The Empty Bullring - maaseudun muutos

Englannin maataloudessa on viime vuosikymmeninä tapahtunut valtava muutos. Pientilat ovat väistyneet ja tilakoko kasvanut valtavaksi. Englannin maatalous on tehotaloutta, joka on toiminut viime vuodet kahdenlaisen paineen välissä: amerikkalaisen suurmaatalouden ja nykyaikaisten lähi, luomu, reilu ym haasteiden välillä. Brexit-neuvotteluissa maataloustuella ei kuitenkaan ilmeisesti ole sellaista roolia kuin voisi kuvitella. Silti rakennerahastoja on hyödynnetty monipuolisesti maaseudullakin ja varsinkin luomutuotannon kehittämisessä tuella on varmasti ollut merkitystä, Walesin prinssiä myöten. Vieläkin radikaalimpia maatalouden uudistamistapoja olisi tarjolla - permakulttuurissa lähdetään viljelyn merkityksestä yhteisölle, eli käytännössä palataan aikaan, joka muistuttaa Englantia, jota kuvataan Ishiguron Haudattu jättiläinen romaanissa. Aikaa, jolloin pelkkä toisessa kylässä käynti edellytti huolellista suunnittelua.
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Permakulttuuri

Kulttuuriamme leimaa monesti nykyisin sentimentalisoitu suhde eläimiin. Kaupunkioloissa tämä kohdistuu erilaisiin lemmikkihämähäkkeihin, muodikkaisiin liskoihin, gerbiileihin, marsuihin ja tietysti Mustiin ja Mirriin. Suhde on geologisessa perspektiivissä muuttunut todella nopeasti. Omalla isälläni oli hevonen, mutta itse olen miettinyt suhdettani hevoseen lähinnä kwh-tasolla, hevosvoimina.

Thirskin torin keskellä on salaperäinen rautamöntti, bullring, johon myytäväksi tulevat härät joskus sidottiin kiinni. Lehmänkaupat tapahtuvat nyt jossain muualla, mutta tapahtuvat varmasti. Onnistuneiden kauppojen jälkeen isännät astelivat olusille The Golden Fleece hotellin pubiin, joka toimii yhä. Kultainen talja viittaa argonautteihin ja kullanarvoisen villan myyntiin, nyt paikallista villaa ei tahdo löytyä mistään. Olut on hyvässä tapauksessa tehty taidon jälkeen paikallisesta maltaasta, paikallisesta vedestä ja kenties saksalaisesta hiivakannasta, jota on paikallisesti käsitelty. Siltä osin ollaan perusasetelmassa yhä, ainoa vaan että valikoima voi olla pyörryttävä ja hanassa voi olla skandaalimaisen pöyristyttävästi australialainen virtaava luomus. Yhdessä Ryhmä Pullmanin jaksossa herrat muistelivat vanhan hyvän ajan paikallista panimotuotetta, joka sentään vielä maistui joltakin uusiin hienouksiin verrattuna. Kärttyisten ukkojen marinassa voi olla totuuden siemen: hifistelyssä voidaan mennä liian pitkälle, kotkotuksiin saakka.

Järisyttävin muutos näkyy kuitenkin matkalla bullringistä pubiin parkkipaikkoina. Ruudut ovat usein täynnä, tänne tullaan nopeasti matkojen päästä hyviä teitä pitkin. Golden Fleecen takana näkyy mennyt maailma. Hevostallit matkalaisille on muodistettu guest house-käyttöön. Ihmettelin talleja ja vanha nainen innostui kertomaan niistä, hevosia oli ennen paljon. Hänen sukulaisensa lähti rapakon taakse ja päätyi oikein Hevoskuiskaaja-kirjan aiheeseen. Jäin katselemaan vanhan herttaisen muorin loittonevaa selkää, hänen nilkuttaessaan keskustorin aukkoon ilman hevosta ja autoa. Aika entinen ei palaa, mutta kuka näistä tietää?

***

In Thirsk market place, there is an empty bull ring, no longer functioning; the Golden Fleece hotel and its pub is there, serving as always; there has never been this shortage of parking places in the center; the backdoor horse stables have been converted into Guest Houses. Out went big beasts from centers, enter cars, out normal nature relationship, welcome sentimental values and overspilled love towards cats and dogs, or gerbils. What has been gone, has been gone forever in countryside - or is it? Anything can happen, for example permaculture can adjust clocks back again, in future.
https://en.m.wikipedia.org/wiki/Permaculture

H niin kuin haukka

H niin kuin haukka on romaaniksi nykyaikainen viritys, jonka voi helposti leimata erikoisuuden tavoitteluksi vailla pohjaa ja todellista sisältöä. Tällaisessa luomuksessa yleensä on muutama erillinen teema, jotka eivät oikeasti yhdisty eivätkä pääse pinnallisesta syvällisyyden vaikutelmasta yhtään eteenpäin.

