Unohtakaa Ikea ja Kampradin muisto: nyt ei kilpailla hinnalla vaan asenteella. Morrisin tuotanto on teollisen vallankumouksen antiteesi: tehdastuotannon monotonisesta sarjallisuudesta paluuta huolitellun, arvokkaan ja viimeistellyn keskiaikaisen käsityön arvon uudelleen virittämiseen. Yltiöyksilöllisyydestä ei silti ollut kysymys vaan Morrisin kilta-ajattelussa oli sosialistisia sävyjä, pyrkimystä yhteisölliseen vastuunottamiseen ja huolta oikeaoppisesta historiallisesta näkemyksestä. Morris oli sen sorttinen sosialisti, että pystyi touhuamaan varallisuutensa turvin yleishyödyllisiä asioita ja piti Sir Walter Scottia, aikansa bestselleristiä, jonkinlaisena Elviksenään, joka tunteellisella ja pehmeällä äänellään ohjasi Morrista valistuksen poluilla.

Suomalaisten edustajain linkit ovat tässä ja sivuilla linkki myös itse Morrisin sivuille:

https://lauritzon.fi/edustus/william-morris/

Myös täältä löytyy kuosia jos jonkinlaista:

http://www.kotitapetti.fi/tapetit/william-morris/#/brand:William%20Morris/

Kun sanotaan, että englantilaisessa puutarhassa kasvit saavat koukertaa ranskalaista vapaammin, niin Morrisin kasvit ovat dekoratiivisuudelle alistetut. Niiden värivaihtoehdot antavat rajoitetun liikkumavapauden. Kuosit ovat kirjastoon sopivia. Tarkoitus ei ole poistua täältä todelliseen maailmaan tekemään havaintoja. Näihin on tiivistetty luonnon ja käsityöläisen laadun ideaalisuus. Nerous on täydellistä ja kuvioinnit arkkityyppisiä, vauhtia on haettu tarvittaessa vaikka Italiasta saakka. Tämä on sisustusta, jossa olemassaolon mysteeri, laadukkuus ja kiemuraisuus ryydittää iättömän keitoksen, joka ei lupaa ikuista nuoruutta, vaan vanhenemattomuuden. Kankaat kuiskivat meille, että ne tulevat aina olemaan meitä vanhempia ja ne ovat valekeskiaikaisuudessaan vieläpä väärentäneet provenienssinsä entistäkin antiikkisemmaksi.

Jos haluaa sisustusvinkkejä suoraan paikan päältä, kannattaa suunnata Morrisin kotitaloon, jonka ratkaisut on korkeimman omakätisesti valmisteltuja. Käsityö on siellä kunniassaan ja ylpeä paikallisuus. 

https://www.apollo-magazine.com/the-old-house-by-the-thames-that-inspired-william-morris/

https://www.sal.org.uk/kelmscott-manor/

Hardcore-Morris faneille on myös oma kerhonsa

https://williammorrissociety.org/

***

Wlliam Morris made the English interior and laid the stable cornerstones for furniture, tapestries and curtains. His style makes no excuses, it is dark, rich and domineering. In my picture are listed the fabrics selected by Lady Howard to her castle. As you can see, this style is made to last, it is above the torrents of fashion and it is singing cantus firmus to praise art and craft skills of highly qualified professionalism and shouting resolute "No!" to the excesses of the industrial revolution.

The British Collection is no more

Elämä on rakennettu niin, että karvautta hakemalla löytää lisää karvautta. Aihe on nyt niin voimakas, että yritän vääntää väkisin urhean ilmeen kasvoilleni ja puhun ihan muusta niin kuin poikakoulun kiusaajien edessä on varottava huulen väpätystä. Yritän alkuun puhua jotain positiivista. Tiedättehän, että HK on tuonut markkinoille brittipekonia, jota tervehdin ilolla. Nyt sellaista saa myös Lidlistä. Eli pekonia, jossa on lihaa. Paistoin nyt oikeaa pekonia, lisäkkeenä haudutettuja ruskeita sieniä ja HP kastiketta ja vahvaa teetä - tarvitsin voimia ja lohdutusta. Ja nyt huonoihin uutisiin.

Rikhardinkadun kirjaston brittiläinen kokoelma on lakkautettu.

Lakkautettu, hajoitettu, siirretty. Se on mennyt varastoihin. Sitä ei enää ole, se on ex-kokoelma.

***

British Council luopui vuonna 1993 kirjastostaan ja tarjosi sitä suomalaisille kirjastoille. Valinta ratkaistiin Vantaan ja Helsingin kaupunkien välillä. Helsinki esitti kokoelman sijoittamista Rikhardinkadun kirjaston punatiiliseen valkoreunaiseen rakennukseen. Sinne se tuli. Siskoni esitteli kokoelman minulle tuoreeltaan. Paikka oli puitteita myöten brittiläinen kirjataivas maan yllä, toisessa kerroksessa. Olin kokoelmasta haltioissani. Halusin muuttaa rakennukseen asumaan. Sieltä löysin Russell Chamberlinin teoksen The English Country Town
https://www.amazon.com/National-Trust-English-Country-Town/dp/B000O9J4GI
Kun nettikaupan voittokulku alkoi, ostin teoksen itselleni. Vuosien myötä olen rakentanut itseni ympärille oman British Collectionin, moni ostovinkeistä tuli juuri Rikhardinkadulta.

