Tekoäly on tuottanut loputtomasti videoita, joissa käydään brittituotteiden kehityshistoriaa läpi. Olen ollut jutuista mielissäni, vaikka kaavamaisuus näkyy merimailien päähän. Sanoma on vanha tuttu: ”Ennen oli paremmin.” Kyse ei ole vienosta sävystä, vaan kansallisen kollektiivisen piilotajunnan pohjalla vuolaasti virtaavasta kurimuksesta, jota ei ole helppo kyseenalaistaa. Uusimuotoisen kapitalismin häikäilemättömyys nopeiden voittojen tavoittelussa, ainutlaatuisten tuotteiden pilaaminen ja työpaikkojen, arvokkaiden tehdasympäristöjen raiskaaminen yhdessä kokonaisuuden elegisenä, voimattomana yläsävelenä.
Terry’s suklaa-appelsiinit on pilattu. Itse en laadullista huonontumista ole niin rekisteröinyt, kun en saanut lapsuudessani jouluaamuisin joulusukkiini näitä herkkuja 1970-luvulla, jolloin ne olivat vielä Englannissa tehtyjä. Nykyiset versiot on tehty ties missä, mutta olen pitänyt niistä. Ehkä minun pitäisi hävetä tietämättömyyttäni. Toffo-toffeiden häipymistä kaupoista olen itsekin ihmetellyt. Korvaavia tuotteita voi kuulemma kysellä Australiasta.
Jossain vaiheessa investoin Burberry-päällystakkiin. En khakinväriseen trenssiin eli berberiin, vaan yksiriviseen perustakkiin. Se on ollut laadukas ja merkin parhaiden perinteiden mukaisesti ajaton - eli laadullisesti ja muodillisesti kestävä, aina tyylikäs. Siinä on jotain sellaista, että voin vetää sen päälleni ja huomiota herättämättömästi astella ylähuoneeseen taikka tuntea samaistuvani Kate Mossin varhaiseen, hassuun poikakaveriin. Mutta jossain vaiheessa Burberry muuttui: valikoima kasvoi. Logoa ja kuoseja ryöstöviljeltiin, niitä oli kaikkialla. Yhtäkkiä olimme tukehtumassa ruutukuviohin ja peitsi tanassa ratsastaviin ritareihin, kaikesta tuli beigea, varmaan alusvaatteistakin, Olin 1990-luvulla ostanut Burberryn partavettä. Palasin siihen tällä vuosituhannella, se oli väkevä, ei erityisen hienostunut, mutta toimiva tuoksu. Nyt ostin sitä uudelleen. Pullo oli muuttunut, design oli halvempi ja tuoksu väkevämpi. Laatu ei alunperinkään ollut korkea, nyt sitä oli yhä laskettu ja hinta pidetty merkillisen alhaalla.
Marks & Spencer ja sen St Michel mallistot ovat saaneet samat syytökset: luotettava perusbrittiläinen osaaminen on kavallettu, edullisesti ei enää saakaan kestävää ja huono tuote on muualla, kaukomailla tehty, ei edes entisessä imperiumissa.
Esimerkit johtavat ajattelemaan, että yhteiskunta on hajoamisen tilassa. Joskus uskottiin laatuun ja nyt vain siitä tinkimiseen. Kaikesta on tullut huonompaa, koska tavoitellaan massamarkkinoita ja säästöjä. Tästä syytettiin aikanaan myös viktoriaaneja ja heidän teollisen tuotannon intoaan. Kaikki ei tietystikään ole laadullisen kehityksen suhteen näin suoraviivaista. Voimme ymmärtää ihmisiä, joilla on nostalginen suhde autoiluun, jos he ovat ajaneet E-Type Jaguarilla pitkin rauhallista Englannin maaseutua swengaavalla 1960-luvulla, kun aurinko paistoi ja ihastuttavilla tytöillä oli huivi hiuksissaan. Tosiasiaksi silti jää, että nykyiset autot ovat suorituskykyisempiä, taloudellisempia, turvallisempia, paremmin varusteltuja, myös huollettavampia ja kestävämpiä. Laatu on erilaista, korkeampaa. Mutta jos mittaamme sitä jalopuulistoina tai bensantuoksuna, joudumme usein pettymään. Laadun sankari onkin usein saksalainen insinööri tai Piilaakson koodaaja - ei perusenglantilainen käsityön taitaja.
Alun perin aioin tämän juttuni kuvitukseen laittaa kuvan Burberryn ritarista, mutta kaappini perukoilta löysin vielä omituisemman kuvan. Vanhanaikainen tuote, jonka logossa mätänevää leijonaa näyttää ympäröivän kärpäsparvi. Kyse on tietenkin siirapista, joka tuttu kaikille Liisa ihmemaassa-kirjan lukeneille. Muistattehan kaivon lapset, jotka maalasivat kuvia siirapilla? Kärpäset osoittautuvat aihetta tutkittaessa mehiläisiksi. Peltitölkki Lyle & Sons paksua tummaa siirappia on toiminut elinvoiman ylläpitäjänä sotilaille ja laadukkaana raaka-aineena perinteisten kuivakakkujen tekijöille. Taas on mennyt yksi joulu, etten ehtinyt joulukakkujen tekemisen aaltoon mukaan - siis marraskuussa. Mutta tuohon logoasiaan. ”Out of the strong came forth sweetness”. Väkevästä makeaa? Juttu on niin hämärä, että on paras antaa muiden kertoa se juttu. Ja lähteenä epäkapitalistisesti Raamattu, sen Tuomarien kirjan 14 luku ja Simsonin kohtaaminen leijonan kanssa.
Onko mätänevä leijona, joka kuitenkin vielä tuottaa jotain ylivertaisen makeaa, Britannia? Näin muotoiltuun kysymykseen ei voi vastata kuin varmalta pohjalta: kyllä ja ei. Olemme uuden edessä, eikä meillä ole nykyhetkeen samoja laadun kriteerejä kuin menneisyyteen. Ahdistus on turhaa, voimme toimia myös uteliaisuuden pohjalta. Englanti on, menetyksistä ja raunioista huolimatta.
***
Change is mostly interpreted for worse. ”Yesterday was better.” There is some truth there, but the danger is to fall into the pothole of nostalgy and not to mark the extreme sweetness of this very day. Lyle & Sons has kept its quality.