Riskit ovat kovat teoksessa, joka on kirjoitettu nuoren naisen, Helen Macdonaldin, romaanin kirjoittajan, isänsä äkillisen kuoleman käsittelemisestä. Luontokuvaaja-isä on koulinut tyttönsä luonnontarkkailuun ja haukkojen koulutuksen alkeisiin. Hän hankkii surutyönä kanahaukan, suomalaisperäisen, ja alkaa kouluttaa sitä vaivalloisesti. Koulutus on vaikeaa, turhauttavaa, pikkutarkkaa ja hidasta. Haukka on villi, hurja, vauhko,  arvoituksellinen ja jalo murhaaja, jonka olemassaolon pääasiallinen syy on tuottaa saaliseläimille nopea kuolema. Jos näin ei tapahdu, haukan oma olemassaolo vaarantuu.

Kehyskertomuksen rinnalla kirjailija kertoo T.H.Whiten tarinan samasta kokemuksesta. Oman identiteettinsä kanssa kamppaillut White kirjoitti klassisen Arthur-tutkielman The Once and Future King. The Goshawk taas on tutkielma epäonnistumisesta kanahaukan kasvattamisessa.

https://www.amazon.co.uk/Goshawk-new-foreword-Helen-Macdonald/dp/1474601669/ref=pd_sim_14_4?_encoding=UTF8&psc=1&refRID=JQ5A9FG1NM8QW5HPKFFQ

H niin kuin haukka kertoo Whiten oudon elämäkerran sivutuotteena todella kiinnostavasti. Se kuitenkin onnistuu päätavoitteessaankin, kertomaan tarinaa läheisen menetyksestä ja siihen liittyviä pieniä ja suuria, yllättäviä ja väistämättömiä asioita ja miten aika vaivalloisesti tekee hidasta korjaavaa työtään menetyksen kokeneen elämässä.

Haukassa ja sen käytössä metsästyksessä on jotain uskomattoman vanhaa, se on viesti ajalta ennen tuliaseita. Näytöksiä pidetään ympäri Englantia historiallisissa paikoissa, kuten Castle Boltonissa tai Helmsleyssä. Näytökset ovat mielenkiintoisia ja niistä voi saada näköalaa näiden levottomien, jalojen eläinten kummalliseen sielunmaisemaan. Niistä ja romaanista oppii myös kunnioittamaan haukan huutoa ja lentoa pään ja peltojen, kukkuloiden yllä vasten taivaan korkeutta.

***

H is for hawk is a very strange book. The basic level of the story is a young woman's process with the loss of her father. To deal with her sorrow, she starts a very complicated training of the goshawk. What a wild and complex bird it is - and a natural born killer. The difficult process is even more pronouced by telling the story of T.H.White, a complex persona and the author of The Once and Future King and The Goshawk - the story how to fail with training a hawk.

Sarjakuvan vai pilakuvan perinne?

Ensimmäiseltä Englannin matkaltani jäi mieleen eräs yllätys. Kun olin rapistellut Timesiä ensin kunnioittavasti, sarjakuvasivulla hämmästyin niiden surkeaa tasoa. Sanomalehtisarjikselta ei laatua odotakaan, mutta nämä olivat jotain ihan muuta, ne olivat naurettavia kielteisessä mielessä. Englantilaisen sarjakuvan anti maailmalle on Lätsä, Buster ja Korkeajännitykset. Englanti ei ilmeisesti myöskään ole tuottanut Renne Nikupaavolan tapaista neroa, joka on voinut valjastaa muun kulttuurin tuotteen suvereenisesti osaksi paikalliskulttuuria - Tex Willeriin viittaan.

Sarjakuvassa on mahdollisuutensa, tiiviisti sen ilmaisi Niklas Herlin, hieno kirjoittaja, vahva vaikuttaja ja esimerkillinen isä - surullista että hänen matkansa katkesi muutama päivä sitten.
http://niklasherlin.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/135588-sarjakuva-yhteiskunnan-kningaslaji
Kirjoituksessa myös englantilainen sarjakuva saa vaatimattoman paikkansa, se ei kuulu Belgian ja Ranskan ja USA:n tapaisiin suurvaltoihin. Jos brittisarjisten suurin menestyjä Lätsä eli Andy Capp keksittäisiin tänään, sosiaalitoimi aivan oikein kieltäisi sen. Syitä on enemmän kuin riittävästi.