Kokoelma siirrettiin vuosien myötä neljänteen kerrokseen, jossa tilat olivat mukavat sielläkin. Nyt kun eilen saapastelin pitkän tauon jälkeen paikalle ja kysyin virkailijalta, missä kokoelma on, typerryin vastauksesta. Se on lopetettu reilu vuosi sitten, osittain hajoitettu luokkiin Rikhardinkadulla, osittain Kuopioon ja osittain Pasilaan varastoon. Chamberlainin teos on nyt Pasilan varastossa. Kirja tykkää kun sitä luetaan, sen paikka ei ole varastossa. En tiedä olisinko kahlehtinut itseni 4. kerroksen kirjahyllyyn jos olisin tiennyt tästä katalasta hankkeesta. Tämä on törkeä isku vasten Kansainyhteisön kasvoja! Olisimme varmasti olleet siskoni kanssa esittämässä paheksuntamme. Ääneni olisi varmasti vapissut tällaisen hävyttömyyden edessä!

Se mikä tuntuu pysyvältä, voidaan viedä pois. Se mikä on hyvää ja kaunista, voidaan sulkea varastoon, ettei ihmisten silmä sitä enää tavoittaisi. Virkailija vielä leppoisasti totesi, että rekistereihin ei ole jätetty mitään koodia, että kokoelma pystyttäisiin taas jäljittämään. Se on hallinnollisesti verrattomalla tarmolla poistettu tiloista, niin että on saatu yleviin tiloihin lisää tilaa jonninjoutaville julkaisuille. Nyt on myöhäistä kirjoittaa enää kirjastolaitoksen johtajallekaan, hän on tiensä valinnut. Suljen raskain sydämin takanani oven laitokseen, jossa rakas ystävä on heittänyt henkensä ja saanut ikävän lopun tarinaansa.

***

Once upon a time, there was a British Council branch in Helsinki. Their library was too big for them. One very wise man got an excellent idea: why not to give these books to the Finnish Library? And lo: the British Collection was established in the City of Helsinki Library in Rikhardinkatu. The old building was perfect for this collection, it has white borders, with red tiles and many were those students that fell in love with this little piece of England, its interesting books and peaceful ambience and I guess many have fallen in love with each other while finding information here. But in this valley of sorrows, all beauty must have a bitter end: one day very bad and nasty aunts and uncles working for the Helsinki City Library made a very bold and stupid move. They decided to dash and tear that old-fashioned collection and sent those dearly loved books in piles to several places. And many unhappy books have not seen any daylight in their cellars since that.

Witley Courtin häviö

Olen tuntenut outoa syyllisyyttä liian sokeripitoisista päivityksistäni. Elämähän ei ole pelkkää makeutta, sellainen herättää katkeruutta ja juuri siihen tähtäänkin tällä kertaa. Matkustimme Great Witleyn kylään tutustumaan kuuluisaan barokkikirkkoon, mutta olin huonosti valmistautunut kohtaamaan Witley Courtin. Se on nyt English Heritagen omistuksessa. Tajusin paikan päällä, että valtava rakennus on pelkkä ruumis, sieluton kuori. Järkytyin pahanpäiväisesti paikan lohduttomasta tilasta.

Tutustuttuani kartanon historiaan kunnolla, järkytys oikeastaan vain syveni. John Nashin suunnittelema italialaishenkinen palatsi sijaitsee keskellä syvää maaseutua. Täällä olivat asuneet ensin Foleyt, sitten Dudleyt ja kuningatar Adelaide, kulta-aika oli juuri 1800-luvun puoliväli, jolloin paikka on varmasti ollut uskomaton. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Dudleyn suvulta paikka päätyi taloussyistä kidderminsteriläiselle mattotehtailijalle. Uusi omistaja rationalisoi palvelusväen määrän minimiin. Tulipalo tuhosi  vuonna 1937 yhden siiven palatsista. Menetys oli periaatteessa vähäinen, mutta Sir Herbert Smith päätyi realisoimaan rakennuksen, varsinkaan kun ei saanut kelvollista vakuutuskorvausta. Rakennus myytiin palstoittain ja sen koristeet häipyivät seuraavien vuosikymmenien aikana.

Kehityskulusta tulee mieleen Sarah Watersin romaani Vieras kartanossa, joka kuvaa isojen omistusten vaikeuksia sodanjälkeisessä Englannissa, verottajan ja degeneroituneiden sukujen pihtiotteessa. Joka tapauksessa katsoin inhimillisen mammonan rauniota kauhistuneena. Muistomerkistä ei tuntunut olevan enää mihinkään: pöllöt huhuilevat pylväikköjen välissä ja ketut kuseksivat estoitta herrasväen entisiin porttikongeihin, viheliäiset linnut, myyrät ja jänikset saavat siellä pitää sijojansa kenenkään häiritsemättä. Vain armollinen yö kerta toisensa jälkeen laskeutuu raunioiden päälle ja peittää kaiken häpeän vaippansa pimeyteen, armeliaasti.

No, eipä English Heritagen suorittama raunioiden vakiinnuttaminen niin epäonninen ole, se mitä rakennuksesta on jäljellä, on pelastettu. Koko surullisen tarinan voi lukea täältä
https://en.m.wikipedia.org/wiki/Witley_Court
Ja kannattaa katsoa raunion 1960-luvun murheellinen tila klassisesta hippikappaleesta, jossa Witleyn pylväikkönäkymien rinnalla vilahtaa Vietnamin vieläkin katkerampi sota:
https://m.youtube.com/watch?v=-PmisbzxwoQ%2F
Procol Harum - A Whiter Shade of Pale.

***

I have been too sugary, lately. Therefore, I write today about loss and bitterment - the Fall of the House of Witley Court. First Foleys, then Dudleys, then Sir Herbert Smith, the Carpet Factory Man, then fire on side wing, then problems with the insurance company, then liquidation of the whole lot in pieces and furnishings and decorations rip-off, documented by the video by Procol Harum and saved what is left, by the English Heritage. The empty shell of the palace is a bitter memorial how earthy fortunes are here not to be last forever.