Miksi sarjakuva ei Englannissa ole ottanut paikkaansa? Mielestäni siihen on useita syitä. Ensimmäinen on voimakas lasten- ja nuortenkirjallisuuden perinne. Toiseksi syitä voi olla kustannustoiminnan perinteessä ja kuvien tekemisen menetelmissä. Kolmantena syynä on, että pilakuvan perinne on valtavan suuri ja laadukas. Edelleen tänä päivänä joku The Spectatorin tapainen  asiallinen laatulehti käyttää kuvituksenaan pääasiassa pilakuvia, poliittisia, yhteiskunnallisia yhden kuvan vitsejä. Englantilaisten pilakuvien perinne on pitkä, tyyli virtuoosinen ja toteutus monesti suomalaista räikeämpää. Meillä on totuttu Kari Suomalaisen viitoittamalle pelkistetylle ja tiivistetylle, sanoisinko sibeliaaniselle tyylille. Sopii katsoa vaikka Guardianin Brexit-aiheista riekkumista:
https://www.theguardian.com/commentisfree/picture/2017/oct/22/as-tories-fight-theresa-may-adopts-a-new-negotiating-style-cartoon

Poliittisen pilkan maailma on kuitenkin ilahduttavan ajaton. Gillrayn klassinen piirros Pitt nuoremmasta ja Napoleonista voisi pienin muutoksin kuvata tätä päivää.

***

It is quite amusing that we are not amused by English comics, whereas their cartoons are excellent. France and Belgium are superpowers of comics, with US. I wonder if the strong tradition in childrens' books or the high quality level in drawings and publishing are the reasons. In any case we are not so much amused by Andy Capp either, social health care had developed much since his golden years in 50'-70's. But the quality of English political cartoons from Gillray to current Brexit-themed masterpieces has been on the constant stellar top level. Perhaps it is fair to say, my neighbour boy collected Buster comics - he was also better football player than me - you cannot learn everything from Asterix and Lucky Luke, after all...

Maailma vailla loppua

Olen matkoillani pyrkinyt osallistumaan Jumalanpalvelukseen, jos sellainen on sattunut sopivasti kohdalle mielenkiintoisessa kirkossa. Riponissa ohjelma oli eräänä sunnuntaina sellainen, että piti jumalanpalvelusaikaan olla jo toisella puolen maakuntaa ja huomasin, että katedraalissa on myös aamurukous. Se oli uusi kokemus, joten menimme sinne. Paikalla oli muutama pappi ja muutama aamuvirkku seurakuntalainen. Meidät toivotettiin sydämellisesti tervetulleeksi ja käteemme annettiin Book of Common Prayer, anglikaanisen kirkon legendaarinen teos, josta toimituksia voi seurata ja jota jotkut käyttävät kuin runokirjaa. Eräät tutut ilmaisut, kuten ashes to ashes, dust to dust ovat tästä teoksesta.

Kiinnitin huomioni toistuneeseen fraasiin World without end. Suomalaisessa jumalanpalveluksessa toistuu sama ajatus jotenkin eri muodossa: iänkaikkisesta iänkaikkiseen. Maailma ilman loppua, jossa kuolemaa ei ole, on paljas, hätkähdyttävä ajatus, jossa näkyy kirkkaana yleisen rukouskirjan henki. Mietin ajatusta ja huomasin, että Ken Follettin mainio trilogia, jonka päätösosa on juuri ilmestynyt, on keskimmäiseltä osaltaan juuri Maailma vailla loppua. Taivaan pilarit on mainio aloitusosa ja vastailmestynyt A column of fire päätösosa.

Olen pitkään lukenut T.S. Eliotin tuotantoa ja ihmetellyt hänen ristiriitaista, pidättyvää persoonaansa. Elämäkerrasta jäi omituinen ja valju kuva hänestä. Runot ovat myös hivenen tikkuisia, lastattuja ja viitteiden kirjomia. Kvartettojen päätösruno Little Gidding on kuitenkin rautaa. Nimikirkko sijaitsee Huntingdonshiressä, Peterboroughista etelään ja siellä rakentui uskonnollisia jännitteitä vältellyt Ferrasien sukuyhteisö.
http://www.littlegiddingchurch.org.uk/

Eliot sanoo paikasta monta asiaa, jotka kääntyvät ilmiömäisen hankalasti: History is now and England tai Where prayer has been valid. Runossa on monta asiaa jotka aukenevat hitaasti ja vaikeasti. Runoa on verrattu Danten Purgatorioon, joka on eteenpäin menoa moneen Eliotin synkempään runoon nähden, joita on verrattu Danten Helvetin säkeisiin. Runon loppusivut kuitenkin ainakin itselleni ovat hämmästyttävää, uskonnollista tekstiä, jotka vetävät vertoja Danten ruusuaiheiselle kielimusiikille Paratiisin lopussa. Eliot on kuitenkin kuvissaan Dantea konkreettisempi ja myös hämmästyttävästi optimistisempi kuin Mauno Koivisto.

And all shall be well and
All manner of thing shall be well

Ja viimeinen rivi on mystisin ja polttavin niistä kaikista.
Eliot kurottuu vaikeassa runoilmaisussaan rohkeasti, jääräpäisesti ja hankalasti ajan ja maailman tuolle puolelle. Hän on kaikessa tupesmaisuudessaankin pohjimmiltaan hämmästyttävä runoilija ja tuskaisesti etsivä uskon mies, jolle sana, konkretia, aika ja mystiikka ovat saman asian eri ilmentymiä.

On harmi, että Wsoyn käännös Neljä kvartettoa on loppuunmyyty. Uusi painos tarvittaisiin. Onneksi runon saa helposti myös netistä. Vaikkapa täältä:
http://www.davidgorman.com/4Quartets/

***

This time, some thoughts on eternity. Book of Common Prayer has a solid position in Anglican services. I visited early morning prayer in Ripon and started to think about the phrase World without end. The prayer has also a central place in Little Gidding poem by T.S.Eliot. He is a modern Dante, and his tricky poem texture envelopes some real treasures inside, also surprisingly positive lines about the things to come. Some religious perspectives can turn even quite long history into something short and narrow. My photo is  not from Little Gidding but these walls are almost 1000 years old: the altar of Lastingham. Just another place where prayer has been valid.

Englanti 100 - arvostusta, ei niinkään arvostelua

https://m.youtube.com/watch?v=Y7obvsi-gFQ

Blogissani tämä on sadas kirjoitus. Matka tähän asti on ollut mukava, oma ajattelu Englannista on jäsentynyt ja syventynyt. Olen havainnut ajattelussani uomia, joille palaan uudelleen. Mukavuusalueita ja niistä pakenemista - molempia tarvitaan. Olen yrittänyt kirjoittaa useasti huumorimielessä, en ole tarkoittanut loukata useinkaan. Teeasiaa käsitellessäni eksyin yhdelle sivulle, jossa sanottiin todella viisaasti ja yleispätevästi: on helppo arvostella, mutta vaikea arvostaa. Siihen pitää pyrkiä ja vahvistaa asioiden arvostamista.

Kuvassa on paljon arvostettavaa, Englannin maaseudun rauha, kupillinen teetä, skonssi clotted creamin kanssa, nurmikko ja Castle Howardin puisto. Tämän kertaisen kuvan alla linkki Brideshead revisited tunnariin - nuo melankolisen juhlavat, händeliaaniset trumpetit ja se turmiollinen englantilainen charmi. Charles oppi ystävänsä luona arvostamaan finer things in life, hienoja viinejä ja mansikoita. Mannerheim koki jotain vastaavaa elämässään, hän tiesi, miltä asioiden tulisi maistua ja saattoi sisimmässään kärsiä että tsuhnien maassa ei kaikkia sävyjä aina saanut sellaisina kuin pitäisi. Mutta hänkin oppi arvostamaan asioita, joita oli saatavilla: viilin samettista viileyttä, riistaa, puuroja, kaloja, talonpoikaisen keittiön oivallisia piirteitä. On jotenkin hyvin harmillista ajatella, että Churchill ja Mannerheim eivät tavanneet sodan jälkeen. He olisivat varmasti arvostaneet toisiaan. Mutta skonsseihin pitää palata myöhemmin.


***


This is my 100th text for my blog. I have recognised some main paths in my thinking, George Orwell, Yorkshire - and lately tea, served here at Castle Howard - with incomparable TV series theme music from Brideshead revisited. Scones are so good, I should write more about them later. But my lesson for today is: appreciating is difficult, critisizing easy. Let's concentrate on appreciating finer things in life: peace of English countryside, impeccable lawns - or some really fine restaurants in UK!
 https://www.tripadvisor.com/TravelersChoice-Restaurants-cFineDining-g1-a_Mode.expanded
No 1 is in Yorkshire - near Coxwold and Castle Howard, and No 2 near Oxford! Congratulations! It is a pity two great culinarists, Churchill and Mannerheim, never had a chance to meet in a place like these - it is so tempting to think about the possibility of mutual appreciation between two big men, and no less towards food and drinks served by such venue.